LAPSUUTENI MUISTOJA
Kirj.
Teuvo Pakkala
Otava, Helsinki, 1921.
Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja
taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän
surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun
hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla
sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon
tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan
kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä
leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine
kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.
Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein
hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut
suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta
silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on
vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi
siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja--jos olisi
niinkuin sekin ehdoksi panna--tekisi pienen lahjoituksen
vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni
jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi
kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!
--Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan
toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin
innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me
menemme pallille!
Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut
äänen kehotusta!
--Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.
Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja
innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei
tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli
hukassa!
Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä
repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan
läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti
harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku
pieni lumitäplä.
--Pojat! tuonne, kentälle!
Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.
--Ruvetaan tervasutille!
--Ei, ruvetaan suolalle!
--Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!
--Joo, linnapallille, linnapallille!
Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja
huudettiin.
--Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan
sisälinnasta ulkolinnaan.
--Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen
jälessä juosten.
--Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka
myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:
--Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.
--Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.
--Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.
--Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten
minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin
pääsevät lyömään.
Minä löin.
--No, niin se mies lyö!
--Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!
--Maasta se pienikin ponnistaa.
--Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän
haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka
näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.
--Sepä oli emäisku!
--No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!
--Eihän tuota näykään koko pallia!
--Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.
Vaan Pekka itse huusi:
--Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!
--Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.
--Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä
alle.
Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso,
pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka
taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen
taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se
laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi,
laskeusi lisäyvällä vauhdilla.
--Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti
hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.
--Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.
--Tarttui kuin hohtimiin.
--Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.
--Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.
Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin,
vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon
tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi
remakka.
--Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä,
mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut
puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja
pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella
puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras
lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat
linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja,
jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin
käsittävän tehtävänsä tärkeyden.
--Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla
maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja
tuohon!--se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat
hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse,
seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä.
Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla
ilmassa.
--Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa
pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.
--Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan,
huusi Jussi vastapuoluelaisille.
--Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.
--Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.
Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle
takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka
ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat
puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!
--Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli
sattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.
--Miksi et sanonut sitä jo ennen?
--Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!
--Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!
--Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti
naurunremakan.
Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson
puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän
huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta
häneen itseensäkin.
--Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.
Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului
suloiselta kuin soitto etäältä.
Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.
Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:
--Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!--Ei käynyt!--Varo, varo
Tolari!--Linna on meidän! Kopit turrattu!
Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan
kuulumasta.
Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.
Huoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa.
Se oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!
Äitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille
nähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä
sormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta hän
käsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän
viidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että
se oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa
tullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut
kapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan
pyörittämään. Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä
hourioissaan.
Lattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun
kanssa--mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten
kylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli
leikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan,
pysähtyi, huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä
selkänsä, pöyhisti häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti
keränalustaa. Taas kaapasi laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa
olevinaan tietämättä leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta,
pureksikin sitä, vaan tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti
kakistella pois, ja sitten kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi
matalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi, pysähtyi, tähtäsi silmillään
tarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan saadakseen pohtia, vielä
hetkutti ja--nyt se oli esineen kimpussa taas. Pieni veljeni nauroi
herttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty! Vielä olivat hänen
poskensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän pyytänyt leipää ja itkenyt
kovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut antaa hänelle tään
taivaallista.
Sisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa--se oli
kerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli
töryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta
uuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut
palveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin
sukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina,
ja sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla
nilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan,
joka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin
hallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä
lyhykäisen ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui
vallastaan ja antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas
puolestaan käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle
hyödyttömiksi, siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle.--Jo
olin tavallani vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen. Otin vakkasen
kainaloon ja läksin vaeltelemaan. Tepastelin ja tepastelinpa siis
samoissa kengissä, joissa kuvernöörin neiti ennen hipsutteli, vaan
kaikitenkin eri retkiä: kuleksin joutavien palojen keruussa,
anoskelemassa niitä muroja, jotka rikkaitten pöydiltä putosivat.
Jo olin eräitä kertoja ennenkin ollut tällaisilla retkillä ja silloin
tavannut muutamia taloja, joista auliisti annettiin, vaan eipä
käyttänyt käyminen kovin useasti, sillä »mieltä pitää olla
kerjätessäkin, ettei kahdesti käy yhdessä talossa». Uusia elonlähteitä
piti etsiä. Mutta ennen kuin keksi talon, mistä sai leipäpalan, kerkesi
käydä monessa höystymättä kynnenvertaa. Siinä talossa röyhkeä
piika, joka--katsoen tietysti talonsa parasta--ajoi anojan takaisin
sen tulista vohkaa, tuossa siepattiin keittiön ovelta avain, kun
nähtiin köyhä tulevaksi; tässä leiväkäs rouva nöyrään anomukseen
vastasi valittavalla äänellä: eihän sitä lapsiraukka ole meillä sinulle
mitään antaa.
