kertoivat sen siellä ja sielläkin panneen potaatin maata myöten,
pilanneen rukiin ja viottaneen ohran. Sukulaistalon rouva ja
pormestarin rouva kulkivat siitä ja he valittivat toisilleen
surullisella äänellä kylmän tuhoja kukkatarhoissaan. Sukulaistalon
rouva kertoi oikein itkeneensä nähdessään kukkansa kuolleeksi.
Poliisikin kulki nyt nopeammin ja teki pysähdyksiä harvemmin. Vaan
tapansa mukaan pysähtyi hän työpaikallamme.
--Onpa nyt kiire! lausui hän kivenlatojalle, kun tämä ei joutanut häntä
huomaamaan.
--Kiire on! vastasi kivenlatoja keskeyttämättä työtään, eikä hän
kysellyt tällä kertaa kuulumisia.
--En tiedä muuta, vaan kyllä ensi syksynä ja talvena on tekemistä
varkaista, lausui hän ja läksi astumaan vasen käsi miekan kahvassa ja
oikea heilumassa sivulla.
--Päivää! Se oli Mikko, joka nyt kulki sivu ja tervehti kivenlatojaa.
Mikko oli havun- ja luudankauppias, vanha mies, vaan iloinen ja hyvällä
tuulella aina. Koko kaupunki hänet tunsi ja hänkin tervehti jokaista,
jonka hän tapasi, olipa se iso tahi pieni, köyhä tahi rikas. Jos
häneltä jotakin kysyi vastasi hän useimmiten runomitassa tahi muuten
sukkelasti. Lauloi hän myöskin koulupojille ja herroille rahan edestä,
kun niin halusivat.
--Päivää, päivää! vastasi kivenlatoja Mikon tervehdykseen.--Mitäs
kuuluu?
Mikko pysähtyi ja alkoi:
Kuule sa ukko utra,
kiven kovan kolkuttaja:
jop' on taisi tuho tulla,
paha päivä päälle saaha,
viljan vienyt kun on vilu,
vienyt, syönyt syötävämme.
Pakkanen puhurin poika,
kylmäkynsi, viluvarvas,
otti ohran, katkoi kauran,
ruumeniksi rukiin ruhtoi,
poispa otti potaatinkin.
--No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta
ja hoiperteli nyt Mikon edessä.--Mitä kuuluu, Mikko kettu?
--Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. (Tunnettu asia oli että
Ursinin alkuperäinen nimi oli Karhu.)
--Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin.
Mikko lauloi omituisella nuotilla:
Nyt on kumma virsi,
kun on seinähirsi
laulumme esine.
Jos virkkoa se voisi
viisaampi se oisi,
kuin itse herra te.
Tokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin
»iloissaan» viime hallayön johdosta. Hän otti liivinsä taskusta kolme
markan rahaa ja viskasi ne maahan Mikon eteen.
Ursin upia herra,
humalainen, hurjapäinen
markat maahan viskasutti,
tengat kenttähän ketisti,
kuni koiralle kipenen,
Lukille on luupalasen;
vaan kuitenkin kaikitenkin
kiitos olkohon hänelle!
Niin pakisi Mikko ottaissaan rahat maasta ja läksi sitten kävelemään.
Joku viikko myöhemmin oli taas kova hallayö, joka korjasi loput
viljasta, missä sitä oli vielä säilynyt tähän saakka. Vaan pian tämän
jälkeen oli Ursinin talossa komiat kemut. Ne olivat muka »ensimmäiset
pidot» nuorelle rouvalleen »omassa kodissaan». Hämmästyttävässä
komeudessa ja ylöllisyydessä siellä kaupungin ylhäisö nautti iloa ja
huvitusta. Vaan kadulla kulki ihmisiä, jotka kantoivat kotiinsa
vasullisia jäkälää, muonavaraa talven varaksi. Alhaiso varustausi näin
taisteluun nälkäkuolemaa vastaan.
