muutamat anturat katseltavikseen.--Kyllä se on aika losusaapas, se
samanen Tolari, kun noin pilalle on saappaansa kuluttanut! Missään hän
silloinkin lienee laukannut, kun tuohon tuommoisen reijän on saanut,
joka ammottaa kuin seitsemän leivän uuni? Tuota, tuota--suksen tuohta
ja mäystintä! Kyllä se lupa olisi nyt tervetullut, kun tuota työnroskaa
on niin kosolta. Voipa toki, jos se rehtori olisi niin kunnonpoika,
jotta puhalluttaisi nyt luvan, niin minä kiittäisin häntä kirkossa ja
paapattaisin papillekin.
--Kyllä hän on niin kinttara siitä luvasta, jotta ei sitä isosti
liukia.--Tuossa on vieraalle lämmintäleipää! Juuso antoi minulle
siirappimällin.
--Anna minullekin! tuumaili Jaakko.
--Ottaisitko, jos annettaisiin, söisitkö jos saisit!
--Ka, eihän se ole tuohesta minunkaan suuni!
--Pitänee tuota sinullekin antaa, muutoin ehkä itkun tirautat!--Mitä
katsot?
--Katson että liekö kissan kinttu vai koirankäpälä, vaan voi kun on
korea.
--Syöt sen, ennenkuin poikasi kyntää!
--Säästääkö malttaisin, enhän toki niin perso ole.
--Ettekö lähde jo kouluun? kysyin.
--Onko se jo kello niin paljon?--Katsopa Juuso sitä emännän
kronomeetaria, tahi mikä pantenttkliivari se on!
--Seisoo kun potaatti!
--Parantajansapahan edessä seisonee!
--Sinähän sitä viimeksi olet kohennellut!
--Kuka sitä viimeksi liikutteli? Eikö hän, joka teki siihen tinasta
uuden rattaan?
--Vaan eikö hän siihen viimeksi satuttanut kättänsä, joka kiilaili sitä
nahkapalasilla?
--Sitten jälkeen olet sinä sitä senkin seitsemän kertaa karhonut,
milloin tikulla milloin puukolla.
--Ainapa se on sen jälkeen käydä lunkkassut...
--Ja pari viikkoa edellä muitten ihmisten kelloista.
--Vaan sinä pyörittelet sitä ja nokittelet aina, niin se seisoo.
Suuttuisin kai minäkin kellona mokomasta kohtelusta.
--En totta tosiaan ole koskenut siihen moneen päivään. Vaan sinähän
sitä eilenkin pidit käsilläsi. Etkö muista, kun vielä aioit tehdä siitä
perpetuum mobilen, ikiliikkujan, laittamalla siihen jonkinmoisen
vesirattaan?
--Minä luulen että kello kohta lyö, lausuin heille.
--Niinköhän? Minulla on vielä Ruotsinkielioppi Honkiojalla. Pitäisi
sitäkin vähän silmätä ja pestä sitten silmänsä, lausui Jaakko ja alkoi
toimeen.
--Eihän tuota ole vielä syötykään! virkkoi Juuso.
--Heitetään se työ huomiseksi!
--Elä heitä huomiseksi, mitä voi tänään tehdä!--Tahdotko, Jaakko,
voitaleivän?
--Onko sinulla?
--Ei sitä ole, vaan saahan tuota tarjota!--Emäntä hoi! huusi Juuso
emännälle, joka pani uunia lämpimään. Punnitkaapa meille viisi naulaa
leipää!
--Häh! kysyi emäntä, sillä hän oli hyvin huonokuuloinen.
--Viisi naulaa leipää! uudisti Jaakko. Ja niinkuin tuulessa! jatkoi hän
alemmalla äänellä.
--Häh?
--Niin että olisi vähän kiireenlainen, lausui Juuso.
--Omin ruokinneko te olettekin nyt? kysyin.
--Omin ruokimme ja ilman palkkaa! vastasi Jaakko.
