Päiväkirjanlehti.
Olen kulkenut edestakaisin huoneessani yhä vaan ajatellen tuota
sanomalehtipoikajuttua. Minulla ei ole mitään tekemistä hänen
kanssaan, en ole kohdellut häntä huonosti ja hänkin tyytyi asian
menoon. Ja nyt olen kuluttanut kaksi tuntia hakeakseni hänet käsiini
ja korvatakseni kaiken.
Kuljeksin pitkin Karl Johanin katua. Oli sekä kylmä että pimeä, mutta
etenkin pimeä, ja kello saattoi olla seitsemän. Kävelin katse maahan
luotuna.
Niinpä seisoo Gentherin sokerileipomon nurkassa eräs sanomalehtipoika
huutaen "Viikinkiä".
Hän virkkaa ainoastaan:
-- Ostakaa "Viikinki".
En huomannut sitä heti; vasta tultuani parin askeleen päähän
kaikuivat hänen sanansa korvissani. Käännyin katsomaan häntä
ajatellen: saattaisit kernaasti antaa hänelle kymmenäyrisen, et
tule siitä köyhemmäksi. Ja tutkin nimenomaan taskuni antaakseni
lantin. Pyydän huomauttaa, että ensi ajatukseni oli todella antaa
pojalle kymmenen äyriä. Vaan pitäessäni vielä kättä taskussa pisti
nokkaviisaus päänsä esiin, ja sanoen itselleni, ettei koskaan
hyödyltä auttaa ihmistä kymmenäyrisellä, ettei edes kymmenkruununen
sanottavasti auttaisi, vaan pahentaisi asiaa, tuottaisi vain
turmelusta ja niin edespäin, menin tieheni jättäen pojan seisomaan.
Kuljin aina Yliopistolle asti ja käännyin takaisin samaa tietä.
Cammermeyerin ikkunoiden kohdalla seisahdun katsomaan kirjoja ja
siinä seistessä kuulen jälleen sanomalehtipojan äänen. Hän oli aivan
takanani. Hän riitelee parin juopuneen lippalakkisen merimiehen
kanssa yhdestä "Viikingin" numerosta, jonka he olivat vahingossa
repineet. Merimiehet eivät tahtoneet maksaa revittyä numeroa ja poika
pisti itkuksi.
Silloin minä lähden heidän luokseen ja saan kuulla asian laidan;
sanon sitte ankarasti merimiehille, että heidän velvollisuutensa
luonnollisesti oli maksaa numero. Vaan se ei auttanut, he nauroivat
minulle sanoen:
-- Kuulehan tuota!
Tämä suututti minua suuresti ja purin hammasta kiukusta. Olin joskus
maailmassa saanut lahjaksi suuren pyöreän rintaneulan, joka näyttää
kelpaavan vähän kuhunkin; se on niin suuri, että sitä melkein voisi
luulla poliisilaataksi tai joksikin salaiseksi merkiksi, ja tätä
neulaa kannan aina vasemmassa rinnustassani takin alla. Kun nyt
nämä molemmat juopuneet merimiehet laskevat leikkiä rikkirevitystä
"Viikingin" numerosta kieltäytyen maksamasta sitä, pistää äkkiä
päähäni olla uskalias; käännyn velikultiin, avaan takkini ja osoitan
äänettömänä ihmeellistä neulaani. Katsomme hetken toisiamme; sitten
sanon kylmästi ja päättävästi:
-- Maksakaa tai seuratkaa minua.
Se auttoi. "Viikinki" maksettiin ja kaikki neljä lehdestä riitelijää
läksimme tiehemme. Poika kuivasi silmänsä ja jatkoi kulkuaan katua
ylös; minä lähdin Karl Johania alaspäin. Matruusit heiluivat
Tivolille päin.
Postikonttorin luona käännyn jälleen ja alan kulkea katua ylös.
Ajatukseni työskentelevät yhä sanomalehtipojassa. Mietin: olet
auttanut pientä poikaa saamaan rahansa, hän on tietysti kiitollinen
sinulle siitä, eikä enää tahdo kiusata sinua ostamaan, jos vielä
tapaisit hänet; hänellä on säädyllisyysaistia, kenties hän on saanut
hyvän kasvatuksen.
