käytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli
kielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä
ollut enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten
muuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä
eräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä
ympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun
vähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin
vuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja
ansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi
lehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia,
pärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää
puukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän
näin aina »puistetuksi muutamia pennejä», jotta kykeni viemään kotiaan
lihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun
puolinaulasen kahviakin »juhlapäivän kunniaksi». Mikä penni kulloinkin
jäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin säästöön
»tarpeen varalle». Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo, jonka
alueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin omaksi ja
silloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja maksaa
vielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä kävi
raskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan; kaikki
mikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin jaksanut
maksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi talonomistaja ajaa
hänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin täyttikin
uhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin Aho itse
oli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien pakeni lapsineen
ja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon. Vaan Aho iltapuoleen
tultuaan kaupungista kun näki mökkinsä puretuksi, istui raunion ääressä
hetkisen ja astui sitten metsään, jonne erään suuren kiven kupeelle
asettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä elävänä sieltä, vaan
jalkansa olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti sahata poikki paljon
yli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa, oleskeli vielä muu
ruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja pärevasuja elatukseksi
itselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella hankki tuloja itsensä
ja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät loisina eräässä
talossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski
kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä
kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes
vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli
kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget
kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen
äitiään ja itseään.
--Siis lähdetään, sanoi Laakkonen kuu seitsemättä leipää alotti! lausui
Jaakko katseltuamme hetkisen Antin rakentelemia puuhevosia, rekejä ja
kärryjä, joita oli pitkä rivi saunan ikkunalla.
--Lähdetään vain, vastasi Antti.
--Menkää vain lapset, mutta kulkekaa siivosti, elkääkä tehkö kelienkään
pahaa, varotteli Antin äiti.
--Riitaa en rakenna, rauhaa en rukoile, vaan mörköelämää ei pidä
puuttuman! lausui Jaakko leikissään.
--Et sinä, Jaakko, liene mikään riitelijä, vaan Antilla ei aika anna,
ja jos niikseen tulee, niin eipä taida hänellä hattua haitata
tappeluunkin ryhtyä! lausui äitinsä.
Yhtiö läksi liikkeelle ja Antti lauloi:
Täss' on poika Pohjanmaalta,
jok' ei ketään pelkää,
teräksestä on niskasuoni
ja samasta on selkä!
Kuleksittuamme kaupungilla talojen kartanoilla ja saatuamme luun sieltä
toisen täältä, läksimme kaupungin läheisille pelloille kiertelemään.
Täällä tapasimmekin muitakin saman »hyvyyden etsijöitä», ja kun pois
lähdimme oli meitä karttunut suuri joukko, lähemmäs kymmenkunta poikaa.
Laulaen ja meluten kuljimme saaliinemme kohti kotoa.
--Mutta jo taisi tulla susi tupaan! lausui muuan poika lähestyessämme
kaupunkia.--Katsokaahan tuonne! osoitti hän kaupungin tulliin. Siellä
alkoi pujahdella näkyviimme koulupoikia toinen toisensa perästä.
»Koulurotat» ja katupojat olivat keskenään huonoissa väleissä jotta kun
vastatusten satuttiin niin useimmiten tapella nujuttiin.
--Tuli, tuli paha pappia vastaan ja oli vähän huijakassa! arveli
toinen.
Kun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö
suoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.
Älysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. »Ylioppilaat
menevät!» lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa
ylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa
juhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden sitä
näkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he
joutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun.
Tullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui
siihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu--sanomattoman suuri!
Ihmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan,
mitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni
poika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku
sivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan,
piti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat.
Läheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous
siinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää
kulkea kohti väkijoukkoa.--Mitä tuolla on?--kysyi tältä toinen ja alkoi
juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten juoksevan,
rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka haaralta
ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät olivat
aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.--Mikä täällä on?--kyseltiin
toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä. Muuan sanoi:
»eräs pieni poika...», toinen: »tapettu...», kolmas tiesi: »eräs pieni
poika tapettu!» Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti löytää
keskustaa, missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan
semmoinen keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän
keskellä kun laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin
kiehumaan rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne.