Seisoinpa taas muutaman talon portilla. Vakkaseni oli vielä typötyhjänä
ja nälkä kävi entistään kesummaksi. Muuta ei neuvona kuin lisätä
kiirettä kerjuussani. Taloon sisälle. Mikä suloinen tuoksu täytti
sierameni avatessani keittiön oven! Kunpa olisi suussa, mikä nokassa!
Keittiössä ei ollut niin ristinsielua, vaan eipä siellä silti vallinnut
hiljaisuus. Tulella oli rautapata, vaskikattila, matala, moniosainen
rautapannu--ja mene tietämään kaikkia niitä keittokampeita!--joista
kuului porinaa, kärinää ja kihinää valkoisen höyryn kohotessa korkealle
lakeen. Tulipa vihdoin piika keittiöön kantaen käsissään suurta
tarjotinta, missä monenmoiset astiat pitivät koko kilinää. Astioissa
oli missä voita, missä sokeria, omenia, munaa ja missä mitäkin, mikä
oli ihanaa nähdä ja lie ollut hyvää syödäkin. Piika ei ollut
huomaavinaan minua, tahi hänellä ei ollut siihen aikaa. Vaan suuri,
pörrökarvainen koira, joka tuli piian jälessä, lähestyi heti minua ja
tyysti nuuskien tarkasteli kantapäästä saakka niin korkealle kuin ylti
--siis leukaa myöten. Mutta piika hyöri ja pyöri kuin tuulessa. Hän
kohenteli tulta, lisäsi vähän puuta, kohotti kattilan kantta, mistä
sakea höyrypilvi rynkäsi ylös, nosti padasta suuren lihaköntin
lautaselle, leikkeli sen pieniksi paloiksi, joista erotteli paraat ja
jätteet antoi koiralle. Kateuden henki mieli minut valtaamaan
nähdessäni kuinka makean näköiset lihapalat katosivat hurtan
luksahteleviin leukoihin. Olisinpa melkein ollut halukas muuttumaan
luppakorvan penikaksi--ainakin sillä kertaa. Kohotti taas piika
kattilan kantta ja tähysteli sinne kotvasen aikaa--totta kai oli siinä
tekeillä joku tärkeä herkkuseotus. Otti hän sitten voita suuren
nokareen veitsenkärellä, ja pudotti sen siihen moniosaiseeen matalaan
pannuun. Siitäpä ätäkkä nousi: kuhina oli kova kuin tuuliaispään
peuhatessa petäjikössä ja tuprahti sakea ja makea höyrypilvi, joka
peitti koko keittiön kuin pimeys ennen muinoin Egyptinmaan. Mitähän
keisarin poika syöpi, tuumailin. Vaan en joutanut sen pitemmältä
aprikoimaan, sillä keittiöön astui rouva.
--Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.
Hän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?
Selitin.
--Kerjuulla! lausui hän kummeksuen.--Kuinka sinä olet kerjuulla?
Enhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan rouva
otti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat,
housut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni
luettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!
--Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva
siellä oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä,
selitti hän kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt
neitosten silmät, niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani,
joka jo alkoi venyä tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli
neitosten ja herran kanssa--puhettaan en kuullut--kuvailin mielessäni
oikein makeanleivän päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan
kohta oli olevan uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani.
Siirsin jalkojani, ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva
lähestyi minua ja minä hymyilin jo hyvässä toivossa.
--Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla
äänellä.
Äyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt,
mistä alkaa.
--Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi
jalkoihini.
Minä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva
painoi minua päästä ja lausui: tuossa!
Minä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.
--Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja
suuri häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.
Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt.
Suupieleni alkoivat vetäytyä väärään--itku oli tulossa.
--Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?
No, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää
selitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen.
Semmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni katkomalla
kaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut mitään
selkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa ymmärrettävää
selitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani ja laskin
itkun valloilleen.
--Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.
Vaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo
rouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa,
joita talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois
menemään. Rouva avasi oven keittiöön.
--Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa
sinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen...
Enempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen
lähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.
Tuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.
Ei ole pojalla surua ollut,
ja huhhahei, ja surua ollut,
tähän päivään asti,
ja tähän päivään asti!
Se oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään
katua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen huomasin
hänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin. Kerjäläiset
tunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän
elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun »firmani» oli aivan
tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän
pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen
muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun
katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.
--Elä itke! Saat minulta aluksi, he!
Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.
--Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien
sinua.
Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme
»eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta.
Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan
sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä
tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle
tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen
oli saanut.
On minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä ostin
viidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen
asiallaan apteekissa.
--Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli tina-,
luu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.
--Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on
kaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta,
kehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte
minulta.
--Äitini on sen laittanut.
--Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on
tämän kadun varrella.
--Sepä on hyvä takki.
--On tämä--ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä
kuin suurina jnhlapäivinä.
--Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.
--Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan
jalkoihinsa.
--Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.
--Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on
kuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle
pienet, antoi hän ne minulle.
Kaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia!
