Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla
riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat
täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus
siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat
hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava
maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja
tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä
alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi
pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan
Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan
salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.
Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä.
Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme
ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.
Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun
sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat.
Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He
soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut
soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee
soitto.
Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä
riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat
heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus,
joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan
sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä
ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa
on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat
isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin
uhrinsa isänmaansa alttarille.