Olemme yleensä liian tunnollisia.
Jotkut matkustajat ovat olleet huomaavinaan että saksalaiset katsovat
karsain silmin laiskotteluamme. Me vain syömme heidän ruokaansa, mutta
emme tee mitään vastineeksi. Suoranainen velvollisuutemme olisi tehdä
jotakin. Se voisi kaiken lisäksi herättää suurempaa myötätuntoakin
kohtaamme.
Parastelaiset eivät ole tyytyväisiä tällaiseen ehdotukseen. Jo laivassa
ollessaan koettivat he kaikin tavoin varastaa aikaa kun vain aina
kiirehtivän perämiehen silmä vältti. Miten he sitten täällä olisivat
parantaneet tapojaan.
He mutisevat itsekseen ja puhelevat toisilleen ilmeisesti suutuksissaan:
— Mitä sitä tässä ruvetaan ahertamaan, kun ei pakkoa ole. Emme tänne
ole tulleetkaan omasta tahdostamme, mikä syy heillä silloin on panna
meitä työhön. Syöttäköön kun kerran ovat tänne kulettaneet.
Toiset taas leimaavat koko homman herrojen metkuiksi, että saisivat
olla yksin ja rauhassa.
Mutta työhön-menonhommaajat saavat kuitenkin ajettua tuumansa läpi.
Asia järjestetään siten, että kaksi kirvesmiehen ammatin taitoista
työskentelevät vuoronsa perään parakkirakennuksilla, puolen päivää
kerrallaan.
Minun ja luotsin on määrä mennä ensimäiseksi.
Asiasta tehdään ehdotus viranomaisille. Urakoitsijat ovat siitä
mielissään. Ilmaista työvoimaa, se merkitsee monta markkaa heidän
taskuunsa.
Mutta miten onkaan, eivät viranomaiset ehdotusta hyväksy. Heille ei
ole annettu mitään määräystä suomalaisten työstä ja ilman sellaista he
eivät voi antaa lupaa siihen.
Parastealaiset iloitsevat. Muilta pääsee helpotuksen huokaisu.
Joku pistää joukosta:
— Siinä sitä nyt ollaan. Saivat herrat kerrankin nenälleen.
Ja senjälkeen eivät merimiehet herrojen puuhia enää oikein
luottamuksella katsele.