Sillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt
meitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee
kansallisuuttamme.
— Oletteko ruotsalaisia, koska puhutte ruotsia?
Suurin osa matruuseista on kotoisin Paraisilta.
— Ei, suomalaisia.
— Mutta ettehän te suomenkieltä puhu?
— Ei.
— Eikä se ole venättäkään. Eikä suomenkieltä?
— Ei. Hävettää sanoa, etteivät suomalaiset osaa suomea.
Matruusi hymyilee.
— Mutta eikö laivanne ollut venäläinen? kysyi hän uudelleen.
— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset
laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.
Hän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani
tilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.
— Minne meitä viedään?
— Risteilijä Augsburgille ja sillä Danzigiin.
Minua huvittaa saada tietää vielä torpeedoveneen numero.
— Kaksikymmentäviisi, hän vastaa.
Samassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia
matruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.
Selitän tovereilleni mitä olin saanut tietää.
— Mukava, ilmainen huvimatka, nauraa eräs joukosta.
— Kansimatkustajina, leikkaa toinen.
Raittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän
tai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat
naurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on
melkein kadonnut.
Vihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava
lukemattomiin kysymyksiin.
— Miksi ne vaativat sinne?
— Täytyikö siellä luotsata?
— Vaativatko jotakin tietoja muista suomalaisista laivoista?
Hän on tyyten rauhoittunut ja vastaa:
— Ei, minun oli selvitettävä vain laivan paperit.
Hän jatkaa matkaansa laivan perään.
* * * * *
Kello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin
merkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä.
Torpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.
Kuletaan edelleen täyttä vauhtia.
Pienen ajan kuluttua alkaa etäämpää näkyä suuri sotalaiva.
Se on risteilijä Augsburg.
Kuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä
kuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat
suuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta
savutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.
Sinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.
Alipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.
Komennussanoja alkaa erottaa.
Kohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään
toisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.
"Uleåborgin" väestö ja matkustajat saavat marssia risteilijälle.
Kun kaikki ovat risteilijällä, irrotetaan torpeedovene.
Eteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa
sitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.
Kauan ei tarvitse seisoa kannella. Naiset erotetaan ja kuljetetaan
jonnekin.
Miehet taas viedään kiertoteitä kannen alle.
Riippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko
miehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.
Riippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin
levittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme
viereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät
istumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.
Valkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää —
englannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana
keksejä ja vettä.
Melkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat
kivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.
Kummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan
väestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua
kaappaus jo ennen meitä.
Valkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia.
Höyryl. "Gauthiod" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki
englantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.
On jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla
makuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin
nukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.
Toisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla
vahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat
varustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.
He ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille
tehtyihin kysymyksiin.
Tässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri
jättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin "Uleåborgin" valot.
Tällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan
selvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.
— Jos, sanoivat vahdit, "Uleåborg" olisi taas kulkenut sammutetuin
valoin, kuten "Gauthiod", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.
— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.
Sehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.
— Sota-aika, vastataan.
Kapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on
menetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja
matkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja,
olisi voinut olla toiselta puolen suuri riski...
Samaa mielipidettä kannattavat kaikki.
Hiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat
rinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.
Päivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät
riippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.
Haastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme
saaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli
jäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he
nyt ovat. Sille ei mitään mahda.
Meidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.
Onkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.
Suomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.
Englantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.
Kaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin
poistuminen määräpaikalta.
Kotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme
yömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot
ovat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää,
samallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.
Niitten ympärille asetutaan.
Kahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön
ruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan
pöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes
"milkkiä" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta
aamutuimaan erinomaista.
Kapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa
kansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas
konepäällystön ruokailuhytissä.
Aamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat
ja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava
keulassa.
Aurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit
kirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä.
Yökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan
Itämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan
kuin se täydelleen hallitsisi merta.
Torpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi
koskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.