--Siinä on, Jaakko, voitaleipä. Kierrä poskeesi, ei ole luita!
Kun vihdoin jouduimme kouluun, asetuttiin siellä jo rukouksiin.
--Huomenna on koululla lupa, julisti rehtori rukouksen pidettyään ja se
oli meille hyvä sanoma.
--Hiljaan, hiljaan, komensi rehtori oppilaitaan, jotka olivat alkaneet
hyvän sanoman kuultuaan sihahdella ilosta. Huomenna on nimittäin,
jatkoi hän kun hiljaisuus oli palautettu, Juhana Vilhelmi Snellmannin
syntymäpäivä, sen johdosta pitää koulumme huomenna juhlaa. Kymmenen
aikana kokoonnutte kouluun. Joku opettajista pitää puheen Snellmannista
ja laulukuntamme saa laulaa muutamia isänmaallisia lauluja.--Saatte
mennä!
Kun koulutunteja ei ollut jälkeen puolisten, niin oli nyt hyvää aikaa
ja ilma oli kaunis, niin tuumailtiin lähteä käymään erään toverimme
kotona, joka oli kappaleen matkaa maaseudulle. Retkeen halulliset
päättivät kokoontua koululle määrätyllä ajalla.
--Käydään mennessämme Jaakon ja Juuson luona, ja tahdotaan heitäkin
mukaan. Samalla saamme ostaa siirappimällejä! Esittelijä oli »tohtorin
Ralle», Rafael Kurtén, kaupunginlääkärin poika.
Ralle oli kömpinyt kyllä kolmanteen luokkaan saakka, vaan näyttipä
siltä, että »päänsä ei kestänyt» korkeammalle kohota. Paha merkki oli
sekin, että hän Ahon Antin kanssa, joka nyt oli Ursinilla puotipoikana,
kuleksi ryyppyretkillä. Muutoin oli hän vähän hidas ja tökerö
ajatuksiltaan, vaan hyväsydäminen ja laupeanluontoinen. Rallen
esitykseen suostuttiin.
--Sieltäpä tulee miestä kuin Aapon-Jussia! tuumaili Jaakko, joka juuri
punoi pikilankaa, kun poikia alkoi valua tupaan.
--Onko sinulla Juuso valmiita siirappimällejä? kysyttiin.
--On kyllä, ostatteko?
--Tuo esiin!
Juuso toi rautaisen sangon, joka oli siirappimällejä enemmillään kuin
puolillaan. Pojat tunkeusivat ympärille.
--No, niinhän te hulmuatte kuin susi puhteella! Juurikuin ette olisi
näitä ennen nähneet! pakisi Juuso.
--Onko ne nyt niin makeita, että kielen suusta vievät? Niinhän sinä
kehuit! virkkoi muuan.
--Maista veli, vaan maksakin!
--Anna minulle viiden pennin edestä!
--Minulle kymmenen!
--Anna minulle viidenkolmatta pennin edestä!
--Säästä minullekin markan edestä! Se oli Ralle. Eipä jäänyt paljon
jälelle tavaraa Juusolle ja aina yhä joku osti.
--Anna minulle yksi ilman edestä! pyysi joku.
--Kenkki on kuollut ja ilmanannista sakotetaan! vastasi Juuso.
--Anna minulle viidenpennin edestä velaksi!
--Mitä sitä tyhjää viisi penniä, eihän se ole paljon kymmenenkään!
--No anna sitten kymmenen pennin edestä!
--Kukapa sitä puumerkittä uskoisi?
--Etkö luota minuun?
--Eläpä Tolari kaada sitä vesisankoa! äyäsi Juuso.
--Kuulitko Juuso? kysyi velanhalullinen.
--Kuulin, kuulin, vaan lakkaavasi luulin!
--Etkö luota siis minuun?
--Luotanhan minä sinuun kuin pukki suuriin sarviinsa! Mitä sitä pitäisi
luottaa?
--Siirappimällejä.
--Niin velaksi?
--No kun et tahdo antaa, niin elä!