Grandin luona näen hänet jälleen. Hän seisoo aivan lyhdyn luona, niin
että erotan hänet aivan selvään ja vakuutan itselleni lähestyessäni
häntä, että huomattuaan minut hän visusti vaikenee siksi kunnes olin
kulkenut ohi. Kuljen niin läheltä lyhtyä kuin suihkin suodakseni
hänelle mahdollisuuden tuntea minut.
Olin erehtynyt. Hän ei tehnyt mitään eroa minun ja kenen muun välillä
hyvänsä; pisti lehtipakan eteeni pyytäen ostamaan "Viikinkiä".
Kuljin hänen ohitseen vaiti ja loukkaantuneena. Olin surkeasti
pettynyt hänen suhteensa; hän oli tietystikin tavallinen
kristianialaisnulikka, oikein aika vekara, joka jo poltti tupakkaa
ja hukkasi arvostelukirjansa, kun siinä oli liian huonoja numeroita.
Hän oli sanalla sanoen oikea pieni lurjus, se oli selvää. Olin aika
lailla loukkaantunut kulkiessani eteen päin ja tunsin kohdelleeni
häntä ansion mukaan, kun en ollut antanut hänelle niitä kymmentä
äyriä.
Se vain vielä puuttuisi, että hän tyrkyttäisi minulle lehteään
kolmannen kerran! Hän pystyisi sen kyllä tekemään, sillä olin
joutunut tekemisiin hävyttömän nulikan kanssa. Se siis vain vielä
puuttuisi!
Yliopiston kohdalla käännyin jälleen takaisin. Aloin laskea, missä
nyt mahtaisin kohdata pojan. Tahdoin asettaa niin, että kohtaisin
hänet voimakkaasti valaistulla kohdalla katua, suodakseni hänelle
tilaisuuden vielä kerran tuntea minut. Hän ei kenties ollut erottanut
minua aivan selvästi Grandin ulkopuolella, enhän voinut tietää sitä
niin varmasti. Astuin niin kauan tuumiskellen tätä asiaa, että häpeä
sanoakseni aivan hermostun ja kiihotan itseäni mitä tyhmimmillä
kuvitteluilla. Otaksukaamme nyt -- ajattelin -- että poika aivan
yksinkertaisesti on lähtenyt kotiinsa. Siinä seisoin sitte pää
turhanpäiten täynnä arveluita. Herraties, ellei hän kenties ollut
kääntynyt ja kulki nyt edelläni kadun toiseen päähän sen sijaan että
tulisi minua vastaan.
Ja voitteko ajatella, minä vanha mies aivan pistin juoksuksi
ainoastaan suodakseni sanomalehtipoikaparalle tilaisuuden tarjota,
jos hän uskalsi, vielä kerran "Viikinkiä".
Mutta Blomqvistin kohdalla tapaan hänet aivan rauhallisesti
seisomasta rautaristikolla ikkunan edessä, kylmästä tutisten,
hartiat koholla ja kädet housuntaskuissa. Silloin tällöin huutaa hän
ohikulkeville "Viikinkiä". Hän ei ota käsiään taskuista eikä myöskään
tarjoa lehtiä.
Sitte tulen minä. Astun niin läheltä häntä kuin mahdollista, ei
ole syltäkään välillämme ja hän näkee minut aivan selvään lyhtyjen
valossa. Ja samassa ojentautuu hän suoraksi, tuijottaa minua
kasvoihin, työntää lehtipakan ilmaan ja sanoo ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut:
-- Ostakaa "Viikinki".
Pysähdyin. Olin niin jännitettynä odottanut kokeen tulosta, että
sydämeni tykki voimakkaasti hänen sanoessaan nämä sanat.
Nyt annoin vallan mitä hupaisimmalle päähänpistolle. Poika oli
yhä kylmäverisesti tehnyt pilaa minusta tarjoten kolme kertaa
peräkkäin "Viikinkiä", olin ällistynyt ja äkäinen ja toruin häntä
kovimmilla sanoilla mitä löytää voin, ettei hän antanut ihmisten
kulkea rauhassa. Hän ei vastannut mitään, vaan tuijotti minuun kuin
ennenkin; se näytti suorastaan paatumukselta. Silloin minä sain
päähänpiston: otin kukkarosta puolikruunusen, pidin sitä aivan hänen
nenänsä edessä ja annoin sen pudota saman rautaristikon tankojen
väliin, jolla hän seisoi. Olin tuskin tehnyt tämän, kun otin
kukkarosta toisen puolikruunusen, näytin sitäkin hänelle ja annoin
sen mennä samaa tietä.