Ennen kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa
saivat ihailla loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat
kiertelemässä mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja
köyhyyttä.
--Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti
kulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman portin
luona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika järsi
leipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria ja
imeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta
suurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:
Onpa rik rik rik
onpa kai kai kai
onpa rikkaita ja rikkaita.
Silläval val val
sillä koi koi koi
sillä valkoisella varsalla.
Antti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti hän
tätä vauhtia.
--Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja
katsahti Jaakon vakkaseen.
--Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin
portaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä
istui nyt meitä kolme Latsarusta--vaan ilman paisumia! Antilla, joka
oli suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat
saappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa
nähden, mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä
kerjäläisessäkin, kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään
kuin tarvitseekaan!
Jaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat
sarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei
ollut, vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista
hihaa ei ollut kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan
enemmän, vaan ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä
ja palkeenkieliä oli se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka
päälaessa oli suuri aukko, mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän
töyhtö. Minun puvussani oli silmiin pistävintä kenkäni.
--Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.
--Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.
--Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin
olisit avojaloin!
--No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?
--Ja reikiä pusero täynnä!
--Eihän reikä paina eikä ratkein purista.
--Tuommoiset paikkahousutkin!
--Kyllä ne välttää väliksi, ei niitä perillä pidetäkään!
Ei onnistanut nyt Anttia! Tarkoituksensa oli moittimalla Jaakon
vaatteita kääntää hänen huomionsa omiin hyviin vaatteisiinsa ja saada
häntä kyselemään, mistä hän ne oli saanut. »Hyvistä-taloista» olisi hän
silloin vastannut, ja sanoakseen Jaakolle jonkun niistä, olisi hän
tahtonut häneltä palkkioksi makeaa lihaa tahi näkkileipää. Kun tämä
keino ei vedellyt, oli hän keksivinään toisen. Taskustaan otti hän
korpun ja pyöritteli sitä käsissään ja aina vähän jyrsäsikin laidasta.
--Mitä sinä sairaana syöt, kun nyt vehnästä vetelet? Taidat syödä munia
ja makkaraa! tuumaili Jaakko eikä korppu näyttänyt hänessä herättävän
mitään himoa.
--Annatko vähän lihaa, niin saat puolet tästä, lausui Antti
huomatessaan ettei paljas näytteleminen mitään vaikuttanut.
--Enpä tiedä, vastasi Jaakko. Kumminkin hän repäsi lihaköntistä, mikä
hänellä oli vakkasessaan, sirpaleen ja antoi Antille.
--Anna yksi potaattikin!
Antoi Jaakko potaatinkin.
--Anna vielä vähäsen tuota näkkileipää, niin saat tämän kokonaan,
houkutteli yhä Antti.
Suostuikin Jaakko kauppaan, katsahdettuaan korppuun ja mitä hän oli
antanut Antille. Arvelin jo minäkin pyytää ostaa piparikakullani
Jaakolta lihaa, potaattia ja leipää, vaan en rohennut.
Antti syötyään saaliinsa esitteli Jaakolle seinärahalle rupeamista.
--Ruvetaanpa vaan, myöntyi Jaakko.
Minusta kävi jo pitkäksi odottaa niitä Antin »hyviä taloja» ja
luulinpa, että niitä ei olekaan tahi että hän on jo unehuttanut
lupauksensa. Vaan vetipä hän samassa minun käsipuolesta vähän syrjään.
--Käypä tuossa talossa, jonka portilla on suutarinkyltti, kuiskasi hän
korvaani.
Seurasin neuvoansa.
--No Kalle! Hyvää päivää! lausui muuan kartanolla oleva vaimonpuoli,
jonka tunsin, sillä hän oli muutamia kertoja käynyt meillä.--Mistä sinä
nyt tulet?
--Kotoani.
--Tule sisään. Kuinka äitisi voipi? Hän ei ole täällä käynyt herran
aikoihin.
--Hän on kipeänä.
--Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?
--On. Hän hourailee myötäänsä.
--Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?
--On kai hän jo muutamia viikkoja.
--Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan
keskusteluamme.--Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun
sitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo
päästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn
kimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä
ajatellut, mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt.
Viimeksi oli hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi
aikaa--eikö niin Juhani?
Miehensä nyökäytti päätään.
--Et suinkaan ole syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän
kanssamme ruoalle!
Puolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä
kanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä vuoroon
tilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko ketä käynyt
siellä, onko meillä ruokaa j.n.e.
--Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan,
ettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta
päivin ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan.
--Toteen on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.
Päästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä
terveisiä, että hän tulee siellä käymään.
Toverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan
maassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta »kuprusta»
toiseen.
--Ottaa se! tuumaili Jaakko.
--Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti.--
Tule sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.
--Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.
--Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja
siitä kirposi tuohon lähelle.
--Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti
maasta kuprunsa ja löi.--Kilahti ja ottaa!--se on kaksi. En ole enään
kuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!
