Gottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä
taivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.
Siellä täytyy olla laivoja.
Aivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla
varustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja
jykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä
rivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.
Silhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten
yksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat
ne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä
mammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä
ja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren
jättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja
rauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.
Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.
Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.
Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa
vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin
sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle...
Kello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.
Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä
suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen
suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.
Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen
rinnalla hiljentää se vauhtiaan.
Se on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.
Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin
sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun
raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:
— Tehtävä on hyvin suoritettu!
Toiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi
Henrikin.
Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan
eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa
kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta
kokonaan kadoten näköpiiristämme.
* * * * *
Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin.
Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat
siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan.
Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten
heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on
tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä
rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.
Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan
vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä
mielikuvaa.
— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt
ammuttavaan laivaan?
— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.
— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen
istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.
— Se on totta, myönsi ensin mainittu.
— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.
Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun
torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa
Raumaa kohden...
Hullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.
Keskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.
— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu
ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat
ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?
Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein
intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.
— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai
korkkivyön tai...
— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa),
nauraa eräs toinen kuuntelijoista.
Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset
tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.
Vihdoin tulee päivällisaika.
Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien
ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.
Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on
pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.
Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta
kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.
Joku joukosta huutaa:
— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.
Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta
vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.
— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.
— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.
Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!
Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja
kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.
Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten
ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?
Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.
Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy
meitä nyt tervehtimässä.
He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat
tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala
keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset
eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa"
ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa
edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön
tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"... Mutta toista
oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä
herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin...
Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja
lyijykyniä... Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.
He olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.
— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä
mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne
keulaan yksin?
Myöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.
Kaukana ei enää olla Saksan rannikolta.
Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että
sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.
Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa
saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä
limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.
Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit
tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan
taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.
Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet
kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.
On saapunut sotasähkösanomia.
Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella.
Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset
joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus
valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä
yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m.
sotasaaliiksi.
Sähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.
Senjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!
Laivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.
Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia
sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon
sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä
ikävä uutinen heille.
Senjälkeen kaikki taas hajaantuvat.
Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa
kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan
päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi
antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin
matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa
niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi
sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan
hauskaa. —
Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee
selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.
Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin
harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin
neitseellisen hentoa.
* * * * *
Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla
kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään
kärkkäitä niitä jakamaan.
Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella
rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.
Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko
mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti
tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.
— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.
Olisimme ostaneet savukkeita.
— Paljonko? hän kysyy.
— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.
Hän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille
savukelaatikon.
— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.
Ne ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.
Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.
Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:
— _Danke schön! Danke schön!_
* * * * *
Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää
pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää
ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet
tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.
Danzigiin ilmoitetaan tulostamme.
Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on
mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja
himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.
Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet,
syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti.
Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on
englantilaisten vuoro.
Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle,
sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki
varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.