--Elä häntä kalanhäntä suuhuni lennä! Tunteehan kamssukin leikin!
Koetin vaan malttiasi. Niin viidentoistako pennin edestä? Siinä on ja
saat yhden vielä kaupantekiäisiä!
--Minulta saat lainaan sen viisitoista penniä, niin voit Juusolle heti
maksaa, tarjoili Ralle velanottajalle.
--Minulle se on sitä parempi, kuta pikemmin. Kyllä Ralle joutaa
odottamaan vaikka viimeiseen Matin päivään, lausui Juuso.
--Niinhän te molitatte kuin seitsemänsataa ryssää! äyäsi Jaakko.--
Emäntäkinhän tuon kuulee!
--Hiljaa minun huoneessani, olkoon seinät kenen tahansa! huusi Juuso.
--Joko sinä, Jaakko, olet puolipohjannut minun saappaani? kysyi Tolari.
--En vielä vaan kohta--ja kohalla on pitkä häntä!--Eihän sinulla liene
niin kovin kiirettä niillä?
--Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan ilman kysäsin.
--Syltä sijaa suutarille! lausui Jaakko, vetäessään pitkää säiettä ja
töykkäsi tahallaan muuatta lähellä olevaa toveriaan.
--Eläpä töyki isäntä vierastasi! lausui tämä.
--Minkä sille teen? Tiellä laiska riihessä! tiedäthän sen.
Syntyi suuri hälinä.
--Tuo Ralle kavalsi tuon vesikorvon kumoon, vaikka juuri pääsin
kieltämästä Tolaria, lausui Juuso.
--Menkää nyt jo ulos minun huoneestani, tahi menen itse pellolle! huusi
Jaakko puoleksi pilalla toiseksi totuudessa.
Emäntä istui loukossa uunin takana neulomassa hametta, eikä huomannut
koko onnettomuutta. Toverinsa pakottivat Rallen ensiksikin noutamaan
korvolla kaivosta uutta vettä, muutoin he uhkasivat kertoa rehtorille,
että »Kurtén kuleksii ihmisten asunnoissa ilkeyttään jakelemassa».
Ralle suostui tähän uhkaukseen pelosta. Vaan yksinään hän ei voinut
sitä tehdä ja hän pyysi avukseen äskeistä velkamiestään. Tämä suostui
ehdolla että velka kuitataan ja lisäksi saa toisen mokoman rahaa. Kun
muut toverit pitivät ehdot kohtuullisina, täytyi Rallenkin suostua. Kun
vesikorvo oli noudettu, pakottivat toverinsa Rallen ilmoittamaan
tuhotyönsä emännälle, muutoin tämä muka käypi kantelemassa rehtorille
ja he saavat sitten syyttömästi kärsiä. Ralle oli tottelevainen.
--Vesikorvo kaatui, lausui hän emännälle.
--Hääh?
--Vesikorvo kaatui.
--Kaapuko? Nuoriherra laskee leikkiä! lausui emäntä ja nauroi
tirkistellessään Rallea, vaskipuitteisten silmälasiensa ylitse. Eihän
tää mikä kaapu ole, hame tästä tulee. Hän levitteli ompelustaan Rallen
nähtäviksi.
Pojat nauroivat katketakseen, vaan Ralle seisoi emännän edessä kuin
suulle lyötynä. Vihdoin kumminkin sai hän monien selityskokeittensa
perästä emännän äkkäämään, että jotakin oli tapahtunut ovensuussa. Kun
vesiverkko oli täynnä vettä, ei emäntä tahtonut heti tajuta asian
laitaa. Vaan pääsihän selville kun Ralle näytti ja selitti miten hän ei
muuta kuin seisoi siinä korvon vieressä, niin se itsestään kaatui.
Emäntä mieli yhtä ja toista murisemaan »mokomille husaareille», vaan
kun Ralle tovereinsa käskystä antoi hänelle rahaa hyvikkeeksi vaivainsa
näöstä veden kuivuussa, niin silloin hän alkoi syyttää jalkaa, mikä oli
korvon alla, honteloksi ja vaapperaksi.