--Niin.--Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa
pyörä oli kääntynyt.
--Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä
pääsen selväksi!
--En minä viitsi enään.
--No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole
nyt muassani.
--Sinulla on seitsemän entistäkin velkaa, muistatko?
--Enkö ole jo niitä maksanut?
--Et sinä niitä seitsemää ole maksanut?
--Seitsemän on valehtelijan määrä, ei sitä tarvitse maksaa!
--Vai ei. Anna se lihapalanen, niin pääset kuitiksi.
--Elä luule rakas sielu, että kissa lentää!
--No, anna näkkileipää.
--Helpota »viiteen ja puoleen!»
--No, ei tarvitse sinun antaa kuin puolet siitä lihasta, helpotti Antti
vaatimuksiaan.
--Tarvitseehan se köyhä kappeli itsekin kollehtansa!
--Maksa sitte luonnossa ne! vaati Antti jo ankarampana.
--Maksan kun jaksan.
--Maksa heti! äyäsi Antti.
--Elä nyt hätääsi kuole!
--Jos et vaan maksa, niin...? Antilla oli jo käsi nyrkissä.
--Maksan, maksan! lupaili Jaakko peräytyen hiljakseen ja kirmasi sitten
äkkiä juoksuun.--Saat kun sattuu ja sakat happanee, että kokkareet
päälle nousee! huusi hän päästyään välimatkalle, mikä näytti hänestä
kyllin turvalliselta.
--Elä huoli Jaakko!--Pidä mielessäsi, kyllä minä ne sinulta perin!
--Peri Siipolaiselta, joka asuu Kutterin Matin kujan suussa,
Tinatolppia vastapäätä, tuolla puolen tuulimyllyn, sillä puolen missä
siivet on!
--Missä sinä noin viisaaksi olet tullut?
--Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!
--Tulepa Jaakko tänne, niin minä näytän sinulle, miten Kemiksi löylyä
lyödään!
--Tule sinä tänne, niin minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!
--No, seiso sitten paikoillasi, minä tulen. Eipä ole uskallusta
taskussa!
--Häär fins fast hyry mykky, hiiden hyvä lykky!
--Tulepa meille!
--Tule sinä meille, meillä leivotaan, saat lämmintä leipää, jos
annetaan!
--Vaan vielä saat sinä tuosta tuta! uhkaili Antti näyttäen nyrkkiään.
Tässä on viisi piitä ja moukari!
--Vaan tässä on, vastasi Jaakko näyttäen hänkin nyrkkiään, se
säynäjänpää, josta isäsi viisi vuotta velliä keitti!
--Tulehan puoli matkaa, minä tulen toisen!
--Yhtä nyhtää.
Antti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele
askeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen
matka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta
Antti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin
kääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti
takasin kadulle juoksupotkaa.
--En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään
minun luo.--Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon
avuksi!--Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä
juoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä
kiireissäni.
Hän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle,
missä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan.
Antti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä
napsahutti sylkeen.
--Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan
isompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.
--Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.
Lähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin
yhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:
Ralla-Kaisun rakkaus
se paloi mennä vuonna,
lieneekö jo sammunut,
vai liekö tielle puonna,
ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!
Vaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään
aidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi
kerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli
toiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon
suulle.--Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan,
saadakseen hänessä kateutta herätetyksi.
--Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei
hänellä ollutkaan.
--Eipään! intti ärsyttelijätär.
--Onpaan!
--Mistä sinä olet niitä saanut?
--Niin--vaan onpaan minulla vaatetilkkuja hyvin paljon ja hyvinkin
koreita, ja ne ovat parempia kuin nuo.
--Eläs kelposia!
--Vaan eipä teillä ole Raamattua!
--Onpaan, ja on virsikirjakin.
--Eipä teidän Raamatussanne ole niin hyviä kansia kuin meidän!
--Äitinikin on sanonut, että niin hyvää Raamattua ei ole--ei ole--ei--
keisarillakaan!
--Oho! Keisarilla kun on raamattu kullasta: kannet ja kaikki kullasta!
--Vaan sinäpä et osaa lukia.
--Osaatko sinä sitten?
--Osaapa äitini.
--Niin osaahan minunkin äitini.
--Minunpa äitini osaa paremmin!
--Osaa kun sattuu!
--Osaapaan!
--Eipään!
--Osaapaan!
--Vannopa!
--Vannopa sinä värttänä!
--Silmääpä!
--Korvaapa!
--Opettelepa konttamaan!
Näin jankatessaan rupesivat he töykkimään toisiaan ja syntyi lopussa
käsirysy. Heikompi läksi pakoon juoksemaan kadulle, vaan voittajatar
seurasi kintereillä töykkien niskaan pakenevaa, ja huusi kuin syötävä.
--Vai sinä, Anna, pienempääsi sorrat! lausui Antti, asettuen ahdistetun
ritariksi, ja otti Annan käsivarresta kiinni ja pyöräytti häntä ympäri,
että Anna raiska silmälleen tipsahti.