* * * * *
Talven selkä oli jo katkennut--kuten sanotaan kun on päästy ohi
Paavalinpäivän, »talvennavan»--vaan monen köyhänkin elämänlanka oli
katkennut nälkäkuoleman iskusta. Ruoanpuute oli ankara.
Me elimme niinkuin märkä palaa. Jokapäiväinen leipämme, jonka
hankkimiseksi äiti raukkamme työskenteli aina suuremman osan
vuorokautta, oli sangen niukka, vaan juuri riittävä henkeä pitämään.
Sukulaistalon rouva oli uudistanut tänäkin talvena entisen
armolahjansa: saimme, sisareni ja minä, käydä taas kahdesti viikkoonsa
siellä puolisella. Suutarinemäntä auttoi hänkin vähästään tuomalla aina
vähän syötävää veljelleni, joka nyt oli sairasvuoteen omana. Tänäänkin
tuo hyväntahtoinen emäntä toi ruoaksi pienelle sairaalle, vaan hän oli
niin huonona, ettei hänessä ollut minkään nauttijaa.
Sisareni ja minä lähdimme puoliselle. Samassa ovenavauksessa meidän
kanssamme astui sukulaistalon keittiöön muuan kerjäläiseukkokin.
--Pyytäisin vähäkään ruokaa! alkoi hän rukoilla rouvaa, joka sattui
olemaan keittiössä.--En moneen päivään ole saanut suuhun pantavaa,
paitsi pientä palaa jäkäläleipää, jonka muuan hyväntahtoinen
merimiehenleski antoi vähästäänkin minulle.--Antakaa hyvä rouva, kulta
rouva minulle jotakaan, muutoin ma kuolen tuohon paikkaan!
--Anna tuolle eukolle, Liisa, vaan muille ei tarvitse antaa, jos joku
tuleekin, ja parasta on, että otat avaimen keittiön ovesta, ettei niitä
pääse sisään, lausui rouva.--Syököön hän yhdessä Marian ja Kallen
kanssa.
Eukko hyvillä mielin lateli »kosti jumalia» ja »tuhansia kiitoksia»
»kultarouvalle», »armolliselle rouvalle», joka »pelasti tässäkin
muutaman köyhän kuolemasta nälkään».
Jos olikin minulla hyvä ruokahalu, niin kävi kumminkin ihmeekseni tuon
uuden pöytäkumppanimme syönnin paljous. Sisareni ja minä yhteensä emme
vetäneet hänelle syönnissä vertoja lähestulkoonkaan. Näyttipä siltä
kuin hän tällä yhdellä syönnillä olisi tahtonut lihottaa nuo kuopalle
laihtuneet poskensa ja luupuikoksi kuihtuneet sormensa.
--Kalle, kun olet syönyt, lausui rouva minulle,--niin mene kauppias
Ursinille ja sano minulta rouvalle terveisiä, että hän olisi hyvä ja
tulisi täällä käymään.
Lähtiessäni sanoin sisarelleni meneväni käymään samalla
köyhäinhuoneella Jaakkoa tapaamassa. Matkallani tapasin Antinkin. Hän
oli päässyt seurahuoneelle »juoksupojaksi». Äitinsä oli kuolo korjannut
jo syystalvella. Pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat eivät
olleet enääh Antin palveluksessa, vaan uudet, somat vaatteet oli
hänellä nyt yllään. Tuossa siistissä puvussaan vivahti Antti minusta
herraspoikaan ja tunsinpa melkein ujoutta hänen edessään. Eikä hän nyt
enään lauleskellut kadulla kuten ennen, eikä rakennellut riitaa
kenenkään kanssa. Siivo poika oli hänestä tainnut tulla.
--Mitä sinä nyt hommaat? kysyin häneltä.
--Kantelen näitä ilmoituksia.
--Mitä ilmoituksia ne ovat?
