Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän
olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema
ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa
kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen
veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli
terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään
vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.
— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä
unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.
— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava
puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.
Vapautusjulistusta ei vaan kuulu.
* * * * *
Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän
vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä
ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan
lähettää uusi kirjelmä sinne.
Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja
sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan
ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja
postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia
tiedonantoja vangeilta.
Mitä nyt tehdään?
Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen
liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita,
professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.
Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää
kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa
vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.
Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on
pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko
tänne jäätävä tai ei.