Kello on kahdeksan.
Vahti lyö laivan keulakellolla kahdeksan lyöntiä.
Merivahti vaihtuu.
Pimeys levittäytynyt meren yli. Taivaanrannalla on iltaruskosta jälellä
vain loistava purppuran punainen viiva. Taivas on vetäytynyt pilveen.
Merkkivalot laivan mastoissa ja molemmilla sivuilla ovat sytytetyt.
Tähystäjä asettuu paikalleen kokkaan. Uusi ruotelivahti lähtee
komentosillalle ja saatuaan kurssin, vapauttaa edeltäjänsä.
Edellinen vahtijoukkue menee "skanssiin" ja ryhtyy aterialle. Vähän
ajan kuluttua astuvat nokiset lämmittäjät poikki keulakannen ja
katoavat omaan skanssiosaansa.
Matkustajat viipyvät vielä kannella. Melkein kaikki ovat ulkona.
Äkkiä katkasee hiljaisuuden tähystäjän karkea ääni keulassa:
— Epämääräistä valontuiketta suoraan edessä.
Ääni kuolee pois. Kaikki on taas hiljaista.
Kukaan ei tähän huutoon erikoista huomiota kiinnitä. Tällaisia valoja
näkyy merimatkoilla useimmiten lukemattomia. Ainoastaan komentosillalla
koetetaan etsiä esinettä, josta se lähti.
Mitään epäilyttävää ei näy. Valo on kadonnut kokonaan.
Kuletaan edelleen täyttä vauhtia Gefleä kohden. Nopeus yksitoista
solmunväliä. Laiva keikkuu hiljalleen. Ollaan noin kaksikymmentä
meripeninkulmaa. Raumalta. Kello on yhdeksän.
Äkkiä sukeltaa pimeydestä esiin tumma laiva, ilman merkkivaloja. Se
kulkee pysähtymättä nopeasti sivutsemme ja katoaa jäljettömiin.
Se oli sotalaiva. Torpeedovene. Sen voi nähdä.
Tämä äkkinäinen salaperäisen laivan näky herättää hämmästystä.
Mitä lajia laivaa se oli? Venäläinenkö vai vihollislaiva?
Mutta kun se noin yhtäkkiä katosi, edes seisauttamatta laivaamme,
rauhoitutaan.
Ehkä se oli venäläinen, joka kävi ottamassa selvää laivastamme ja
nähtyään, että se oli suomalainen, poistui.
Mutta se on erehdys. Kotvasen kuluttua se ilmestyy uudelleen pimeästä
ja tuikaten sähkövalolaitteella antaa merkkejä jonnekin.
Se pysähtyy laivamme alihangan puolelle, aivan viereen.
Se on saksalainen!
Saksalaiset komentosanat huudetaan suhahtavalla räiskinällä.
"Uleåborgille" annetaan määräyksiä.
— Koneet seisomaan!
Käskyä totellaan.
— Kaikki kannelle.
Salaman nopeudella kiidätetään sana kaikkialle.
— Saksalainen torpeedovene on täällä!
Kaikki kannelle!
Syntyy hämminki. Juostaan, huudetaan. Toiset ryntäävät hytteihinsä ja
tempaavat mukaansa minkä ensin käteensä saavat. Vuoteille ehtineet
hyppäävät ylös. Pukeutuvat kiireesti. Kuuluu naisten itkua ja valitusta.
— Kannelle, kannelle! kuuluu huutoja.
Ja kaikki ryntäävät kannelle.
Saksalaisten komennussanat räiskivät edelleen. — Joku upseereista
torpeedolaivalla puhuu ruotsia. — Jokaista määräystä on täsmälleen
toteltava. Kaikki käy kuin lentäen.
Tyynenä ja rauhallisena toistaa laivamme kapteeni määräykset. Hän
koettaa rauhoittaa väkeään ja matkustajia.
— Mitään vaaraa ei ole. Malttia vain!
Torpeedovene kiinnitetään "Uleåborgin" sivulle. Portit avataan. Silta
asetetaan torpeedoveneestä laivallemme.
— Kaikkien on tultava torpeedoveneeseen, kuuluu määräys.
Riennetään hakemaan matkahuopia. Joku matkustajista yrittää laahata
muassaan suuria matkakorejakin.
Torpeedoveneelle siirto alkaa.
— Naiset ensiksi! huudetaan
Torpeedoveneellä otetaan vastaan. Toinen toisensa perästä siirrytään
keinuvaa siltaa myöten "Uleåborgista". Ensin matkustajat, sitten
naiset, miehistö ja kapteeni viimeisenä.
Juoksujalassa tarkastavat saksalaiset upseerit laivan.
— Onko ketään?
— Ei ole!
Hekin poistuvat. Silta otetaan pois. Köydet irrotetaan.
"Uleåborg" seisoo paikallaan. Koneitten jyske on tauonnut. Sen aivot
eivät enää ajattele, sen sydän ei tyki. Yksin, hyljättynä seisoo se
tuossa sivullamme ja laineet leikkivät sen valkoista kylkeä vastaan. Se
on täydessä valaistuksessaan. Salongeista, venttiileistä ja kannelta
loistaa keltainen valo. On kuin sen tyhjissä suojissa juhlisivat
näkymättömät olennot.