Kuka oli kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua
viisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla
varustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan.--Pieni
ruumissaatto--jokapäiväinen tapahtuma--oli kylliksi kykenevä kokoamaan
katsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun »ylioppilaat menivät», joka
tapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut katsomassa!
Jokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään. Voipa melkein
sanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär
äitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja jos
ei työnsä ollut »hirveän kiireellistä» liittyi saattojoukkoon. Näin oli
kertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.
--Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme? tuumaili
Jaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan tätä menoa.--
Eihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan luut liikkeelle!
--Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi
luunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:
Tämä kylä, hyvä kylä
läpäjää kuin linna;
kuule Lutku, se on totta,
läpäjää kuin linna!
--Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka
rupeaisivat pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään
pallinlyöntiin sopivan paikan.
--On kyllä!--No minä ainakin.--Ja minä.--Minä myös. No, niin minäkin.
Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja sitten
järjestyttiin puolueisiin.
--Kuka panee pallinsa?
--Heikki.
--En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.
--Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki nuorena
ollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!
Se tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes
palli hajosi.
--Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.
--Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei
ole luja, joka ei pidä!
Vihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja lähdettiin sitten
kotia, jossa luut pantiin kuivumaan johonkin päivänpuoleiselle katolle.
Se oli ensimmäinen retkemme. Toisia retkiä teimme joka päivä parin
viikon ajalla. Olipa silloin meillä koottuna aika röykkiö kuivatuita
luita ja päätimme ne jo muuttaa rahaksi. Määrättiin aika, jolloin
kokoonnuttaisiin Jaakon asuntoon, mistä sitten tavaramme
kuljetettaisiin yhteisillä voimilla ostopaikkaan--kauppias Ursinille.
Jaakon asunto oli »köyhäinhuoneella», se oli muuan rakennus, minkä
kaupunki oli vuokrannut köyhiensä asunnoksi. Samoin kuin muissakin
huoneissa oli tässäkin, missä Jaakko äitineen ja veljineen oli majaa,
suuri väen tungos asukkaista.
--Onpa täällä väkeä toista kouraa! tuumaili Antti.
--On sitä ja toista saadaan! arveli siihen Jaakko.--Melkein joka viikko
tulee tänne uusia asukkaita.
--Eihän tänne enään sovi? arveli Antti Jaakolle.
--Hyvä sopu sijaa antaa, vastasi Jaakko.
Vaan miten lie tämän hyvän sovun laita ollut täällä? Muuan eukko
toraili juuri toiselle, että hän suurella sängyn rottelollaan valtasi
tilaa liian paljon. Puhuteltu rupesi vastustelemaan ja syttyi siitä
kiivas sanasota, jossa eukot nyrkkiä puiden toisilleen antoivat sanan
sanasta ja kaksi parhaasta. Pistätellen toisiaan joutuivat eukot
alkuperäisestä asiastaan ja rupesivat »laulamaan toistensa kunniaa»,
soimailemaan toistensa entistä ja nykyistä elämää, tapoja, muotoa,
tekoja ja hankkeita mitä karkeimmilla sanoilla.
--Niin Ursinin rouva kuin oletkin, pidän sinut kumminkin niin
halpasena, etten viitsi sylkemättä päällesi katsoa. Enkä viitsi sinun
kanssa enempi jankata, sillä hullu se on, joka vasikan kanssa kappia
laukkaa! Pidä sinäkin suusi kiinni, ja pidä huoli lapsestasi, eläkä
sitä tuossa vinguta! Niin lausui toinen eukko toiselle. Vaan kun
toiseltakin puolelta tuli terävä pisto, niin eipä malttanut hän olla
vaiti, vaan jankkasi yhä ja niin jatkui riita.