-- Ole hyvä ja ota ne nyt tuolta, sinä pikkupiru, sanoin
vahingoniloisena, -- ja anna minun kulkea rauhassa.
Ristikko oli jäätynyt ja minä näin tyydytyksellä kuinka pienen
kiusanhenkeni täytyi kiskoa ja repiä tankoja päästäkseen perille.
Hänen sormensa tarttuivat silloin tällöin kiinni kylmään rautaan.
Näin myös että hän sai haavan toiseen ranteeseensa; mutta hän yritti
yhtä kiivaasti päästä käsiksi puolikruunusiin. Hän ei heitä kesken,
paljastaa toisen käsivartensa ja tunkee kätensä tangon ja seinän
väliin. Hänen käsivartensa oli luiseva ja laiha.
Vihdoin saa hän pohjalta käsiinsä toisen puolikruunusen.
-- Nyt minulla on toinen, sanoo hän onnellisena.
Vetäessään kättään pois rikkoutuu iho hänen rystysistään muuriin.
Hän katsoo kysyvästi, onko todella täysi tarkoitukseni, että hän saa
omakseen tämän rahan, kaiken tämän rahan, ja kun en sano mitään,
pitää hän sen ja ryhtyy ottamaan toistakin puolikruunusta. Hän
työntää uudelleen kätensä koloon alkaen jännittää sormiaan pientä
aarretta kohti. Hänen uutteruutensa on suuremmoinen, hän tunnustelee
sinne tänne pitkin rakoa, pistää avuttomuudessaan vielä kielenkin
ulos suusta niin kuin siitä olisi apua.
-- Olisipa minulla vain lastu, niin saattaisin sillä raapia sen
luokseni, sanoo hän. Ja nostaen samalla hiukan päätään katsoo hän
minuun.
Odottiko hän minulta apua? Tarkoittiko tuo pieni pöyhkeä nulikka,
että minä toisin hänelle lastun sitä varten?
-- Minä tuon sinulle lastun, sanon. -- Vaan en auttaakseni sinua
sillä, että tietäisit. Tuon liian pienen, ettet voi tehdä sillä
mitään. Odota hiukan, lähden heti.
-- Ei maksa vaivaa, vastaa hän samassa.
Hän pistää käden taskuunsa ja ottaa esille ruostuneen linkkuveitsen,
jolla hän alkaa näperrellä. Hän pitää sitä kahden sormen välissä
ojentaen sen puolikruunua kohden. Hitaasti ja varoen työntää hän
rahaa yhä lähemmäksi seinää, koloa kohden.
Hän tulisi kyllä saamaan sen käsiinsä sillä tavalla; tuo pikku riiviö
ei heittäisi vähemmälle. Näin vastenmielisyydellä, että hänelle
todella onnistuisi saada se ulottuviin ja kuulin hänen sanovan:
-- Nyt ei enää ole pitkältä.
Katsoin ympärilleni. Suuri joukko ihmisiä katsoi poikaa ja minua. Ja
käännyin äkkiä kannoillani ja lähdin tieheni.
Mutta tuntia myöhemmin kuljin jälleen Karl Johanilla etsien
samaa poikasta. Häntä ei näkynyt missään. Astuin tanskalainen
kaksikruununen kädessäni etsien häntä kauan aikaa; olisin tahtonut
sopia hänen kanssaan ja antaa hänelle pienen roposen kinnaspariksi.
No -- ehkä hän olisikin ostanut rahoilla tupakkaa tai jos hän oli
oikeaa maata, olisi hän kenties juonut ne suuhunsa; oli oikeastaan
väärin antaa hänelle mitään. Näissä ajatuksissa lähdin kotiin.
Tämä tapahtui eilen illalla.
Mutta tänään olen, kuten sanottu, taas ajatellut sanomalehtipoikaa.
Muistelen hänen laihaa käsivarttaan, ja niitä paria veripisaraa hänen
rystysillään. Ja näen edessäni koko hänen pienen vekaravartalonsa,
kun hän makasi vatsallaan rautaristikolla kieli ulkona suusta ja
ojentaen sormet pitkiksi saadakseen käsiinsä nuo kaksi hopearahaa.