Heidät komennetaan riveihin leiripihalle. Joukossa on haavoittuneita,
ontuvia, sideotsaisia. Muutamia punaisen ristin miehiäkin. Yleensä
edistyneemmän näköistä väkeä, joka kuitenkin näyttää uupuneelta ja
raihnaiselta. Pitkät päivämarssit ja niukka lepo. Ei se ihmettä ole...
Heiltä on riistetty punaiset olkalaput sinelleistä ja univormuista ja
lakit ovat vailla kokardia.
— Ja tuonne meidänkö entiseen telttaan heidät sijoitetaan? kysytään.
Onhan mahdotonta, että sinne voi mahtua tuollaiset joukot.
— Kyllä sinne mahtuu. Lääkäri on sen tarkastanut ja antanut myönteisen
vastauksen.
Sinne heidät sullotaan, komppania komppanian jälkeen. Jos tulee pysäys,
ärjäsee upseeri ja heiluttaa ruoskaansa ja taas alkaa vankivirta
liikkua sisään. Samalla alkaa siellä surina, kuin mehiläispesässä,
mutta voimakkaampi ja valtavampi, jonka silloin tällöin katkasee vain
upseerien ärjyntä.
Olisi mielenkiintoista vilkaista teltan ovesta. Mutta sitä vapautta
emme uskalla ottaa. Varmaan saisi siellä nähdä näyn, joka ei yöunta
lisäisi. Liiaksi ei siellä mahda löytyä tilaa. Miten, poloiset,
ollenkaan voivat nukkua. Meissä herää sääli heitä kohtaan.
Jo ensi päivänä komennetaan heistä parikymmentä miestä teltan sivuun,
suuren perunakasan ympärille, kuorimaan perunia. Kyykyllään he siinä
ovat, hienon sateen vihmotessa ja tekevät työtään. Mutta vähänväliä
tulee siihen luutnantti, katselee heitä kotvan tarkasti, heiluttaa
pamppuaan jonkun pään päällä ja ärjäsee jotakin, jota heidän on
mahdoton ymmärtää.
Joukossa olevat saksankielentaitoiset aliupseerit erotetaan
eri joukoksi. He asetetaan riviin ja luutnantti jakelee heille
määräyksiään, joita heidän on vuorostaan jaettava tovereilleen. Heistä
tulee »tulkitsevia» aliupseereita.
Vielä samana iltana annetaan vangeille keitosta. Vuoron perään
saavat he käydä puolivalmiissa keittiössä noutamassa ravintoaan
kenttäleileihinsä. Jos he eivät tule teltasta kylliksi nopeasti ulos,
vaan syntyy pieni välimatka vitkastelun tähden, hyökkää luutnantti jo
ovelle ja ärjäsee:
— _Kom ein! Kom ein!_
Petomaisen ilmeen ja eleen johdosta sotamies hämmästyy.
Upseeri juoksee telttaan, tarttuu miesraukkaan ja iskee häntä
pampullaan selkään niin että vanki on iskusta lyyhistyä.
— Kyllä minä tottelemaan opetan!
Näin tapahtuu vähän väliä. Ja iskuja voi saada kaikista
mitättömyyksistä.
* * * * *
Vankiparoilta on kielletty oikeastaan kaikki. Päivisin määrätään heidät
marssimaan suurissa kaarissa telttojen takana olevilla kentillä,
liikuntoa ja raitista ilmaa saadakseen. Ainoastaan pieni osa on jossain
työssä.
Monen ikävän tapahtuman todistajaksi joutuu leirillä. Kerrottakoon
tässä muutamia.
Vankien on kielletty jyrkästi polttamasta. Samoin on meidän kielletty
antamasta kenellekään tupakkaa tai tulitikkuja.
Sattuu usein, että joku venäläinen, nähdessään meidän polttavan, tulee
luoksemme ja rukoilemalla rukoilee joko tupakkaa tai tulta. Mutta
me emme voi täyttää heidän toivomuksiaan asettamatta omaa rauhaamme
vaaraan ja meidän on kieltäydyttävä.
Parakkimme edustalla kaivavat venäläiset syvennystä vesiputkea varten.
Seison syvennyksen partaalla ja poltan kitkerästä tupakastamme
kierrettyä savuketta.
Eräs kaivavista venäläisistä tarkastaa minua ahnaasti, mutta
mieleenikään ei johdu hänen katseensa tarkotus. Kun hän vielä kääntää
selkänsä poispäin, kiintyy huomioni muualle.
Poltettuani savuketta puolimatkaan, heitän sen kuoppaan ja polkasen
santaa sen päälle. Aikomukseni on palata takaisin parakkihuoneeseemme.
Mutta samalla kun käännyn poispäin ja astun askeleen, näen venäläisen
ryntäävän poisheittämääni savukkeeseen, joka vielä savuaa, tunkevan sen
pieneen piippuunsa ja kyyristyneenä kuopan pohjalle imevän ahnaasti
savuja. Samalla vilkuu hän arasti ympärilleen, välttääkseen vahtien
katseen.