--Antti, kantti, karvajalka, repohuuli, rengassilmä! huusi Anna
päästyään Antin käsistä jonkun välimatkan päähän.
--Mitä se lintu syöpi, joka noin koreasti laulaa? huusi Antti hänelle.
--Koettele sormellasi, tahi katso annakasta! oli vastaus.
--Elä räkytä Anna! kielteli Antti. Ajattele heikkouttasi: sinä olet
linnunluista ja pottuvoista. Jos minä viitsisin satuttaa kättäni
sinuun, niin ei sinusta olisi jälellä kuin märkä sija!--Joko tulen!
Antti teki muka liikkeen lähteäksensä.
--Antti! elä astu pataan, pata kalisee, oljet kahisee, äitisi kuulee,
isäsi luulee penkin alla molemmat!
--Pidä, pidä leipälaukkusi kiinni, kupparin Anna, muutoin ei hyvä
seuraa! huusi Antti.--Se on pieni, vaan pahankurinen, tuo Anna,
tuumaili hän minulle, eikä ollut enään kuulevinakaan Annan pakinoita.
Tunnethan sinä sen Kuppari-Kaisan, Kosu-Kaisan, tämä on hänen
tyttärensä, selitti toverini jatkaessamme matkaamme ja alkoi laulaa:
Kupparilla on kumma laatu,
kummempi kuin muilla:
Imee verta ihmisistä
eläimitten luilla.
Vastaamme tuli sama herra, jonka näin sukulaistalossa.
--Antakaa minulle patruuni se paperossin pää! pyysi Antti nöyrästi.
Herra viskasi paperossin suustaan kadulle ja Antti vikkelästi sieppasi
sen.
--Se on niin komeata, kun mies kulkee ja savu jääpi! tuumaili hän
vedellessään aika savuja.
--Kuka tuo herra oli? kysyen häneltä.
--Se oli Ursinin patruuni.--
Jo olimme tulleet kadunristeykseen, mistä oli minun eroaminen kotia.
--Elä sano kellenkään sitä taloa, jossa kävit, kielteli hän minua ja
minä lupasin olla sanomatta. Me nyt erosimme ja Antin kuulin alkavaksi
laulua:
Nuorena ollessani
minä elämäni riemuja nautin...
* * * * *
Poissa oloni aikana oli sisareni käynyt pyytämässä pari vaimonpuolta
naapurista avukseen kääntämässä sairasta äitiäni toiselle kyljelle,
jotta toinen kylki ei kovin väsyisi eikä hautuisi. Eukot seisoivat nyt
minun tullessani sängyn ääressä katsellen sairasta.
--Kyllä hän pääsee pian tuosta taudistaan.
__Niin, eipä mahtane hän kauan enään sairastaa. Hyvin lähellä näyttää
parantuminen olevan.
Niin tuumailivat he pois lähtiessään.
--Ville nukkuu? kysyin sisareltani.
--Niin.--Poissa ollessasi pyysi hän ruokaa ja itki kovasti. Koetin
lohduttaa häntä sillä, että sinä kohta tulet ja tuot ruokaa. Itki hän
kumminkin, kunnes siihen nukahti.
Suutarinemäntä tyttärineen astui asuntoomme. Kun hän meni sängyn luo
katsellakseen sairasta, seisoimme mekin hänen vieressään ja katsoimme
vuoroon äitiämme vuoroon vierastamme silmiin. Syvän huokauksen laski
hän vihdoin ja katsahti meihin. Silloin rupesi sisareni itkemään
rajusti. Minun ajatuksiini ei ollut tähän asti mahtunut semmoista
mahdollisuutta, että äitini voisi kuolla, nyt tunsin jotakin semmoista
pelkoa, vaan aivan hämärää. Rupesin itkemään minäkin, vaan kuitenkin
enemmäksi kuin puoleksi sen tähden kun sisareni itki.
--Elkää itkekö lapsirakkaat! Jumalan avulla voi vielä äidistänne tulla
terve, lohdutteli vieraamme pyyhkien vyöliinallansa kyyneleisiä
silmiään.
--Itketkö sinäkin lapseni? lausui hän tyttärelleen.--Niin, opi Aina
rakas ottamaan asioista vaaria. Ole aina tottelevainen vanhemmillesi,
sillä ei sitä tiedä milloin elämän herra voi katkaista minun tahi isäsi
elämän langan. Pidä aina hyvät aivotukset sydämessäsi, niin voit erota
autuaallisella tunnolla täältä, kun taivaallinen isäsi kutsuu sinut
pois luokseen. Jos mailmassa satut joskus pääsemään rikkaaksi ja joudut
ylhäisiin piiriin, niin elä anna loiston huikaista silmäsi eläkä
rikkauden sokaista ja paaduttaa sydäntäsi. Silloin olisi ainoana
silmämääränäsi omien himojesi täyttäminen, ja unehuttaisit, että on
monta köyhää raukkaa, jotka kärsivät suurinta puutetta ja kurjuutta
silloin kun sinä iloitsisit ylellisyyksien nautinnoissa. Muista aina
Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mieti tarkasti
tätä tilaisuutta, se opettaa sinulle paljon.
