Kaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa
jännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin
uskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti
tulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat
ottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat...
Istumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan
suuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista
ilmanvaihtotorvista.
Siinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia,
saksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.
Uteliaina tarkastelevat meitä torpeedoveneen matruusit.
Ensi hämmästyksestä toivuttua, aletaan pakista.
Tupakka muistui mieleemme ensi hätään.
— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi
parastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.
— Tottakai, koska matruusitkin polttavat.
— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa
oleva jungmanni,.
Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien
suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee
jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat
elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee
poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei
ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan
läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta
selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa,
joilla sellaisia on.
Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä
solidaariselta. Ja selittää:
— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja
työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.
Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan,
punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille.
Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten
päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme
ilmaan.
Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja
mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös,
ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee
kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.
— Mitä hän siellä tekee? kysytään.
— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?
— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi,
jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta
siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle
tarjotaan.
Meitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?
Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja
hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja,
ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?
Mutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien.
Kaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla,
kuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja
minä.
Puuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat
huonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet
itseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat
hädänalaisille.
Pukeutumishommissa aletaan aprikoita koituneita vahinkoja.
Jokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon
ole.
Suurin osa lohduttaa itseään seuraavalla köykäisellä lohdutuksella:
— Minulta meni kaikki! Kaikki, jok'ikinen vaatepala!
Sitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja,
takkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia
j.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.
Keittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa
sellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.
— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista _seitsemänkymmentä_
paria sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.
Tiedonantoja jos jonkinlaisia satelee.
— Mutta "förstille" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin.
Kolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut
jo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito
hämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.
— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten
tarkka "förstäderska" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa
ainoastaan parin vanhoja kenkiä.
Siinä pakistessa tulee jollekin mieleen ruuat.
— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi
kinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat...
Tällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää
yleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja
poikin.