--Siellä seurahuoneella on muuan laulukunta, useita naisia ja pari
herraa--ruotsalaisia tahi mitä he lie--ja he pitävät laulantoa ja
soitantoa joka ilta; heidän ilmoituksiaan nämä ovat.--Minne sinä olet
menossa?
--Ursinille.
--No, meillä on siis sama matka?
--Vietkö sinä noita sinne!
--No, sinne toki, jos minnekään! Hän kun on melkein joka ilta siellä.
Palatessani Ursinilta näin portin pielessä istuvan muutaman kokoiseni
kerjäläispojan. Hän oli uupunut siihen, eikä jaksanut kulkea enään
minnekään. Minun kävi sääliksi häntä, vaan mitä taisin tehdä. Liekö
häneltä puuttunut halua vaiko voimia vastaamaan puheeseeni, vaan ei hän
virkannut juuri mitään kun kyselin häneltä. Siihen hän jäi, kun läksin
astumaan köyhäinhuoneelle.
Täällä muutamassa sängyssä nukkui äskeinen pöytäkumppanini, hän oli
nukahtanut--iäksi. Tekipä siellä muuan toinenkin eukko juuri loppua,
vaan ei se tuntunut minusta niin oudolta kuin tuo äskeisen eukon
kuolema. Ei ollut siitä kuin parisen tuntia aikaa kun hän kiitteli
sukulaistalon rouvaa siitä, että hän oli pelastanut hänet kuolemasta
nälkään!
Vaan Jaakko äitineen (Jaakon pienempi veli oli jo joulun aikana
kuollut) ei ollutkaan nyt tavattavissani. Minne lienevät saaneet?
Muutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. »Hän on kuollut»,
vastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei
tiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä,
ja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin
hänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi
kuvailla.
Läksin astumaan kotia muistellen Jaakkoa.
--Tässähän sitä viime kesänä tehtiin työtä yhdessä, tuumailin
mielessäni astuessani entisen työpaikkamme ohi. Vaan samassa ajoi
poliisi--vanha tuttu--sivutseni issikalla, reessä äskeisen
kerjäläispojan ruumis, jonka hän vei »korjuuseen».
Vanha Aatamikin astui siinä vastaani, naama ja vaatteet jauhossa ja
törppönsä täynnä jauhon pölyä. Näkönsä oli entistään tuikeampi.
--Kyllä minä Karhun tunnen! murisi hän sivutsensa kulkevalle Ursinin
patruunille.--Nytkin olet kiskonut Alatalolaiselta maan ja mannun
vähäisestä velasta, jota hän ei kyennyt maksamaan sinulle katovuoden
käsissä. Vaan etpä ole tietävinäsikään siitä palauksista, jonka
appivainajasi teki kaupungin kassaan ollessaan sen hoitajana. Onko tämä
sinun syöttilääsi? hän tavotteli kepillään Ursinin koiraa, joka haukkua
ärhenteli häntä. Mutta Ursin ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiiruhti
seurahuoneelle.
Vielä oli suutarinemäntä meillä minun kotia tullessani, ja olipa
talonemäntäkin siellä. Vieraat, äitini ja sisareni, seisoivat veljeni
vuoteen ääressä.
--Tallella lapsi taivaassa! lausui suutarinemäntä. Niin veljeni oli
ruumiina, henkensä oli kiitänyt sielujen asuntoon.
--No, se lohdutus on minulla, että pois on hän päässyt nälän kynsistä,
sillä eihän tiedä kuinka kovaksi tämä aika vielä voipi käydä, lausui
äitini kyynelsilmin.
--Hyvää päivää! Se oli sukulaistalon piika.--Rouva pani minut tuomaan
vähän syötävää pienelle pojallenne. Siinä on nisua ja mitä hänessä lie
kaikkia, lausui hän tarjotessaan pientä myttyä.