Kun tämä asia oli saatu korvatuksi, rupesivat pojat tuumimaan lähdöstä.
--Lähde Jaakko mukaan! kehotti joku.
--En jouda. Aika kuluu ja kiiret kasvaa.
--Milloin sitä sinäkin joudat?--et koskaan!
--Silloin, kun on viikko pyhiä ja tynnyri voita!
--Juuso, sinä ainakin lähdet?
--Ei junnahdakaan, sanoi Kelkan Matti.
--No, jos mies olet!
--No, tässä on miestä kuin merenmujetta, vaan ei sittenkään!
--Ei todellakaan meillä sovi lähteä nyt. Meillä on lauluharjoituksia
jälkeenpuolisten, emmekä ole vielä puolisella käyneet, ja monta muuta
syytä, selitteli Jaakko. Jos meillä olisi aikaa kuin teillä, eikä
kiireestä puhetta mitään, niin lähtisimme mielellämmekin.
--Syödään puolinen siellä maalla, esitteli Ralle.
--Tämmöistä joukkoa ei syötetäkään viidellä leivällä ja kahdella
kalalla! virkkoi Juuso.
--Kyllä minä maksan teidän edestänne, lupaili Ralle Jaakolle ja
Juusolle.
--Ei, miehet, rakkaat veljet, käytä nyt lähtö. Kun jätätte huomiseen,
niin ehkä silloin on aikaa! selitteli yhä Jaakko.
Tuumailtiin, tuumailtiin. Päätettiin kumminkin lähteä tänään, huomenna
sitten jonnekin muuanne.
--No lähdetään heti!
--Aivan oikein. Talo työlle, vieras tielle! lausui Jaakko.
--Saatte mennä, sanoi Maalperi köyhille! virkkoi Juuso.--Käykää
talossa--vaan omin konttinne!
Matkamme kulki Ursinin maatilan ohitse. Missä ennen Ahon mökki pienine
viljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila,
jonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei
petäjikköön, muutaman suuren kiven luo--saman kiven, jonka kupeella Aho
vainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven
ympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla. Metsä, mikä
luonnostaan oli kaunis, oli siivottu, komeita pöytiä ja istuimia
asetettu kiven ympärille ja kiven päällekin, jonka päällystä oli
laatta.--Palvelusväkeä liikkui kartanolla ja kaikilla näytti olevan
sanomattoman kiire. Niin siellä valmisteltiin pitoja. Ursin oli saanut
»komesrootiksi» nimityksen ja sen johdosta piti hän nyt komeat pidot.
Matkamme perille päästyämme söimme puolisen, löimme pallia, joimme
kahvia ja pidimme puheita kuka mistäkin. Joku piti kauniin puheen
rakkaudesta. Hän osotteli, kuinka se on kannus kiihottamaan koulupoikaa
ahkeraan työhön, kuinka se on tuikuttava valopiste koulupojan
yksitoikkoisessa elämässä, kuinka se irrottaa koulupojan ajatukset
kielioppein kuivista säännöistä ja kohottaa ne kiitämään ylevämpiin
asioihin.--Kenen sydän, lausui puhuja, ei innosta ja salaisesta ilosta
sykähtelisi ja huulet värähtelisi hienossa hymyssä kun istuessaan
koulun tomuisilla penkeillä--vaikka osaamatta läksyjäänkin--äkkiä
juolahtaisi henttunsa mieleen?--Tuotiin kahvia ja puhuja esitti silloin
Amorin maljan ja se juotiin kahvissa.
--Sepä oli kaunis puhe! arveli Ralle minulle ja minä myönsin.