Tässä joukossa, jossa oli ruhaa, rampaa, sokiata, silmäpuolta, vanhaa,
voimatonta ja kasvavaa sukupolvea, lapsia, ijältään yhdestä päivästä
ylöspäin, ei todellakaan »kaikki yhtä tehneet», jotta siellä näki ja
kuuli jos jotakin. Ken torueli, ken kiroili, ken siunaili, veisasi,
rallatteli, itki, nauroi, muuan luki itse, toinen luetti lastaan,
kuritti lastaan, pesi lastaan, nukutti lastaan, mikä lapsi huusi, mikä
parkui, mikä remusi ilosta, juoksi toisten kanssa ympäri huonetta, mikä
istui lattialla leikkimässä jonkun esineen kanssa, mikä ryömi
vatsallaan, mikä teki taivalta kontaten, mikä jo seisoi tukea vasten ja
soperteli siinä huvikseen, mikä horjuen otti ensimmäisiä askeleitaan
omintakeisin, jota äitinsä hymyhuulin katseli. Hyvin se oli kirjavaa
elämää.
Muutaman ikkunan luona sänkynsä laidalla istui Jaakon äiti,
Korhos-leski. Miehensä oli ollut suutari. Avioliittonsa ensi vuosina
oli tämäkin vaimo saanut nauttia perheessään onnea mitä suloisinta.
Toimeentulonsa oli hyvä ja tyytyväisyys, keskinäinen rakkaus ja rauha
oli ainaisia asukkaita heidän hiljaisessa perheessään. Vaan mikä lie
miehen pilannut, että hän rupesi ryyppimään ja tottui siitä vähitellen
juomariksi. Silloin perheen asiat antautuivat toiselle tolalle.
Toimeentulo alkoi käydä niukemmaksi ja niukemmaksi, kunnes puute aina
ankarammin alkoi heitä ahdistella. Rakkauden ja sovinnon hyvillä
sanoilla muistutti vaimo miestään. Miehensä lupasi silloin heittää pois
väkeväin nauttimisen ja ruveta taas ahkerasti työskentelemään. Kotvanen
vierikin aikaa silleen ja perheen asiat alkoivat olla entisessä
tasapainossaan. Vaan eräänä iltana meni Korhonen muutaman toverinsa luo
onnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta ja muuten tuumailemaan
asioita. »Päivän sankari» tarjosi vierailleen--sillä siellä oli
muitakin--lasin totia. Korhonen kieltäysi juomasta, vaan isäntä
houkutteli häntä houkuttelemallakin--sillä useat pitävät isännän
kunniana kun vieraat juovat.
--No yksi lasi, Korhonen, se ei vie sinne ei tänne! Etkö nyt tahdo
juoda minun menestyksekseni? Ei syntymäpäiviä ole kuin kerran vuodessa.
Seuraus oli että Korhonen palasi kotiaan myöhään yöllä ja humalassa.
Heikkous oli hänet tavannut, himonsa päässeet uudestaan valtaansa ja ne
riehuivat entistä rajummin ja hän rupesi juomaan entistä enemmän ja joi
kunnes vihdoin viinaan kuolikin. Vaimonsa ja kaksi lastaan jäi
kamalimman kurjuuden omiksi. Leskeä pian sen jälkeen kohtasi se kova
onnettomuus, että hän sai ankaran luukolotuksen jalkoihinsa, jotta hän
ei nyt kyennyt liikkumaan kuin kainalosauvain avulla ja vähän niinkin.
Ainoa ilo mikä vaimo paralla oli nautittavana oli lapsistaan, joitten
hän huomasi rakastavan, tottelevan ehdottomasti ja koettavan palvella
häntä vaivaista kaikella mahdollisella tavalla. Tuo hyväsydämisyys,
mikä lapsissaan ilmaantui, oli hänen omaa luontoaan, vaikka hän ei sitä
itse huomannut. Jumalalle yksin hän omisti kiitoksen. Jumalaan oli
leski oppinut kovassa elämänkoulussa turvaamaan kaikessa
yksinkertaisessa ja vilpittömässä uskossaan ja hänen haltuunsa hän
rukouksissaan heitti lastensa tulevaisuudenkin. Vaan tunsi hän syvää
surua ajatellessaan, että lapsensa ovat vailla kaikkea maallista
hyvyyttä. Hän luki sen vanhemmille rikokseksi, että he jättävät
lapsensa maailmaan köyhyyden omina ja siten kurjuuden saaliiksi. Tämä
kipeä tunto pani hänet suurimmalla ahkeruudella antamaan ja istuttamaan
heihin henkensä hyvyyttä, sen mitä hänessä suinkin oli. Senpä tähden
hän aina puheli heille opettavalla ja neuvovalla tavalla, selitti
asioita kehittääkseen heidän ajatusvoimaansa. Huviksi taas kertoi hän
heille satuja. Niinpä hän nytkin istuissaan siinä sänkynsä laidalla ja
sukkaa kutoessaan jutteli nuoremman, nelivuotiaan poikansa kanssa, joka
istui hänen edessään jakkaralla ja piteli kämmenillään sukkalankakerää.