--Kyllä nyt on rouva hiljastunut huudosta! virkkoi talonemäntä.
--Lausu rouvalle paljon kiitoksia hyväntahtoisuudestaan ja sano
terveisiä, että pienempi poikani ei tarvitse enään kenenkään apua!
lausui äitini.--Hän on jo poissa näiltä mailta!
--No, siinä se nyt on! virkkoi sukkelakielinen piika.--Minä sanoinkin
rouvalle, että eikö tuo lie jo kuollut!
--Olisi kai rouvalla ollut tilaisuutta tarjota apuaan ennenkin, jo
ammoin sitte! tuumaili suutarinemäntä.
--No, johan minäkin olen monta kertaa ajatellut, että kummapa kun tuo
rouva ei lähetä mitään tänne, vaikka on kuullut Marialta, että pieni
poika on kipeänä! arveli piika.--Mikä tauti tällä on ollut? kysyi hän
mennessään ruumiin luo.
Äitini selitti.
--Vai niin, lausui hän ja kävi ovea kohti.
--Ei, pitää sitä lähteä. Minulla on kiire; sinne meille tulee vieraita.
Pitää käydä vielä ostamassa omenia ja sokurileipiä.
--No, mitkä pidot siellä nyt on? kysyi suutarinemäntä.
--Niitähän on muutamia rouvia yhtynyt pitämään semmoisia teekalaasia
kukin vuoroon kotonansa, ja nyt on meidän rouvan vuoro pitää.--Voi, voi
kun minä viivyn ja minulla on niin kiire. Rouva sanoi vielä
lähtiessäni: »elä nyt vaan viivy viikkoa asiallasi». Kun se olisikin
vaan yksi asia, niin hätäkö se sitten olisi, vaan kun pitää
laukata kymmenissä paikoin, niin on sitä siinä juoksemista, ja
silmänräpäyksessä pitäisi kaikki toimittaa, ja pitäisi olla yhtä aikaa
kotona ja asioilla.--Hyvästi nyt!--Niin, minä saan viedä siis tämän
mytyn takaisin ja sanoa ettei tämä kelvannut?
--Sano niin että se tuli ennen aikaansa kuin Kokki-Matin laskiainen!
lausui talonemäntä ja rupesi sukkeluudelleen nauraa höklöttämään katsoa
tiirottaissaan vuoroon suutarinemäntään, vuoroon äitiini.
--Ethän vain sano ettei se kelvannut! Sano, että poikani on kuollut
eikä siis tarvitse enään mitään namusia yhtä vähän kuin muutakaan, ja
kiitä häntä puolestani hyväntahtoisuudestaan, lausui äitini.
--Jaha! lausui piika ja läksi vihdoinkin.
Vieraamme, puheltuaan äitini kanssa veljeni hautaamisesta hetkisen,
menivät kotiaan.
Kohta veljeni kuoltua jouduin sairasvuoteeseen ja vähän myöhemmin
sisarenikin, vaan hän ei niin pitkälliseen kuin minä. Koko lopputalven
olin minä vuoteessa ja vasta kevään tullessa aloin hiljakseen parata.
Ei ollut äidillämme helpot päivät silloinkaan. Piti näet hänen ansaita
rahaa ruokaan ja lääkkeisiin ja työnsä ohella vielä hoitaa meitä
molempia. Vaan niin elää kituroittiin ajassa aina edelleen, päivästä
päivään.
Aika oli jo kulunut keväälle. Nälkä heilutteli vielä kuolon kalpaansa,
vaikka ei enään niin suurella voimalla. Heikommat olivat jo suurimmaksi
osaksi kaatuneet, jälelle jääneet olivat niitä, joilla oli lujemmat
voimat ja paremmat varat kestämään nälän ahdistusta ja tullut kevät
elähytti nyt näitä toivolla paremmasta ajasta. Kukaan ei tiennyt
viepikö halla tulevanakin kesänä kypsyvän viljan, vaan tuskinpa sitä
kukaan ajattelikaan, ja taas toisakseen, sitä ihminen helpommin uskoo,
mitä hartaimmin toivoo. Hyvää vuotta toivoeltiin kaikkein merkkein
mukaan. Kevään lämpimyys ja kauneus oli läheisin toivon synnyttäjä. Kun
on alku kaunis, odotetaan kiitettävää loppua!