Torpeedoveneen konehuoneeseen annetaan merkki. Kellot soivat. Koneet
alkavat surista. Ensin hiljaa, sitten voimakkaammin.
Torpeedovene jättää "Uleåborgin". Se jää paikalleen.
Mikä on oleva sen kohtalo? Tuonneko se jätetään noin ajelehtimaan?
Lukemattomia kysymyksiä satelee.
Naiset ovat kuletetut peräsalonkiin. Heille tarjoillaan hedelmiä,
makeisia. Heille lausutaan kohteliaisuuksia ja pyydetään pysymään
rauhallisina.
Mutta äkkiä kuulevat he koneitten surinan taukoavan, potkurien
seisahtuvan?
Miksi?
He kuulevat miten ylhäältä kannelta kuuluu komentosanoja ja sitten
perällepäin suuntautuvia askeleita. Lukemattomia askeleita jalkojen
töminää.
Mitä se merkitsee?
Tuodaanko koko väki tänne?
Ei, ovi ei avaudu. Ketään ei näy..
Heidän jännityksensä kasvaa.
Samassa pamahtaa kanuuna. Pamahtaa toinen, kolmas...
Herra jumala! Ovatko venäläiset laivat täällä? Me olemme hukassa.
Pohjaan ne meidät ampuvat. Armotta. Ei tällainen pieni torpeedovene
jaksa puoliaan pitää.
Naiset ovat epätoivoissaan. Toiset jo itkevät. Mutta heitä tullaan
lohduttamaan.
Heillä ei ole mitään vaaraa. Se on "Uleåborgia" kun vaan
viimeistellään...
Niin, höyryl. "Uleåborgia" viimeistellään.
Se seisoo noin sadanmetrin päässä torpeedoveneestä. Valonheittäjä
on suunnattu siihen. Sen valkoinen runko ihan hohtaa kirkkaassa
valaistuksessa.
Torpeedolaivan keulakanuuna on suunnattu siihen. Kuuluu paukaus. Tykki
sylkee tulta. Kuula iskee "Uleåborgin" keskiosan vesirajaan. Vesipatsas
nousee ilmaan.
Taas paukahtaa tykki. Taas sylkee se tulta. Taas nousee vesipatsas
vedestä.
Tuntuu kuin vanha "Uleåborg" vavahtaisi. Mutta yhä se seisoo
paikallaan, yhä loistavat valot kannelta, salongeista, venttiileistä.
On kuin se uhmaisi näitä uuden ajan murhaavia ampuma-aseita.
Tykit paukkuvat. Kuulat iskevät kivakasti valkoiseen runkoon.
Ne ovat kai särkeneet jonkun putken. Höyryä tulvii sankkoina pilvinä.
Räjähtääkö pannu?
Kaikkien silmät ovat nauliutuneet "Uleåborgiin". Odotetaan
jännityksellä.
Mitään räjähdystä ei kuulu, ei näy.
Seuraavat laukaukset suunnataan perään. Tuli leimahtaa valloilleen.
Paksuja savupilviä alkaa vyöryä esiin. Tuli leviää keskikautta
kohti. Se nousee korkealle, leimahtelee. Nuoleskelee mastoja ja
pelastusveneitä aurinkokannella.
Yhtäkkiä vaikenevat kanuunat. Kaikki on hetkisen ääneti. Tunnelma on
melkein juhlallinen.
Yhä korkeammalle kohoavat liekit palavalla laivalla. Ne tunkeutuvat
yhä keulemmas. Sytyttävät ruokasalin. Hurjalla riemulla hypähtävät ne
korkealle ja heittävät heijastettaan öiselle taivaalle ja synkkään
mereen.
Kaikkeen tähän on kulunut noin puolisen tuntia: kaappaukseen
kaksikymmentä minuuttia, laivan tuhoamiseen loput.
Taas alkavat torpeedoveneen koneet surista. Niiden surina yltyy. Kokka
viiltää vettä suurin lainein. Nopeus on huimaava. Jotkut arvelevat
tehtävän ainakin kolmekymmentä solmunväliä. Etelään on kiire.
Yö kirkastuu. Pilvet hajaantuvat. Tähdet alkavat tuikkia kirkkaina.
Kuun silta läikkyy hopeaisissa laineissa. Ennen aamua on oltava
Itämerellä.
Mutta palavasta "Uleåborgista" eivät silmät erkane. Kaikkien katseet
seuraavat sitä. Laiva pienenee pienenemistään. Näky on juhlallinen ja
valtava, mieleenpainuva.
Muitten kanssa seuraa katseillaan palavaa laivaa vanha koneenkäyttäjä.
Hän on palvellut sitä kuusitoista vuotta. Kokenut sen kanssa myrskyt
ja tyvenet. Se on tullut hänelle rakkaaksi ja läheiseksi. Se on tullut
hänelle osaksi elämäänsä. Kuutenatoista pitkänä vuotena ehtii jo
kiintyä johonkin.
Näky koskee häneen syvästi. Tuskan tunne syöksyy hänen ylitsensä kuin
hyökyaalto.
Ja tuo vanha, suuri ja lihava mies, jonka tunteet luulisi pitkäaikaisen
merielämän, mukavuuden ja monivaiheisten kokemusten paaduttaneen, itkee.