»Mikä tämä?--Nykä, näkä.
Mikä tämä?--Nyys, nyys.
Mikä tämä?--Voipeukalo.
Missä voi?--Kissa söi.
Missä kissa?--Aitan alla.
Missä aitta?--Tuli poltti.
Missä tuli?--Vesi sammutti.
Missä vesi?--Härkä joi.
Missä härkä?--Kirves päässä.
Missä kirves?--Kannon päässä.
Missä kanto?--Karhu repi.
Missä karhu?--Mies tappoi.
Missä mies?--Mato pani.
Missä mato?--Kokko nokkas.
Missä kokko?--Kiitämässä, kaatamassa kahdeksan kaupungin lävitse,
yhdeksän meren ylitse. Ken sille äänensä virkkaa, nippu, nappu sille
niskaan, kippu kappu hälle kaulaan, suu sorohon, pää porohon,
kokonansa kiven kolohon.»--
--Muistatko nyt vasta, kun minä kysyn sinulta? lausui äiti pojalleen.
He alkoivat alusta ja missä poikansa ei muistanut opetti hän.
--Onko sitä, äiti, mitä ostoksia? Me menemme nyt luita viemään, niin
minä toisin tullessani, tuumaili Jaakko äidilleen kun tämä oli
lopettanut äskeisen juttelunsa poikansa kanssa.
--Ostoksia! Niinhän lapsi kulta kysyt, kuin olisit ison talon isäntä,
lausui äitinsä nauraen. Enpä minä tiedä muita ostoksia kuin leipää
jonkun viisinaulasen.
--Entäpä piimää?
--Niin, jos olisi sinulla rahaa!
--Ei ole niin rahasta rahaa, vaan onpa vankka koti! lausui Jaakko
sanasutkauksiaan.
--Voi, Jaakko rakas, kuinka olet vielä huima! lausueli äitinsä.
--Lähdetäänkö pojat lämsimään? virkkoi Jaakko meille ja lähdettiin
siitä luun vientiin.
Kun saimme kaupat tehdyksi ja saalis pantiiu jakoon, niin oli kunkin
meidän kourassamme rahaa kappaleesen toista markkaa, se oli meitä
ilahuttava summa, koko iso raha!
--Kun kerran olen makuun päässyt, niin mieli tekee enemmän, arveli
Jaakko.--Hankitaan itsellemme työtä, niin saamme panna kerjuuvasut
kesäksi lepoon. Kyllä me kykenemme jo jotakin työtä tekemään. Muutamat
pojat kuuluvat saavan lopulle pari markkaa päivältä.
--He ovatkin isompia ja vanhempia kuin me, vastasi Antti.
--No emmehän me niin paljon vaadikaan, kunhan saamme vähänkään.
Päätimme kotona käytyämme jälleen pian yhtyä ja etsiä työtä, jotta jo
huomenna saisimme alkaa ansaitsemistamme. Ilomielin astuskelin kotiani
kun oli semmoinen rahasumma kädessä ja toista toivossa, vaan iloni kävi
rajattomaksi kun päästyäni kotia näin äitini pukeissaan liikkuvaksi
huoneella. Toimessa ja tolkussa olin antaessani hänelle rahasaaliini ja
kertoessani aikomuksemme. Häu kiitti yrittäväisyyttäni.
Olimme jo monesta paikasta käyneet etsimässä työtä, vaan turhaan.