Herttaisesti paistoi aurinko tänäänkin matalaan asuntoomme. Mielessäni
tunsin iloa. Olin jo niin terve että kykenin olemaan vähän ylhäälläkin.
Asetuin istumaan akkunan ääreen katsellakseni ulos. Äitini oli viemässä
ompelutöitään ja sisareni oli mennyt puoliselle sukulaistaloon.
Yksinäni siis nyt istuskelin ja tähystelin ulos. Olisipa sopinut ulkona
palliakin lyödä, sillä maa oli jo sulana ja ruoho vihantana! Mikko
astui käykkäsi akkunan alitse luuta- ja havutakka seljässä. Olisipa
ollut mukavaa kuulla hänen laulavan.--Kuka siellä seinään koputtelee?--
Sokia Ollipa siinä tallustelee sahoineen ja kirveineen. Eipä ole
kuolema uskaltanut lähestyä tuommoisilla aseilla varustettua miestä!
Mutta kumma todellakin ettei nälkä ole saanut häntä saaliikseen. No,
niinhän Jaakkokin sanoi kerran, ettei kaikkia yhtäaikaa hautaan
lasketa.--Vaan missä lie se Jaakko? Eihän vaan hänkin lie kuollut
samalla tavoin kuin se muuan kerjäläispoika!--Siinäkin viedään muuatta
hautaan. Kukahan lie sekin ollut?
--Päivää! Se oli Antti, joka tuli luokseni. Hän oli aina tuon tuostakin
pistäytynyt minun luonani.--Arvaapa ketä tuossa vietiin?
--En osaa arvata.
--Kivenlatojaa.
--Vai on hänkin kuollut!
--On.--Hän oli latomassa katua vielä tässä toissa päivänä, vaan sitten
hän oli sairastunut.
--Kai ruoanpuutteesta ja paljosta työstä?
--En tiedä.
--Mistä sinä nyt tulet?
--Kävin meidän pufettineidin asialla, viemässä häneltä kirjeen kauppias
Ursinille.--Ursinpa on antanut meidän pufettineidille kultakellon ja
oikein komean rannerenkaan.--Kyllä siinä on poikaa, siinä Ursinissa!
rupesi Antti kehumaan.--Viime yönäkin juotti hän sampanjaa herroille--
kuinka paljon lie juottanutkaan.--Tiedäthän sinä mitä sampanja on?
--Mistä minä tietäisin.
--Sitä maksaa kahdeksantoista markkaa pullo, lausui Antti selittääkseen
siten, mitä sampanja on.--Minullekin antoi Ursin kymmenen markkaa
juomarahaa, kun--vaan eipä sitä saanutkaan sanoa.
--Kun mitä?
--Niin ilman vain.--Konsuli Parkkinen on ottanut Annan, Kuppari-Kaisan
tyttären, ottotyttärekseen, muutti Antti puhettaan.
--Jo minä tiedän sen, äitini on kertonut siitä.--Sinulla taitaa olla
hyvä olo siellä seurahuoneella?
--On minulla. Nämä vaatteet sain taas vasta. Kengät saan myös uudet, ne
ovat jo tekeillä. Rouva sanoi, että kun täällä opin ihmisyyttä, niin
voin sitten saada hyviä palveluspaikkoja. Ruotsia minulle puhutaan
myötäänsä, jotta oppisin, ja jo minä vähän osaankin.--Kyllä jo pitää
lähteä. Hän kumarsi syvään ja lausui »atjöö»!