Eräs toinen puhuja lausui »yleviä sanoja lämpöisessä muodossa» Rallen
merino-sukuisesta pässistä, joka hiljakkoin oli vaipunut kuoleman
uneen. Jalo vainaja oli eläissään--kertoi puhuja--antanut monta
hupaista hetkeä ja paljon mieltä ylentävää nautintoa omistajalleen
vetäessään häntä kaupungin kaduilla. Puhuja kääntyi lopussa eläimen
omistajaan, kiittäen hänen neroaan, malttavaisuuttaan, aikansa ja
vaivainsa uhrausta opettaessaan elikkoansa, pässiä, hevoseksi.
--En minä oikein pitänyt tuosta puheesta! virkkoi Ralle taas minulle.
--Ole vaiti! Kiitettiinhän siinä sinua!
--Vaan miksi ne nauroivat?
--Nauroivathan ne kun rakkaudestakin puhuttiin.
Ralle selitteli sitten minulle, että huomenna on hänen sisarensa
syntymäpäivä, ja että hän kutsuu tovereitaan ja muutamia poikiakin
luokseen.
--Hän käski minun kutsua sinua. Jaakko ja Juusokin tulevat, heidät
kutsuu sisareni itse kun he tulevat huomenna puoliselle meille.
Minä kiitin tietysti, vaan päästyäni hänestä ilmoitin asian muille--
hiljaan.
--Ralle! huusi muuan joukosta. Huutaja oli erään papin poika, aika
velikulta hänkin.--Menepä tuonne toisiin huoneisiin, meillä on sinusta
vähän haastelemista!
Rallen täytyi totella.
--Hiljaan! huusi äskeinen poika ja joukko asettui.--Pojat! alkoi hän.--
Huomenna on Rallen sisaren syntymäpäivä ja siellä tulee kuulemma pienet
pirakat, joihin muutamia meistä on kutsuttu. Vaan meidänkin pitäisi
päästä osalliseksi ja siihen on nyt keksittävä keino. Minä olen äkännyt
erään tempun. Esittelen sen tässä, jos se sitten hyväksytään. Hommataan
serenaadit! Sitten tulee tietysti kutsut serenaadin pitäjille.--
Hyväksytäänkö?
--Yksimielisesti!
--No. Vaan ettei Ralle saisi tietää aikeestamme, pitää meidän laittaa,
että hän uskoisi asian koskeneen yksinomaan häntä. Siihenkin olen
keksinyt keinon. Hänellä on uudet saappaat ja niiden johdosta
onnittelemme häntä...
--Hyvä, hyvä!
--Hiljaan!--Minä pidän puheen hänelle ja sitten nostamme häntä eläköön!
huutaen.
Ralle käskettiin sisään, toveristo nousi seisomaan, puhuja oli ottanut
vakavan ja juhlallisen muodon.
--On hetkiä ihmiselämässä, alkoi puhuja, jotka saattavat ihmisen mielen
pois jokapäiväisestä hyörinästä ja pyörinästä korkeampiin asioihin,
jotka saattavat ajatuksen lentämään tulevaisuuteen, muiston johtamaan
menneisiin. Semmoisia hetkiä on esim. syntymäpäivä. Silloin, ihminen
kun lopettaa muutaman renkaan ikävitjastaan ja alottaa taas uutta,
katsahtaa hän entisyyttä ja kuvailee tulevaisuutta. Vaan semmoisia
hetkiä on myös kun pukee ylleen uuden puvun. Muistuttaahan sekin hetki
ihmiselle elämästään, sen muutoksista, kun heittää yltään vanhan ja
pukee uuden. Sinullakin Ralle on uudet saappaat, sievät ja somat.
Varmaan ne ovat tuoneet mieleesi uutta intoa. Toveristo toivoo sinulle
onnea ja menestystä uusissa saappaissasi.--Toveristo toivoo että sinä,
joka jo olet kaksi pitkää vuotta urhoollisesti taistellut ja
ponnistellut otsasi hiessä kolmannella luokalla, pysyt yhä edelleen
samalla kestäväisyydellä ja samalla innolla koetat murtaa vastuksia.
Eläköön!
Pojat tarttuivat kiinni Ralleen ja hän lensi korkealle ja kovasti
raikui eläköön.