Seisoimme muutamassa kadun kulmassa tuumaillen, mistä nyt
vielä koettaisimme. Seisoessamme siinä lähestyi meitä remuava
koulu-poikajoukko, joka ärsytteli »Vanhaa Aatamia». Tämä Vanha Aatami
oli omituinen näöltään ja luonnoltaan. Vanhanpuoleinen mies, puujalka,
oikeassa kädessä sauva, vasemmassa kannun vetoinen lakkinen törppö
nuorasankoineen. Pukunaan oli nahkahousut, vanha repaleinen turkki,
lakinreuhka päässä. Kasvonsa, samoin kuin vaatteensakin, olivat aina
likaiset ja likakerroksen peitteenä oli useimmiten valkoinen kuori
jauhosta. Hän näet ei niin isosti kerjäillyt--ani harvoin kävi talossa
pyytämässä leipää--vaan hän kuleksi myllyissä kokoilemassa
jauhonpölyjä, joita hän käytti ruoakseen, ja näillä retkillä sai hän
vaatteensa ja kasvonsa jauhoon, huomioltaan oli hän äkeä ja kiukkuinen.
Usein tapahtui, että ohitsensa kulkeva herra tahi rouva sai osakseen
häneltä aika karkeita haukkumasanoja. »Rikkaista», »viisaista
herroista» ja heidän »metkuistansa» puheli hän heille purkaen
katkeruutta ja pilkkaa uhkuvia sanoja. Hämmästyksellä täytyi heidän
kuunnella häntä, sillä hän tiesi asioita paljolta ja tarkalta--kumma
kyllä. Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan
se mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen
äkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski »onnenlapsille»,
»vallassäätyläisille».--Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli
keräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa
sydäntään.
--Olette muka sivistyneitten lapsia ja käytte koulua, vaan tuommoisia
koiranpenikoita te olette! Sinäkin! osotteli hän kepillään munatta
poikaa.--Kyllä minä sinun isäsi tunnen takitilaan. Hän oli
nimismiehenä, kiskoi ja kalmasi talonpoikia ihan iltikseen. Vaan
osasipa hän olla notkeaselkäinen herrain edessä ja siinä pistettiin
raha rintaan ja korotettiin korkeampaan virkaan. Nyt hän elää komeasti
ja nauttii niitäkin rahoja, jotka hän kalmasi ollessaan erään
alaikäisen lapsen holhojana.
Koetteli hän juosta kohti poikaa ja tavotella kepillään, vaan silloin
pojat kävivät ärsyttelemisessään entistä kiihkeämmiksi.--Entä sinä!
osotteli hän taas muuatta poikaa, joka oli nykässyt häntä turkin
liepeestä.--Sinäkin olet sen viinaherran poika. Saipa isäsi muutamassa
jutussa, joka olisi vienyt häneltä tavaran ja kunnian--pyyhkien vaan!--
renkinsä tekemään väärän valan. Renki sittemmin menetti järkensä ja
henkensä ja isäsi elää nyt rikkaana pohattana ja kunnioitettuna
herrana. Tavotteli hän taas poikaa lyödäkseen häntä, vaan eipä
onnistunut.--Sinunkin isälläsi, lausui hän muutamalle kolmannelle
pojalle,--on puoli syltä kättä, toinen puoli kavaluutta. Olette
kunniallisten ihmisten lapsia, jotka ärsyttelette kurjaa kerjäläistä!
Kyllä teistäkin aika herroja tulee...
--Tulkaa pois! ei meillä ole enään aikaa tässä seistä, jos mieli työtä
saada, tuumaili Jaakko meille. Noudatimme toverimme kehotusta ja
läksimme jatkamaan työnetsimistämme. Turhaan saimme käydä vieläkin
monessa talossa, vaan vihdoin viimeinkin onnistui. Työpaikan saimme
kaupungin kaduilla, missä pantiin uutta kivitystä, ja työhömme saimme
ryhtyä huomispäivänä.
* * * * *
Päivät kuluivat, viikot vierivät työskennellessämme kaupungin kaduilla.