Talon emäntäkin tuli nyt meille. Hän oli merimiehen leski, ei rikas
eikä köyhäkään, toimeen tuleva. Usein oli hän meitä auttanut ruoan
murulla, antaen milloin leipää milloin särvintä. Hänpä oli toimittanut
lääkärinkin käymään äitimme luona sekä ostanut omilla rahoillaan
rohtoja. Niin avulias hän oli, vaikka oli itselläänkin suita, jotka
tarvitsivat: kolme vielä työhönkykenemätöntä lasta oli hänelläkin
elätettävänään.
--Kuinka täällä sairas jaksaa? kysyi emäntä toivoteltuaan hyvää päivää.
--Eihän tään jaksannosta taida olla juuri mainitsemista, vastasi
suutarin emäntä.
Molemmat katselivat sairasta hetkisen aikaa lausumatta kumpikaan
sanaakaan.
--Jo tässä maailmassa muutamat kovan kokevat, puuttui vihdoin
talonemäntä puheeseen.
--Niin sanokaa te! Ei Jumal' paratkoon täällä onnenpaloja samalla
mitalla jaeta!
--Eipä vaan.--Koetti kai hänkin vaimoparka ahkeralla työllä elättää
itsensä ja lapsensa. Päivät päästänsä istui hän ompelutyönsä ääressä,
monesti jatkoi mielestään lyhyeksi käyneen päivän yöllä. Niin sai hän
siksi paljon työtä valmiiksi, että oli jokapäiväinen leipä, vaikka
niukkakin. Ei tarvinnut silloin lasten käydä hieroskelemassa ihmisten
ovenpieliä ja rukoilemassa ruoan jäännöksiä. Vaan tuo onnettomuus nyt
tapasi.
--Niin. Vaan kuinka moni, hyvä emäntä, elää täällä laiskuudessa ja
toimettomuudessa, ja kumminkin nauttii ylöllisyydessä?
--Paljonhan niitä on.
--Kyllä se on suurimpia paheita ja vääryyksiä mailmassa, että ihminen,
joka ei rikkaa ristiin tee, nauttii mitä suurinta maallista onnea ja
taas toinen, joka työhön käyttää kaiken voimansa, saa ryömiä
suurimmassa kurjuudessa.
--Niinhän se on. Veljeni heräsi unestaan.
--Nousepa syömään lapseni, täällä on nyt ruokaakin, lausui suutarin
emäntä ja nosti veljeni istumaan pöydän ääreen.--Tule sinäkin, Maria,
syömään, käski hän sisartani ja laittoi pöydälle tuomiansa ruokia.
Minäkin muistin leipäpalasen vakkasessani ja nostin sen pöydälle.
--No, mistä sinä tuon sait? kysyi suutarinemäntä.
--Ahon Antilta, vastasin.
--Toinen köyhä toista auttaa! lausui hän hymyillen.--Ahon Antti on
myöskin eräs kerjäläinen, selitti hän talonemännälle.--Etkö käynyt
missään talossa ennenkuin meille tulit?
Kerroin käyntini sukulaistalossa. Suutarinemäntä näytti vihastuvan kun
hän kuuli, ettei sieltä mitään annettu, muuta kuin toria.
--Että semmoisia ihmisiä maa päällään kantaakin! ihmetteli hän.--
Annahan minä saisin sen rouvan käsiini, niin kyllä hän kuulisi
kuminakakkunsa; minä sanoisin hänelle nenästä nokkaan! Minulla niin
sappi kiehuu!
Vaan siinä paha, missä pahaa kaivataan. Ovi aukeni ja sisään astui
puheenalainen rouva.
--Hyvää päivää! lausui hän.
Vastattiin.
--Kuinkas täällä on asianlaita? kysyi rouva äänellä ja tavalla, missä
ilmaantui mahtavuutta.
Vaan siitäpä pääsi suutarinemäntä alkuun, pääsi jähdyttelemään kiehuvaa
sappeaan.--Kuinka on asianlaita? Parempiko kysymä kuin näkemä? Eikö
rouva näe kuinka on asianlaita? Eikö rouva huomaa mitään erotusta kun
vertaa tätä asuntoa omiin saliloihinsa ja huoneihinsa? Ettekö näe
tuossa kolmea nälän kuihduttamaa lapsiraukkaa? Ettekö näe edes tuossa
makaavaa sairasta, joka siinä henkimeneissä on kuin kuolema itse. Tokko
näette miten asianlaita on?
--Herra Jeesus! ... alkoi kysymyksiin upotettu rouva.
--Elkää lausuko Jumalan nimeä turhaan! keskeytti suutarinemäntä.
--Vaan enhän ole voinut aavistaakaan, enhän ole tiennytkään tätä!