Ralle kiitti puhujaa sydämellisesti puheesta. Puhuja taas pyysi
anteeksi puheensa huonoutta, kun se oli niin valmistamaton. Vaan
minulle sanoi Ralle kehottavansa sisartaan kutsumaan kaikki nämät pojat
ja kaikessa tapauksessa puheenjohtajan ainakin pitoihin.
Ilta kului myöhäselle, ennenkuin palasimme kotia. Komesrooti Ursinin
huvilassa oli ilo ylimmällään.
Sisällä soittokunta soitteli ja nuoriso tanssi. Puutarhassa käveli
neitosia--koreita kuin kedon kukkaset ja niin lipakan näköisinä
puhelivat ja naureskelivat vieressään keikailevan herran kanssa. He
olivat viillyttelemässä.--Kiven luota kuului kovaa melua. Ahon Antti
kantoi sinne juomisvaroja herroille, jotka olivat asettuneet sinne
»nauttimaan luonnon helmassa». Kaksi herraa siellä tuki käsikynkästä
kolmatta, joka piti puhetta. »----että--että--me--että me saisimme--
että me saamme--että me saamme--me toivomme, että--toivomme, että on
tuleva--että pian on tuleva--nimittäin se aika, että me--että me
saamme--tässä samalla--samalla sijalla--paikalla iloita ja huutaa, että
eläköön Ursin!--Me toivomme ja siis--eläköön--eläköön komesrooti Ursin
--eläköön!» Sitten jokainen avasi suunsa ja huusi avuksi puhujalle,
vaan sitten jokainen ryyppäsi. Sitten taas jokainen kilisti laseja
toistensa kanssa ja sitten jokainen taas ryyppäsi. Vaan puheenpitäjä
asetettiin istumaan tuolille ja hänelle vaihdettiin tyhjän lasin sijaan
täysinäinen ja jotkut tulivat hänen kanssaan kilistelemään ja sitten ne
ryyppäsivät, jotka kilistelivät. Me katselimme tätä menoa vähän aikaa
ja Tolari sanoi: »siellä molemmat lasit keikkuu kumpasenkin kerran!»
* * * * *
Seuraavana päivänä iltapuolella olimme syntymäpäivillä. Eiliset toverit
olivat saaneet kutsut. Ei ole varmaa tietoa tuliko kutsut serenaadin
pidosta vai Rallen kehotuksestako--ehkä kaha kummastakin!
Menin Jaakon ja Juuson luo, sieltä mennäkseni heidän kanssaan
kutsuihin.
--Kylläpä tämä takki ei juuri näytä olevan eilisen päiväisiä! tuumaili
Jaakko.--Eipä ilkiäisi mokomaa selkäänsä vetää, vaan eihän auta
tarpeessa, täytyy tätikin naida kun ei muuta muijaa satu.
--Sinne taitaa tulla naisia, joita ei uskalla puhutella kuin kissan
selästä! arveli Juuso.
--Se heitä puhuttelemaan isosti rupesi pakkelehtamaan! Kun olisi tuo
meidän emäntämme siellä, niin hänen kanssaan tarinoisin koko sillan.
--Loukko-Jussina minä aion olla.
--En menisi koko pitoihin, jollen olisi heidän armolaisensa!
--Samat sanat, vaikka vähän hiljempaa!
--Ehkäpä siellä on hyvinkin hupaisa olla! lausuin minä.
Menimme kutsuihin.
* * * * *
Taas pieni hyppäys!
Huomenna lähdemme Helsinkiin »kolkuttelemaan akatemian ovea»--kuten
rehtori lausui kaikenmoisilla vertauksilla täytetyssä päästöpuheessaan.