Mihinkään huvittelemiseen ei ollut meillä isosti aikaa, sillä aamulla
varhain mentiin työhön ja illalla kun päästiin olimme siksi väsyneitä,
että lepo oli parasta nautittavaa. Kaupungissa oli hiljainen elämä
kuten tavallisesti kesäaikana. Ihmisiä ei näkynyt paljon kaduilla, he
olivat kai piiloutuneet kesähelteeltä suojaan, kuka kunnekin. Ei ollut
siis meidän huviksemme edes ohikulkeviakaan, joita olisimme saaneet
tarkastella ja lausua heistä havainnoitamme hyviä, huonoja, isosti
kummallisia, makeasti naurattavia tahi minkälaisia milloinkin olisivat
olleet. Jokapäiväinen ohikulkija oli muuan kaupungin poliisi, joka teki
sillä kadulla »virkamatkojaan». Hitain askelin hän kuleksi katua
pitkin, vähän väliä seisahtui ja katseli eikö jotakin ilmestyisi, edes
joku »hairahtunut» maalainenkaan, joka olisi korjattava »yhteiseen
kotiin». Vaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään, rauha oli maassa ja
järjestyksenvalvoja jatkoi matkaansa. Pysähtyi hän joka päivä jonkun
kerran työpaikallammekin puhellakseen ajan kuluksi muutaman sanan
kivenlatojan kanssa. Kivenlatoja kysyi aina häneltä kuulumisia, vaan
eipä hän tiennyt juuri mitään erinomaisempaa tapahtuneeksi »näin
valoisana aikana». Tänä päivänä kertoi hän muitten tavallisten asiain
joukossa, että »herrat olivat taas viime yönä tapelleet seurahuoneella
kelpo lailla». Vaan mitään kummempaa ei hän tiennyt nytkään. Hän otti
lakin päästään, pyyhki nenäliinallaan hikeä otsastaan ja lakin
hikinauhasta ja läksi taas astumaan hiljalleen kädet selän takana. Niin
vietti hänkin, samoinkuin mekin--kivenlatoja ja hänen kolme
apulaistansa--herttaista kesää kaupungin kadulla.
Oli aika elokuussa kun eräänä aamuna kokoonnuimme taaskin
työpaikallemme, joka oli jo seurahuoneen kadulla. Aurinko oli päässyt
kappaleen matkaa taivaan rannasta, vaan maa oli valkoisessa kuurassa ja
ilma tuntui kolealta.
--Jokohan nyt tulee luistinjäätä ennenkuin koulupojatkaan kokoontuvat?
arveli Antti.
--Vaan minä uskon, että tulevana talvena tulee niin kiire kerjuu, ettei
joudu joka talossa käymäänkään! tuumaili Jaakko.
Kivenlatoja oli vaiti kuin ahven, puhalteli kynsiinsä ja latoi kiviä
entistä kiireemmin. (Hän oli urakkamies.)
Kun muuraismätästä, jonka pinnalla kuleksii vaan muutamia muurahaisia
vetämässä jotakin havun neulaa tahi muuta puuhaamassa, karhasee vähän,
niin ilmestyy siihen pian vilisevä joukko. Meidänkin kaupungissamme
syntyi tänään vilkas ihmisliike. Ihmisiä kulki kaikkialla. Kusta ne
tulivat, kuhunka he menivät ja mitä heillä oli toimenaan milläkin, en
tiedä, vaan tolkussaan he olivat. Yhtyi usein kaksi, kolme tahi
useampiakin kävelemään yhdessä ja näki heitä joukossa seisovan katujen
kulmissa.
--Mitähän varten ihmisiä nyt on niin paljon liikkeellä? kysyi Antti.
--Lämpimikseen ovat kävelemässä! arveli Jaakko
--Hyvää päivää! lausui muuan ohikulkeva mies kivenlatojalle.
--Eipä nyt taida olla hyvästä päivästä haaraa? vastasi siihen
kivenlatoja.
--No, on se tosi toisakseen! arveli mies pysähtyen.--Kyllä nyt taisi
tavata meitä kova aika.
--Taitamattakin, vastasi kivenlatoja.--Kyllä joutaa monelta hampaat
naulaan tulevaksi talvea!
--Kyllä se niin on. Sanotaanpa että kova kaikkiin koskee, vaan Ursinpa
kuuluu hykerrelleen kämmeniään hyvillä mielin ja kehuneen, että
markkoja on satanut hänelle viime yönä, kun kuuli kuuraa olleen, kertoi
mies.
--Kai hän tänä vuonna rikastuukin elonkaupallaan, lausui kivenlatoja
työtä tehdessään yhtäläiseen.
Siinä ajoi juuri Ursinkin seurahuoneelle muutamien muitten herrojen
kanssa.