Paljon oli kerjäläis-Antti muuttunut!
Kohta Antin mentyä astui huoneeseen muuan mies. Hän oli minulle ihka
outo, vaan kun hän tervehti minua sydämellisesti, välähti kuin salama
aivoissani ajatus: isä. Äitini ja sisareni olivat joskus puhelleet
isästä, josta minunkin päähäni painui tieto isän olemassa olosta, vaan
kun en ollut nähnyt tai oikeammin muistanut nähneeni isääni, niin tuo
tieto isästä pysyi hyvin haamumaisena ja hämäränä. Senpä vuoksi en
koskaan ajatellut isää, vaan äitini oli kaikki kaikessa.
Isäni oli käsityöläinen ja oli harjotellut ammattiansa hyvällä
menestyksellä, vaan viina oli hänetkin villinnyt ja silloin työt ja
tulot jääneet takapajulle. Mahdottomalta näytti hänestä korjata
asiaansa täällä ja hän läksi kiertelemään »maailman rantoja» onnea ja
hyvyyttä etsimään muualta. Tämä tapahtui minun ollessani aivan pieni.
--Tahdotko sinä leipää? kysyi hän, kun näki minun jyrsiskelevän muuatta
luupalasta;--sitä tein enemmän huvin kuin tarpeen vuoksi.
--En tahdo, vastasin ja menin maata, sillä olin jo niin kauan istunut,
että alkoi minua pyöryttää.
Sisareni tuli samassa kotia. Hän heti tunsi isän, alussa vähän
ujosteli, vaan vastasi kumminkin hänen tervehdykseensä lapsellisella
lämpöisyydellä. He rupesivat sitten vilkkaasti keskustelemaan. Sisar
kertoi vaiheitamme, äidin tautivuoteen, veljen kuoleman, omansa ja
minun sairastamisen ja ruoan puutteemme j.n.e. Minua raukasutti, jotta
nukahdin ja heräsin vasta iltapuoleen. Äitikin oli kotona ja
vierainamme oli suutarinemäntä miehineen. He puhelivat isälleni
uskosta. Suutarinemäntä varsinkin puheli paljon ja hartaudella. Hän
kuvaili Jumalan suuruutta ja hänen rakkauttaan ihmiseen ja taas
toiselta puolen ihmisen syntisyyttä. Sitten hän osotteli Jumalan lain
ankaruutta ja rangaistusta sen rikkomisesta. Kysyi isältäni onko hän
täyttänyt tämän lain. Sen jälkeen hän alkoi saarnata Jumalan
evankeliumia, hänen armonsa runsautta ja suurta anteeksi
antavaisuuttansa niille, jotka totisesti katuvat syntejään ja asettavat
vilpittömän uskonsa häneen.
--Sinäkin olet kadonnut lammas, lausui hän isälleni, Jumala etsii
sinua. Käänny pois harhatieltäsi. Tee parannus kun vielä armonaikaa on!
Isäni oli vaiti.
--Lähde nyt meidän kanssamme seuroihin, niin saat siellä kuulla enemmän
Jumalan sanaa, lausui suutari itse.
Isäni lähtikin vieraittemme kanssa.
»Hänestä on tullut hihhuli», sanoivat jotkut isästäni. »Hänestäkin on
tullut uskovainen», sanoivat toiset. Nimitettäköönpä millä nimellä
tahansa sitä uskonlahkoa, johonka nyt isäni kuului, ja sanottakoonpa
sen uskonperusteista mitä hyvänsä, vaan isäni inhosi viinaa, askaroitsi
ahkerasti työssä ja rakasti hellästi perhettään.
Kohta tämän jälkeen pääsi isäni konsuli Parkkisen palvelukseen, sai
hänen luonaan luottamusta vaativan tehtävän, ja siitä hyvänpuolisen
palkan. Jokainen meistä oli työssä ansaitsemassa kesän aikana.
