Kapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei
meillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet
vapaalle jalalle ja palanneet kotiin.
Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni
on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät
synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi
ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille
vapautemme... Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat
suorastaan murhaavia.
Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan
saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.
Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin
surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili
suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.
— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän
sanoo.
Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.
Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama
automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää
ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän
on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan,
paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on
syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla
kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen
yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.
Nähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.
Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan
takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli
Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme
siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja
jäi muitten mukana Danzigiin.
Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän
seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.
On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka
kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen
rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.
Meillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.
— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?
— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen
vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä
norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan
aikaa kotonakin.
Ja itsestään kertoo kapteeni:
— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä
Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on
minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan,
kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin
on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän
jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole
jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen.
Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan
miten paljon vain tarvitsen.
— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että
pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä
sanoa.
Ruotsin konsuli puuttuu puheeseen:
— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne
kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.
Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme
pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen
toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.
Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme
ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.
Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia
ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.
Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.
Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan
käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.
* * * * *
Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää.
Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta
hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on
itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa.
Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa
ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.
Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää
kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa
kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän
ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden,
jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen
sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut,
ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan
oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku
miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja
ikävöivästä perheestään kotona.
Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin
tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty
ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme... Vanki n:o
105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.
Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee
yhden parin kumpaakin lajia.
Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine
viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä
huoneessamme että ulkona.
Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.
Hänellä on oiva ajatus mielessään.
Leirille on rakennettava suomalainen sauna.
Hän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on
vain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan
lähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin
satakunnan metrin päässä.
Saunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin
perin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät
kun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja
kihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet
eivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.
Mutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto
tulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen
osaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset
juuri löylysaunaa käytä.
Rakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään
joka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai
kieltävä vastaus.
Ja siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme
odottaneet, tuli vihdoinkin.