Niistä tovereistamme, jotka olivat luokkakumppaneita ensi luokalla, oli
paljon karissut pois, että meitä oli jälellä vaan: Jaakko, Juuso, tuo
ennen mainittu papinpoika, joka piti kerran puheen Rallelle uusien
saappaiden johdosta, kolme talonpojan poikaa, minä, muuan mökkiläisen
poika ja Tolari. Muut olivat hajautuneet monella tavalla. Muutamat
olivat jääneet jälelle, mikä milläkin luokalla. Eräs papinpoika oli
erotettu huonon käytöksensä takia, pari kolme korkean virkamiehen
poikaa saanut eronsa, kun heissä ei ollut kuntoa kaksi vuotta
istuttuaan samalla luokalla kohoamaan ylemmäs (niitten joukossa oli
Ralle). Jonkun taas täytyi erota varojen puutteessa, jonkun sieppasi
kuolema saaliikseen.--
Meillä oli puuhaa ja tointa, kuten ainakin matkaan lähtevillä,
hyvästillä käynneistä ja matkakompeitten laitosta.
Menin suutarin emännän asuntoon heittääkseni hyvästiä hänelle,
miehelleen ja tyttärelleen. Emäntä toivotti onnea ja puhui paljon,
neuvoen ahkeraan työhön vastakin edes. Käski pitämään Jumalaa aina
silmien edessä.
--Jumalalta kaikki hyvyys tulee, sanoi hän. Sitten kävin hyvästiä
heittämässä talonemännälle, jonka luona ennen asuttiin.
--Pappiko teistä tulee? kysyi emäntä.
--En tiedä vielä.
--Olisihan tuota mukava nähdä teitäkin pöntössä! lausui emäntä
naurusuin.--Vaan eihän se tohtorinkaan virka ole huonompia?
--Ei suinkaan!
--Vaan siihen taitaa keretä palan purasta, ennenkuin on kaikki
reklementit päässä? arveli emäntä.
--Onhan sitä tohtoriksi paljon lukemista, vakuutin. No hyvästi ja
kiitoksia paljon kaikesta osottamastanne hyvyydestä!
--Ei kiittämistä!--Hyvästi, hyvästi! Onnea ja menestystä vain lausui
emäntä ja kätellessämme pyyhki jo vasemman kätensä käsiselällä
kyyneleitä silmistään. Hän itki! Tuskinpa olisi hän itse osannut
selittää tunteitaan. Vaan minä käsitin että nuo kyyneleensä osottivat
vilpittömimmän ilon tunteita hyvästä menestyksestäni tähän saakka ja
sydämellisimmän toivotuksen tunteita hyvin käymään vastakin edes. Vielä
kerran puristin hänen kättään, kiitin hyväsydämisyyttään ja läksin,
mieleni liikutuksissaan.
Menin sukulaistaloon. Siellä rouva sanoi, ettei hänellä nyt sattunut
olemaan aikaa, jotta olisi joutanut tarjoamaan viinilasiakaan.
Komesrooti Ursinin sanoi juuri olevan lähdössä matkalle (huvimatkalle!)
Ruotsiin, Sveitsiin--ja minne kaikkialle hän luetteli--niin piti hänen
mennä sinne. Siis ei muuta kuin pistettiin kättä ja erottiin.
--hei jaskutu hulivili laulelen,
että...--
--No, Kalle totta toisen kerran! Päivää!
Se oli Antti, joka sattui vastaani sukulaistalon portilla.
--Päivää, päivää, Antti! No, mitä sinä laulelet? kysyin.
--Minä juon ja laulan, että:
Markan se maksaa vinkkeliviina,
tisleeristä ei moni tiedä;
liköörillä on liika taksa,
kun kolme markkaa putelli maksaa!
--Sinä olet päissäsi!
--No, näissä häissä pitää olla päissään!
--Miten sinun elämäsi on tuommoiseksi mennyt?
--Että kunko:
juon ja laulan
meuhaan ja pauhaan
ja juon?
--Niinpä niin.
--Siihen pitäisi pitkältä tarinoida. Vaan kun sanon, että olen ollut
susiteetissä pikenttinä ja Ursinilla puotipoikana, niin arvaa päälle,
tekopaikka ja muu! Vaan joko sinä olet ylioppilas?--Tuossa on
Jaakkokin. Onko hänkin ylioppilas?