Viljavuosikin tuli tänä suvena melkeinpä mainion hyvä, ihmisten toivo
siis toteutui. Jos muutkin, niin mekin saatoimme, pelkäämätttä nälkää,
odottaa tulevaa talvea. Ilon ja onnellisuuden tunto oli meidän kaikkein
sydämissämme. Vaan minä erittäinkin olin hyvilläni, kun kuulin isältäni
että syksyllä saan alkaa käydä koulua.
* * * * *
Tähän aikaan kertomustani olen varreltani vähän venähtänyt ja
ikäkuormaa on hartioillani muutamia vuosia enemmän. Siis pyöräytän
menemään eräitä ajastajanrenkaita--ehkä noin puolikymmentä--niine
hyvineen. Suo siis lukijani hyppäykseni anteeksi tämä kerta--ei ole
pitkä aika toiseenkaan!
Kaupungissamme nyt tänä syksynä avausi kaksi korkeampaa opistoa,
lyseoa, ovensa nuorisolle. Toinen jo vanhempi oli vieraskielinen ja
valtion syöttiläs, toinen kansankielinen ja yksityisten perustama elää
kinnaroi niistä penneistä ja markoista, joita sille yksityisten
kansalaisten kädestä pirahteli. Vaan maamme täänaikaiset olot tunnet
itsekin, lukijani. Miten onkin, niin pysytään vaan siinä luulossa, että
kun kerran hallitus on kansan huoneenhallitsija, niin tottakai se
täyttää kansan tahdon ja tarpeen ja katsoo sen parasta!
Niin, tuohon kansankieliseen opistoon tuli nyt oppilaita tulvaamalla.
Papinpoikia, talonpoikain, mökkiläisten ja työmiesten lapsia ne olivat
enimmäkseen. Joku korkeammankin virkamiehen poika oli joukossa samoin
kuin joku--kerjäläinenkin. Tämä todistaa että opinhalu oli suuri ja
kansankielinen opisto tarpeellinen. Vaan tätä todistettua totuutta ei
oltu kuulevinaankaan eikä näkevinäänkään siellä missä »rattaat pyörii!»
Koulussa tapasin entisen kerjäläis- ja työtoverini Jaakonkin. Hänet oli
enonsa, muutaman naapuripitäjän siltavouti ottanut elätettäväkseen
katovuoden aikana. Siellä Jaakko kävi lukemassa pappilan neidin luona
ja tämä huomattuaan Jaakolla olevan terävän järjen ja hyvän muistin
rupesi puuhaamaan häntä kouluun.--Toveruutemme uudistui ja
kolmanneksi liittyi meihin Antin sijaan Kauppilan Juuso, entinen
pallinlyöntitoverini ja koulukumppanini alhaisemmassa opistossa. Juuso
oli muutaman entisen hevosmiehen poika. Hänkin samoin kuin Jaakkokin
eleli hyväin ihmisten avulla ja suurimpiin tarpeisiin sai hän
holhoojaltaan aina jonkun pennin siitä vähäisestä omaisuudesta, mikä
isävainajansa jälkeen jäi.
Vuosi vuodeltaan vieri tavallisessa koulu-elämässä. Sen mukaan, kuin
kohottiin luokalta luokalle, vanhennuttiin ja viisastuttiin. Oltiin jo
hankailtu taaskin muuan kouluvuosi lähemmä loppuaan. Toukokuu oli
menossa. Ken luki tavallisuutensa mukaan, ken taas istui entistään
ahkerammin kirjainsa ääressä parantaakseen taitoaan toivossa päästä
ylemmälle luokalle, ken heittäysi entistään laiskemmaksi, kun tiesi
varmaan ettei hänellä ylentymisestä ole puhettakaan.
