Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin
on minunkin alistuttava kohtalooni.
Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:
— Mene, mene!
Ja minä menen, mikäs auttaa.
Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme
suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.
Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro.
Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään
puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat
heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt
savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä
vailla.
Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen
matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia
hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman
ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee
suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva
lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.
Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin
talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa
kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle
selviää nyt ruokien äitelyyden syy.
Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa
odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin.
Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta
jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.
Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät
tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.
* * * * *
Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein
meitä tervehtimässä.
Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan
enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!
Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion,
että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat
sensijaan paljon. Kummallista väkeä!
Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy
kummeksien:
— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?
— Ei, vastataan.
— No, mikä siihen sitten on syynä?
— He ovat yleensä vähäruokaisia..
Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän
suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.
* * * * *
Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat
olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet
kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta
muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin
kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina
kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän
joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla
kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille
erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.
Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella
olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka
ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella
ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä
tyydyttääkseen.
Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he
haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin
mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen
ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä
Bütow'issa satu.
Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee
vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän
poistuessaan.