Uusi asuntomme ei ole kovinkaan lämpöä pitävä ja tiivis, eikä varsin
kodikaskaan, mutta eihän voi vaatia, että sotavangeille kustannettaisin
huone ensiluokan hotellissa. Tyydymme osaamme ja koetamme asettaa
vaatimuksemme mahdollisuuksien mukaan.
Ensi työksi valitaan paikka, johon leiriydymme. Sitten rupeamme
kantamaan oven suusta sinne olkia, jotta ei kylmä maa jäseniämme
kolottaisi ja että ainakin istuinlihaksilla olisi kyllin pehmeätä ja
mukavaa. Tämän tehtyämme heittäydymme rennosti oljille. Ah! miten hyvää
se tekee matkalla kiusaantuneelle ruumiille. Ihan siitä nauttii. Ja
sitten tuo tuore oljenhaju. On kuin riihessä puintiaikaan.
Muut näyttävät olevan verrattain tyytyväisiä, mutta ensimäinen
perämies, joka on tottunut ensiluokan hytteihin, untuvapatjoihin,
pehmeisiin peitteisiin ja valkoisiin lakaniin, kiroskelee taas
itsekseen. Miten tällaista ollenkaan kestää, sadattelee hän... Mutta
kaikkeen tottuu, ja tähänkin on totuttava.
Uteliaita ihmiskasvoja pistäytyy ovesta sisään vähän väliä.
Joku ehdottaa, eikö olisi sopivaa, että rupeaisimme näyttämään itseämme
rahan edestä; voisi olla hyväkin tulolähde.
Nauretaan. Se tekeekin hyvää pitkän, vakavan ja kuivakiskoisen matkan
jälkeen.
Tuskin on ehditty neljännestuntiakaan lepäillä oljilla kun jo yksi
ihmettelee mitä täällä oikein rupeaisi harrastamaan. Aika voi
tulla pitkäksi, joskaan se ei vielä siltä tunnu. Alituinen oljilla
makaileminen ei kauankaan yksin maita, niin herkulliselta kuin se nyt
alussa tuntuukin.
Mutta jo on toisella suunnitelma valmis:
— Kortit esiin! Onko kellään?
Ompa tietysti. Eräs matkustajista kaivaa ne matkalaukustaan.
— Yhteinen onnettomuus, yhteinen tavara! sanoo hän.
Matkahuopa pannaan alukseksi ja kohta on puolen tusinaa miehiä norria
lyömässä.
Samassa ilmestyy vääpeli telttamme ovelle. Hän ei ole millänsäkään
hommistamme. Myhäilee vaan ja nyökkää päätään.
Eräs matkustajista menee häntä vastaan.
Tarvitaan englanninkielen tulkkia. Sellainenkin on matkassa, on
kaksikin. Toinen näistä seuraa vääpeliä.
Osa meistä on lähtenyt ulos teltan oven luo tarkastelemaan elämää
taivasalla ja tupakoimaan.
— Sisällä teltassa ei saa vaan tupakoida, varottaa aliupseeri, joka
tuli mukanamme Danzigista. Voisivat vielä oljet syttyä tuleen. Ja
senjälkeen, ette saisi edes nähdäkään tupakkaa.
Luvataan pitää ankaraa kotikuria ja se aletaankin heti ensi hetkestä.
Ulkona on liikettä ja elämää. Saksalaisia ja venäläisiä kulkee
edestakaisin Parakilla paukkuvat vasarat. Laitetaan kattoa ensimäiseen
ja toiseen valmistellaan runkoa. Puutavarakuormia tulee yhtämittaa.
Venäläiset sotavangit purkavat niitä. Toiset kantavat lautoja ja
palkkeja rakennuksille. Jotkut kaivavat maata. Työnjohtajat juoksevat
paikasta toiseen ja opastavat, joskus ärjäsevät sanan laiskemmille.
Ja keskellä leiripihaa seisovat pormestari ja muonamestari, molemmat
lyhyitä, tanakoita miehiä, edellinen sivistyneemmän ja arvokkaamman
näköinen, toinen nokkela porvarityyppi. He keskustelevat. Heidän
joukkoonsa yhtyy myös kolmas: pitkä, keskilihava ja mustapartainen
mies tarmokkaina ja intelligentteine piirteilleen. Hän on vankileirin
yli-insinööri, selittää eräs maalaishieno renkimies, joka sittemmin
kävi meitä usein pyhäisin bonjouri-puvussa tervehtimässä.