--Ette ole voinut aavistaa, ettekä tietää! Kävisikö armeliaisuutenne
ylen rasittavaksi, jos uhraisitte muutaman joutilaista hetkistänne
käydäksenne kurjain matalissa majoissa katsomassa »kuinka on
asianlaita?» vaan alentaisiko se arvoanne?
--Tulinhan minä nyt...
--Tulitte nyt! vaan mitä varten? Tulitte kieltämään, ettei tuo äiti saa
laskea lapsiaan kerjuulle, vaan pitää hankkia ja antaa heille ruokaa.
Näettekö nyt, ettei hänessä ole käskijää ei kieltäjää yhtä vähän kuin
on ruoan antajaa eli ottajaa?
--Vaan hyvä rouva...
--En minä ole mikään rouva! keskeytti suutarinemäntä.
--Minä luulin, että--että... Hämmästynyt rouva sotkeusi sanoihinsa.
--Mitä luulitte? Luulitteko, että huvin vuoksi vaan tuo poika polonen
kuleksi kerjuulla, tahi että äitinsä on pannut hänelle kerjuuvakan
kainaloon kootakseen rikkauksia ja saadakseen elää laiskuudessa? Siinä
luulossako laskitte pojan luotanne antamatta hänelle leivän palaakaan?
Te rikkaat kannatte toisillenne ylen kalliita lahjoja paljaan
kohteliaisuuden tähden, ylhäisien ystävyyksien rakentamiseksi ja
kannattamiseksi, vaan köyhistä, joille anti olisi parempaan tarpeeseen,
te vähän välitätte. Jos annatte köyhälle jonkun kipeneen, niin pidätte
sitä suurena armeliaisuutena eikä heikkona velvollisuuden täyttämisenä
huonompi-osaista lähimmäistänne kohtaan. Ylellisyyteen ja turhuuteen
tuhlaatte empimättä runsaita rikkauksianne, vaan sydäntä teillä on
tinkimään työmieheltä palkkaansa niin alhaiseksi kuin suinkin voitte
saada...
Kuka tiesi kuinka pitkältä olisi tätä ripitystä kestänyt, jollei sairas
olisi herännyt unestaan, johon hän oli vaipunut ennen vieraitten tuloa,
ja alkanut tuskin kuuluvalla äänellä tahtoa suunkostuketta. Molemmat
emännät kävivät toimeen täyttääkseen sairaan tahtoa. Vaan rouva parka
oli kokonaan masennettu ja ujona hän seisoi eikä tiennyt mitä tehdä,
miten käyttäytyä, mitä puhua.
--Tuossa on leipäpala, minkä kerjäläinen antoi kerjäläiselle, jonka te,
rouva, ajoitte tyhjin suin ja käsin aarteittenne äärestä, tuumaili
lopuksi suutarinemäntä näyttäessään leivänkannikkaa, jonka olin saanut
Antilta.--Niin se on, että hyvä antaa vähästäänkin, vaan paha ei anna
paljostaankaan!--Lähdetäänkö Aina jo kotia? lausui hän tyttärelleen.
Vaan jos haluat jäädä tänne Marian ja Kallen luo vielä vähäksi aikaa,
niin jää, minun pitää joutua kotia.--Hyvästi nyt lapset! Elkää olko
kovin murheissanne, kyllä Jumala kaikki asiat parhain päin kääntää!
* * * * *
Näyttipä kuin suosiollisempi kohtalo olisi kääntänyt kasvojansa
meidänkin puoleemme. Suutarinemäntä oli hommannut hoitajan äidillemme
ja joka päivä väliin itse väliin tyttärensä toi ruokaa sairaalle ja
veljelleni. Olipa hän toimittanut sisarelleni helpompaa ompelutyötä,
jota hän hoitajan neuvolla kykeni tekemään ja sai siten irrotetuksi
jonkun rahakipeneen, millä voitiin silloin tällöin ostaa leipänaula,
särvintippu ja joskus pieni voinnokarekin. Sukulaistalon rouva lähetti
palvelijallansa sanan, että sisareni ja minä saisimme käydä siellä
puolisella kahdesti viikkoonsa--olihan sitä siinäkin.
Olimme erään kerran puolisella sukulaistalossa. Syötyämme pani rouva
minut asialleen.
--Tiedäthän sinä missä pormestari Kurk asuu? Vie tämä sinne ja sano,
että insinööri Kananderin rouva lähetti tämän pormestari Kurk'in
rouvalle.
Rouva antoi käteeni valkoisella vaatteella peitetyn vakkasen.
--Vaan odotapas vähäisen! Mikä pilkku tuossa liinassa on? odotahan,
minä käyn hakemassa siihen uuden liinan.
--Sano, Kalle, siellä, että kana lähetti kurjelle nämä munat! lausui
piika Liisa rouvan poissa ollessa ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan
sukkeluudelleen.