Mutta vahti ei ole nukkunut. Hän keksii sotamiehen puuhat. Repäsee
piipun hänen kädestään ja ilmoittaa tapahtuman päällystölle.
Seuraus on, että vankiparan selkä paljastetaan ja teltan takana saa hän
nahkapampusta muutamia kimmahtavia iskuja.
Hän kirkasee hampaittensa välistä jokaisen iskun sattuessa. Se on
tuskallinen kirkaisu. Ja hänen selkäänsä kohoavat ruoskan jäljet
paksuina, punaisina, melkein vertatihkuvina.
Samana päivänä ruoskitaan vielä toinenkin. Mistä syystä, sitä en
onnistunut saamaan tietooni. Muistaakseni joku sanoi, että hän oli
varastanut leipäviipaleen.
* * * * *
Myöskin seuraavan tapahtuman todistajiksi jouduimme kaikki:
Eräänä aamupäivänä ovat venäläiset saksankieltä taitavat vangit
komennettu riviin leirin pihalle.
Eräs aliupseeri tulee kantaen pajuraippoja kokonaisen sylillisen. Ne
ovat kuorittuja ja näyttävät vielä tuoreilta.
Luutnantti seisoo venäläisten edessä. Ärjyvällä äänellään hän puhuu
heille. Me emme jaksa erottaa sanoja selvästi, ainoastaan jonkun sieltä
täältä. Hän puhuu kurinpidosta ja kysyy aina vähän väliä:
— Ymmärrättekö?!
Sitten jakaa hän raipat. Yhden kullekin.
— Oman selkänahkanne uhalla, sanoo hän sitten, on teidän lyötävä, jos
huomaatte epäjärjestystä, ymmärrättekö. Lyötävä niin, että tuntuu!
Ymmärrättekö!
Vangit katsovat heille annettuja raippoja. Tämä määräys tuntuu monesta
katkeralta. Lyödäkö veljiään, omia heimolaisiaan.
Harvoin näkee kuitenkaan näitä raippoja käytännössä. Useimmiten paukkuu
luutnantin pamppu.
* * * * *
Tätä tapausta muistellessani, herää mieleeni väkisinkin kysymys:
— Saavatkohan vangit koskaan tarpeeksi ruokaa?
Parakkiamme rakennettiin silloin parhaillaan. Venäläinen, jonka
kanssa jouduin kosketuksiin, auttaa muurareita, jotka laittavat
tiililattiaamme.
On päivällisaika. Laitan parhaillaan voileipiä keittiömestarin kanssa.
Vanki tarkastelee touhuamme pitkän aikaa ääneti. Hän näkee suuret
ruislimppumme, nisuleipämme, voimme ja makkaramme.
Vihdoin tulee hän luoksemme. Osoittaa suurta ruislimppua ja tarjoo
viittäkymmentä kopekkaa.
Oivallan heti mikä seuraus siitä olisi ollut, jos antaisin hänelle
kokonaisen ruislimpun. Sitä olisi ollut mahdotonta piilottaa niin ettei
sitä olisi keksitty.
Pudistan kieltävästi päätäni ja ojennan hänelle sensijaan paksun
leipäviipaleen. Hän tarjoo rahaa.
— Niet, niet, kiellän minä.
Tulen melkein liikutetuksi katsoessani miten suurella ruokahalulla hän
leivän syö. Hänellä on nälkä, sanomaton nälkä, sen voi helposti havaita.
* * * * *
Mutta kohta tulee aika, jolloin heillä ei enää ole tilaisuus
rahallakaan saada mitään, joskin sellaiset mahdollisuudet
aikaisemminkin olivat sangen niukkoja.
Eräänä kauniina päivänä ilmoitetaan heille, että heidän on luovutettava
kaikki rahansa päällystölle, kuten aikaisemmin tulleitten venäläisten
ja englantilaisten oli ollut pakko tehdä. Selitetään kyllä, että ne
saadaan takaisin sodan loputtua ja että ne otetaan säilöön siksi, jotta
eivät katoa tai muulla tavalla häviä omistajiltaan.
— Mutta, vakuuttaa meidän asiantuntijamme, syy ei kuitenkaan ole
se. Tällä tavalla on vangeilta luultu riistettävän viimeinenkin
karkausmahdollisuus lahjoa sotamiehiä.
Kaikkien on vuoron perään vietävä roponsa. Heidän nimensä kirjoitetaan
luetteloon, merkitään summa viereen. Rahat pannaan läpinäkyvään
paperipussiin, jotka myös varustetaan nimellä ja rahasumman arvo
numerolla. Toisilla on ruplia runsaasti, tukuttain, toisilla vähemmän,
muutamilla vain joitakuita halpoja kopekkoja. Kaikki on annettava,
jok'ainoa kopekka.
Surumielisesti asettavat he rahansa pöydälle. Saavat jonkinlaisen
kuitin tai pussin numeron.
— Mars, eteenpäin. Seuraava.