Komennuskunta venäläisiä tulee vartion mukana kaupungista päin kantaen
sangoilla ruokaämpärejä, joissa on höyryävää keittoa. Toisilla on
leipäsäkkejä selässään.
Muonamestari tulee luoksemme.
— Teille tuodaan ruokaa, selittää hän. Olettekin kai nälkäiset matkan
jälkeen. Muut saavatkin vain leipäannoksensa.
Meille jaetaan saviastioita. Venäläinen punatukkainen aliupseeri,
joka osaa saksankieltä, alkaa limppujen leikkuun ja toinen jakaa
meille sinkkiämpäristä keitosta. Leipää saamme runsaasti. Kaksi paksua
viipaletta. Samoin keitosta.
— Ottakaa vain tarpeeksi, kehoittaa muonamestari. Kyllä sitä riittää.
Eikä meitä tarvitse kehottaa.
Menemme kaikki sisään telttaan aterioimaan. Istumme olkilyhteille oven
suuhun.
Kupissamme on hernerokkaa. Maistellaan. Erinomaista. Tosin siinä on
rasvanmaku vähän vieras, mutta ei auta nurkua. Kun vaan tällaisiakin
saadaan aina, ei ole hätää. Hernerokka tekee mainiosti kauppansa.
Toiset ottavat lisää, eräs jo päästelee vatsavyötään ja ilkkuu:
— Täytyy syödä, ties koska saa lisää!
Syödessämme ilmestyy muonamestarin lyhyt ja pyöreä olemus vähän väliä
telttaamme ja hän kehottaa ketterällä puhetavallaan uudelleen ja
uudelleen:
‒ Ottakaa vain lisää, ottakaa vain lisää, kyllä sieltä riittää.
Vihdoin tulee syönnistä loppu. Astiat kasataan ovensuuhun. Venäläiset
sotilaat tulevat noutamaan niitä ja puhdistavat ne.
Mutta vielä ei ole muonamestari tyytyväinen:
— Ovatko kaikki kylläisiä? Eikö kukaan tahdo lisää? utelee hän yhä.
— Ei, me olemme kylläisiä. Kiitoksia vain, vastataan.
Siirrytään peremmäs. Toiset jatkavat kortinpeluuta. Toiset ryhtyvät
keskusteluun asemastamme.
Ulkona on työntouhu laannut. Illan rauha on saapunut leiriin. Vangit
ovat hiipineet telttoihinsa ja työmiehet lähteneet kotiinsa kaupunkiin.
Viereisestä teltasta kuuluu vain venäläisten puhelu epämääräisenä
solinana.
Keskustellessamme on ajatuksiimme kiintynyt vapaudenkaipuu. Laskevatko
on meidät pois täältä? Tai täytyykö tänne jäädä kauaksikin. Mutta
meissä varmistuu tunne, ettei meidän tarvitse jäädä tänne. Onhan
muitakin suomalaisia laskettu vapaaksi, erittäinkin laivaväestöä ja
sellaistahan joukkoa on meidän melkein kokonaan. Ja lopuksi tulemme
siihen päätökseen, että kaikki voimat on ponnistettava saadaksemme pian
viranomaisilta luvan lähteä. Viisainta ehkä olisi osoittaa anomuksemme
sotaministeriölle Berliniin. Siten päätetäänkin tehdä. Ja kun erään
meistä veli on everstiluutnanttina toimivassa saksalaisessa sotaväessä,
ottaa hän sähköttääkseen veljelleen. Ehkä hänkin voisi jotakin tehdä
hyväksemme?
Huomisaamuna tuumasta toimeen.
Tulee pimeä. On mentävä aikaisin maata. Seuraavana aamuna on
oltava jalkeilla varhain. Kysytään haluammeko valoa. Joku lausuu
vaatimattomana mielipiteenään, että tuskin sitä tarvitaan. Se
osottautuu kuitenkin välttämättömäksi ja me saamme sitä.
Vartiosotamiehet alkavat myös puuhata telttaamme makuusijaa, tosin
toiselle puolelle.
Vuode laitetaan mukavaksi. Vaatteet päällä tunkeudutaan olkiin. Niissä
on lämmin ja hyvä olla.
Kohta nukkuu koko vankileiri. Kaikki on hiljaista. Vartiosotilaitten
askeleet vaan kuuluvat ulkopuolelta.