--Ei vielä, vaan kohta tullaan.
--Päivää, Antti! Mitä kuuluu? lausui Jaakko.
--Päivä on puolessa,
nälkä on suolessa!--ja sitten:
putelli viinaa, kattila kahvia,
tallatarallaa!
Jaakko ja minä katselimme toisiimme ja Antti seisoi hetkisen äänetönnä
pää vaipuneena alas.
--Niin--kohtako teistä tulee ylioppilaita? kysyi vihdoin Antti.
--Kohta, vastasimme.
--Ylioppilaita entisistä kerjuutovereistani! lausui hän mietiskellen.
--Niin, ken kulkee lankaa myöten, kerran keksii keränkin! virkkoi
Jaakko.
--Oikein puheltu ja viisaasti haasteltu. Minäkin olen kulkenut lankaa
myöten ja olen keksinyt kerän. Minä olen nyt patajuoppo, joksi olen
oppinut maistelemalla herrain sampanjalasin pohjia ja ollessani Ursinin
puotipoikana.--Nyt minä olen kurja kelvotoin!--Antti vaipui
surumielisyyteen, vaan hetkisen perästä hän taas lausui: te menette
oikialle, minä menen vasemmalle--hyvästi siis!
--Me menemme huomenna Helsinkiin, jotta tiesi milloin tapaamme
toisiamme, lausui Jaakko, etkö tahdo käydä luonamme tänään?
--En, en.
--Me eroamme siis nyt? lausui Jaakko.
--Niin niin; ja:
Kun eronhetken kellot soi,
ken kyyneleittä olla voi.
»No onnet vain! sanoi Eskelini», lausui Antti kätellessään. »Soov söt,
tröm kot ja klömm inte port!» Hän läksi kävelemään ja alkoi laulaa:
Amerikasta valkoinen näkyy,
hettuma heijei valkoinen näkyy
se tuikuttaa kuin tähti
ja tuikuttaa kuin tähti.
Kohta Antin erottua tapasimme Annan. Hän oli opettajattarena
kansankielisessä tyttökoulussa, mikä hiljakkoin oli perustettu
kaupunkiimme--sekin yksityisten kansalaisten varoilla. Kulkeissamme
Annan kanssa puhelimme »kuluneista päivistä», muistelimme lapsuuden
aikoja, jolloin vasu kainalossa kulimme talosta taloon.--
Nyt oli meidän lähtöpäivämme. Kävin Jaakon ja Juuson asunnossa. Jaakko
paikkaili ja puhdisteli »Helsinkisaappaitaan» ja Juuso piti emännän
kanssa laskua asunnosta.
--Emäntä kysyy, Jaakko, etkö sinä ottanut mitään ruojustensa
paikkaamisesta, lausui Juuso.
--Enhän minä ennenkään ole ottanut, huusi Jaakko emännälle.
--Vaan enhän minä ilman edestä tahdo, lausui emäntä.
--Olettehan tekin monta kertaa antanut lämmintäleipää meille.--Ollaan
kuitit! haasteli Jaakko.
--No kiitoksia vaan!--Minä panen teille paperiin vähän siirappimällejä
evääksi, tuumaili emäntä, jolle Juuso oli taitonsa jättänyt perinnöksi.
--Auta miestä mäessä! lausui Jaakko minulle. Tee joutessasi minulle
pienen pieni pikilanka.
Toimiessani astui sisään Parkkisen konsulin piika. Hän toi kaksi
kukkakimppua, toisen Jaakolle ja toisen Juusolle, sekä kirjeen. Juuso
avasi sen ja luki ääneen:
Palakoon rinnassanne lemmentulta,
palakoon isänmaallenne!
palakoon siks' kuin sammuttaa sen multa,
kun ruusut peittää hautanne!
Se itsekästä hetken innostusta,
mink' aika syö, ei olla saa,
vaan puhtahinta sielun harrastusta,
vakaata hengen toimintaa!
Se oli Annalta.--