Rouvan muuttaessa toista liinaa vakkaseen näin siinä olevan suurehkon
hopeaisen kulhon täynnänsä munia.
--Pane, Liisa, sanoi rouva piialle otettuaan keittiön seinältä
pyheliinan, tähän muutama naula sitä luulihaa--ymmärräthän? jota
Viikille keitetään--niin Maria saa viedä kotiaan ja keittää äidilleen
siitä velliä.--Niin mene vaan sinä, Kalle! Kanna sievästi vakkasta ja
muista sanoa niinkuin käskin!
Kun käännyin pormestarin portista sisään, huomasin edelläni toisenkin
taloon menijän. Kumarahartiainen äijä, saha ja kirves vasemmassa
kädessä, oikeassa sauva, millä hän tunnusteli vuoroon maata vuoroon
seinää, vaelsi siinä varovin askelin. Se oli »Sokea Olli», joka meni
talosta puunsärkyä kysymään.
--Minnekä Olli menee?
--Pormestarille.
Näepäs! Kyllä Olli tiesi, missä hän milloinkin oli. Usein olivat
pojanviikarit koetelleet Ollia puijata neuvomalla häntä milloin
minnekin ja valehtelemalla ojan, kiven tahi seinän olevan hänen
edessään, vaan eipä muuta kuin Olli kosketti entistä useammin kepillään
maata ja seinää, niin sai hän heti oikean tiedon tiestään. Saha ja
kirves olivat hänen tukenansa ja turvanansa, sauva oppaanansa olleet
täällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan
päivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.
Juuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi:
Ensi kerran halasin paimentyttöä,
kontti oli hartioilla;
tilurantanta tilu rantanta hei
kontti oli hartioilla.
--Mistä sinä tulet? kysyi hän huomattuaan minut.
--Pormestarilta,
--Saitko mitä?
--Kävin vain asialla siellä.
--Yhy.--Katsopa, tuommoisen piipun sain Jaakolta.--Hän oli tämän
löytänyt.
--Ettekö sitten olekaan enään vihoin?
--Ei; me olemme sopineet kaikki vanhat vihat ja rupeamme yhdessä luita
keräämään.--Niitä ostetaan. Jaakko oli jo myönyt muutaman leiviskän.
--Ottakaa minuakin.
--Rupea vain. Tule meille vähän ajan perästä, Jaakko tulee myös, ja
sieltä me sitten lähdemme.--Vaan sinulla pitää olla vasu mihin kerätä.
Puhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin
kotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:
Kirjotin kirjan keisarille,
toisen tuomarille,
rallalilaa.
Meillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen
määrään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.
--Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet
lapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.
--Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme
lähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi
suutarinemäntä.
--En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi,
sillä uskon että auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä
velvollisuudentunnostanne ja hyvästä sydämestänne, vaan sanon että
suurta uhraavaisuutta olette osottaneet. En voi palkita teitä
täydelleen omilla voimillani, vaan kaikkivaltias siunatkoon teille
hyvyytenne.
Sukulaistalon piika astui huoneeseemme.
--Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski
meidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että tulevana
tiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän oli
unhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei
kuulemma passaa.
--Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.
--Lotta röökynä, vastasi piika.
--No, kuka se on naimamies?
--Ettekö tiedä sitä? puuttui suutarinemäntä puheeseen.--Ursin--
komesrooti tahi patruuni eli miksi ne häntä nimittävät.
--Patruuniksi häntä karahteerataan, virkkoi piika.
--Vai hän se on naimamies! No en olisi tuotakaan tiennyt, jos olisin
eilen kuollut! ihmetteli talonemäntä.--Vai hän se naipi!
--Joo, vakuutti suutarinemäntä.
--No, olkaapas vaiti ollakaan--jatkoi talonemäntä--hänenhän hoetaan
olevan yhtä rikkaan kuin konsuli Parkkisenkin!
--Kyllä kai hän onkin, arveli piika.
--Toki rouva on toimessaan? kysyi suutarinemäntä.
--No muutakos? vastasi piika.--Hän nyt häärää kuin huttu härkimessä.
Siellä on semmoinen puuha ja touhu, että aivan minä olen katketa
siihen.
--Eikö siellä ole muita piikoja--on kai? kysyi suutarinemäntä.
--Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on
kaikki tehtävät.
--Tuota, tuota, tuokkuraista--onkoon se Ursinin patruuni hyvä
miehekseen? kysyi talonemäntä.
--Vieläkö mitä! vastasi piika.--Jos minä olisin Lotta röökynä, niin
ennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän
luetella sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta.--Hän on
niin ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää!
Kihlauksen kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta
monituista perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin
kuin almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin
kirkkaat yöt himmentävät sen valon.--Ei, minulla on jo kiire, lausui
hän vihdoin.--Hyvästi!
Vaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä suurenpuoleista
vasua lainaan, johon keräisin luita.
--Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.
--Niitä ostetaan.
--Kuka niitä ostaa?
--Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja,
joita käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.
--Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.