Aurinko ei ole vielä noussut, kun meidät jo herätetään unesta. Kello
viideltä täällä ylösnoustaan ja kuudelta juodaan kahvi.
Noustaan ylös. Aamupesua puuhataan. Ruokakupeillamme tuodaan vettä
ja niissä pestään. Jotkut tekevät oikean kenraalipuhdistuksen.
Paljastavat koko yläruumiinsa ja huuhtelevat sen kirpelevän kylmällä
vedellä. Pyyheliinoja saa yksi ja toinen lainailla tovereilleen, sillä
harvallapa sellaisia on mukanaan. Sitten ajetaan pois leukahaivenet.
Yhden miehen partaveitsi saa palvella melkein kaikkia. Toiset pesevät
hampaitaan. (Stomatol-tehdas saisi meistä oivan reklaamiaiheen
hammaspastalleen!) Pilaillaan, nauretaan. Muutamat piehtaroivat
oljilla, kuin lapset ikään. Eräs harrastaa Müllerin systeemiä.
Jo tulee kahvi. Venäläiset ovat olleet sitä noutamassa kaupungista
päin. Mutta muuta ei saada. Ei edes leivänmurua. Jo oli pahuus!
sadattelee joku ovenpielessä. Tällä mustalla kahvillako on elettävä
puolenpäivää? Matkustajat, jotka vasta toista kertaa saavat tätä lientä
katsovat siihen epäillen. Mutta paremman puutteessa on se juotava.
Lämmintä se ainakin on ja sellaisena puolustaa erinomaisesti paikkaansa
aamukosteudessa ja koleudessa.
Mutta se on tästä kahvista kun syntyy hiljainen napina, ehkä ensiksi
sisäinen. Jokainen oli tottunut saamaan kahvin kanssa ainakin sokeria,
toiset kermaa ja vehnästä ja ties mitä. Mutta täällä puuttui kaikki.
Asian johdosta pidetään ponteva neuvottelu. Lopuksi tullaan siihen
lopputulokseen, että mennään tiedustelemaan kenttävääpeliltä olisiko
mahdollisuus saada omilla varoilla hankkia kaupungista ruokavaroja.
Hän antaa myöntävän vastauksen. Yksin' ei sinne kuitenkaan saada
lähteä, vartija on pantava mukaan. Hyvä, se ei meidän sielunrauhaa
häiritse.
Toiset, joita ei ruokakysymys kovinkaan suuressa määrässä huvita,
alkavat kortinpeluun. Muut siirtyvät peremmälle ja ryhtyvät taas
pohtimaan muonakysymystä. Lasketaan mitä tarvitaan. Sokeria,
nisuleipää, voita, makkaraa, tupakkaa, mehua, veitsiä ja kahveleita
j.n.e. Senjälkeen tiedustellaan vähän hintoja sotamiehiltä. Noin
kaksikymmentä Saksan markkaa menee ensi ostoksiin.
Ensimäinen perämies, jolla on laivan kassa hallussaan, ottaa
vastatakseen miehistön osuudesta. Matkustajat maksavat oman osansa.
Työntouhu leirillä on alkanut. Odotamme puolittain määräystä
työnteosta. Kysytäänkin jotain siihen suuntaan. Ei, meillä ei ole
työnpakkoa, ainoastaan työnvapaus. Jos jotakin haluttaa, saa hän kyllä
ryhtyä työntekoon. Mutta ketään ei erikoisesti maita. Sensijaan ei
englantilaisia armahdeta. Heidän on otettava kiinni koko hartiavoimalla.
Kello kymmeneksi on valmistuttava kaupungillemenoa varten. Aliupseeri
on määrätty käytettäväksemme. Kaksi matruusia ja minut valitaan mukaan.
Aliupseerille jätetään ruokalista ja rahat.
Kivääriä kantavan aliupseerin seurassa marssimme sitten kaupungille. Me
kuljemme edellä, aliupseeri perässä.
Ihmiset jäävät meitä katsomaan. He tiedustelevat epäillen:
— Englantilaisiako?
— Ei, vastaa aliupseeri, suomalaisia.
Kohta muuttuu ilme. He hymyilevät myötätuntoisesti, nyökkäävät päätään.
Kaikkialla samat kysymykset ja samat vastaukset, sama ystävällisyys.
Makkarakaupassa saan olla oppaana makkaralajeja valitessa,
sekatavarakaupassa mehuja ostettaessa, rautakaupassa tiedustellessa
veitsiä ja kahveleita, tupakkakaupassa tupakkaa hankittaessa.
Viimeksimainitussa paikassa tarjotaan meille savukkeita, oikeinpa
evääksikin ja aliupseeri saa sikaareja tehtyään selväksi keitä olemme
Tupakkakaupan isäntä jättää meille hyvästi kädestä ja taputtaa
olkapäälle.
Vielä on käytävä postissa. Kuljemme vanhimman ja mielenkiintoisimman
kaupunginosan läpi. Sen kautta virtaa mitätön puro, jonka kummallakin
puolella kohoavat valkeat vanhat kivirakennukset kulmauksineen ja
ulokkeineen. Vanha ravintola, joka suuresti muistuttaa entisiä
kyläravintoloita maalla, pienine puutarhoineen ja valkeine
kaksikerroksisina rakennuksineen, jotka puutarhan takaa näkyvät,
on kadun varrella. Ja siellä on moniaita muita, saman tyyppisiä,
tiilikattoineen, kadulle antavine päätyineen, kyltikkäine portteineen
ja ovineen, jotka kaikki puhuvat voimakasta kieltä menneeltä ajalta.
Täällä tulee meitä vastaan muonamestarimme. Hän nostaa harmaata
metsästyshattuaan, hymyilee pyöreillä kasvoillaan ja kävelykeppi
hölkkyy hänen toisessa kädessään. Aliupseeri tekee sotilaallista
kunniaa, me nostamme lakkiamme.
Palatessamme vankileirille noudamme liikkeistä tavarat ohikulkiessamme.
Meillä on suuri kantamus.
Viimeistä kadunpätkää käydessämme, keksii silmämme soman, vanhan
viinikellarin, jonka oven edessä on köynnöskasveilla aidattu aitio.
Pari herrasmiestä istuu siellä parhaillaan ja nauttii viiniään.
— Ah! olisipa vapaa, pääsee huokaus. Mikä suuri nautinto juoda lasi
viiniä kellarin verannalla, kuten nuo saksalaiset.
Ohi, eteenpäin. Vankileirille, siellä odotetaan.
Poissa ollessamme on jo aliupseereilta ja vääpeliltä tiedusteltu mihin
olisi vapautusanomuksen kanssa käännyttävä.
— Sotaministeriöön ei kannata. Siellä on työtä liiaksi. Tällaiset asiat
voivat jäädä lepäämään ties kuinka kauaksi. Viisainta olisi sittenkin
lähettää kirjelmä Espanian lähettiläälle, joka valvoo Berlinissä
Venäjän etuja.
Mutta palatessamme katkee puuhat. Ryhdytään tarkastamaan tavaroita ja
selvitetään laskut. Sokeripalat lasketaan. Ei siksi, että oltaisiin
ylen kitsaita, vaan sentähden, että saataisiin tietää kauanko ne
kestävät. Jos kolme kappaletta annetaan jokaiselle kahviin, lasketaan
ne riittävän viikon päiviksi. Voi on hyvää, tosin vähän kallista.
Tupakan ympärillä on jo jokainen tupakkamies — pienen paaston jälkeen
maistuvatkin savukkeet erinomaisilta.