--Se kun olisi lupa! tuumailin aamulla, kun oli herttainen kevätpäivä
ja luku tuntui kuivalta. Koppoin kirjat kainalooni ja läksin Jaakon ja
Juuson luo, kouluun mennessäni, esittääkseni siellä että koeteltaisiin
pyytää lupaa täksi päivää.
Jaakko ja Juuso asuivat nyt yhdessä muutamassa leipomatuvassa.
Pää-asukkaana siinä oli eräs leipojavaimo ja hänen vuokralaisiaan taas
olivat mainitut koulutoverini. Jaakko lukujensa ohessa teki pientä
suutarintyötä raha-ansiokseen. Hän paikkaili ja puolipohjaili
saappaita. Olkoon mainittu hänen kätevyytensä osotteeksi että hän oli
tehnyt eräänä joulu-aikana itselleen pieksusaappaat kokonaisuudessaan.
Juuso oli oppinut siirappimällien teon ja niillä hän teki hyviä
kauppoja. Kirjansitomatehdas oli heillä yhteinen. Siinä pantiin kansia
kirjoihin ja tehtiin kirjoitusvihkoja. Vaan se »kunnioitettava yleisö»,
jonka »suosioon ja palvelukseen» tämä »firma» Jakkko & Juuso sulkeutui,
oli ainoastaan toveristo. Silleen he kumminkin noukkivat pennin ja
toisen kokoon. Vaan kesäluvan aikana kulkivat he ulkotöissä, minkä
missäänkin, ja kokosivat pääoman sekä rahassa että terveydessä.--
--Terve!
--Terve veikko! sanoi Lämsän Maija, kun koira jalkaan tarttui, oli
Jaakon leikillinen vastaus. Hän pani juuri muuatta vasta sidottua
kirjaa puristuksiin.
--Terve, terve, naapurini! joll'et tuota leikiksi katsoisi! vastasi
Juuso. Hän kaateli valmistettua mälliainesta kääreihinsä.
--Eikö tahdota lupaa täksi päivää? kysyin.
--No ei tuo sen pahempi olisi! vastasi Jaakko.
--Eihän se hyvä pahaa tekisi, arveli Juusokin.--Olisi minullakin
valmiita mällejä isonlainen varasto ja lupapäivinä niillä on hyvä
menekki. Matti onkin jo taskussa. Noihin housurepaleihin meni semmoinen
summa mynttiä, että mieltä karvastelee kun ajattelen!
--Vähinäpä nuo on minullakin rahat. Tokko lie monta vaskikolikkaa
rahastossani ja huoneen vuokrakin pitäisi kohta maksaa, tuumaili
Jaakko.
--Niin, ja minä olen velkaakin sinulle, kuinka suuressa palanksissa
lienenkään? virkkoi Juuso.
--Eihän se monen markan velka ole.--Vuokraa housusi minulle syntisi
kuitiksi!
--Paljain säärinkö minä sitten kulkisin?
--Pyydä emännältä lainaan joku vanha röijy!
--Olisipa se elämää, että minä röijy jalassa kulkisin ja sinä
pöyhkeilisit minun housuissani.
--No, saisit sinä näitä minun housujani lainaan aina kun menisimme
Parkkisen konsulille puoliselle, ettei tarvitsisi sinun röijyjalassa
Annan vieressä istua.--Tehdäänkö kaupat?
--Kyllä muuten, vaan ei passaa!
--Ei se passa, ei se passa! Ku ei se passa, ni heittä pois ja otta uusi
konsti! matkitteli Jaakko ottaessaan muutaman saappaan katseltavakseen.
--Nuokin Rallen lopposet pitäisi saada paikatuiksi!--Ja kuule Juuso!
milloin sinä alat sitoa Tolarin Latinan-kielioppia? Sillä kai on kiire.
Tolari, entinen pallinlyöntitoverini, oli maalarin poika ja siitä sai
hän leikkinimekseen Tolarin.
--Kyllä minä heti koulusta päästyäni alan.