Kauneus ja voima ympäröivät minua, ohitseni vierii loistava ja
kuumeinen elämä. Tämä kansa on soihdunkantaja-kansaa, pienimmänkin
tilaisuuden sattuessa joutuu se tunnelman valtaan, sytyttää
raketteja, sinkoaa ympärilleen säkeniä.
Kaikki on täällä yhtyneenä, paheet, turmelus, kauneus, voima.
Keskellä mahtavan arkitehtuurin ja taiteen poljentoa kaikuu samalla
mitä korviavihlovin laulu ja alkuperäisin soitanto. Minkälaisia
posetiivejä ja katulaulajia Pariisissa onkaan! Eikä koko Ranskan
historiassa ole ainoatakaan suurta säveltäjää. Ihmiset viheltelevät
usein kadulla jotain marssia, vaan eivät astu samassa tahdissa.
Kun kansalliskaarti, tai Versaillesin-joukot kulkevat kaupungilla,
on tahti aivan surkuteltava. Marseljeesiahan kuulee ulkomailla
soitettavan paremmin kuin Pariisissa.
Mutta tämä kansa hyräilee, laulaa ja soittaa mielellään. Elämä ja
ilo huumaa heidät ja kohottaa heidät pilviin. Huudetaan ääneen
toisilleen kaduilla, huudetaan hevosille, läimäytellään räiskyviä
iskuja pitkällä piiskalla. Ja heidän etevämmyytensä ja heidän
vierasmaalaisten halveksumisensa rinnalla esiintyy heidän lapsellinen
uteliaisuutensa. Jos he näkevät kadulla kiinalaisen tai vaikkapa
arabialaisenkin, kääntyvät he katsomaan taakseen. San Franciskossa ei
käännytä katsomaan edes rengasnenäistä alkuasukasta.
* * * * *
He elävät elämäänsä iloiten tanssijain lailla, maailman nuorimpana ja
rahattomimpana kansana. Ja vain harvoin, ylen harvoin näkee heidän
rikkovan muotoja. Heillä on veressään vanhaa kulttuuria, he välttävät
mielellään olemasta raakoja, he säilyttävät tasapainon. Kuten kaikki
ylimykset ovat he vanhoillisia, vielä tänäkin päivänä sulkevat
he postiosoituksensa suulakalla ja käyttävät tulitikkuja, joiden
pelottavan rikinhajun voittavat ainoastaan amerikalaiset tulitikut.
Heillä on suuri menneisyys, he elävät siitä; univormupukuinen
kenraali tulee yhä pysymään heidän jumalanaan ja he huokaavat
muistellessaan yksinvallan loistoa. Ministeristön lähetit käyttävät
tänäkin päivänä kaksikolkkaista hattua. Herra -- herra!
Hotellin ulkopuolella istuu eräänä iltana kokki ja kokkipoika
astioita pesten. He istuvat jutellen päätetyn päivätyön jälkeen.
Sitten nousee kyökkipoika sanoen:
-- Hyvää yötä, herra.
Ja kokki vastaa:
-- Hyvää yötä, herra.
Kohteliaisuuksia ei unohdeta...
Eräänä päivänä tuli kirje. Se oli vastaus pyyntöön saapua
rakkauskohtaukseen. Eräs nuori nainen oli äsken jäänyt leskeksi,
hänellä oli surua ja hän käytti mustareunuksista paperia. Mutta hän
lupasi kuitenkin tulla rakkauskohtaukseen.
Tiedän, että se on totta. Näin itse hänen mustareunuksisen kirjeensä.
* * * * *
Eräs henkilö kertoo:
Kello viiden aikaan aamulla.
Olen jo jalkeilla, sillä en ole nukkunut koko yönä. Olen köyhä ja
hyljätty; minua ei vaivaa muu kuin että eräs kirje, jonka sain, on
tehnyt minusta hyljätyn.
Lähden huoneestani, alas kadulle ja horjun ajuriravintolaan. Tilaan
kahvia ja konjakkia. Siellä istuu jo ajureita nauttien ensimäistä
pikku aamiaistaan, viisi ajuria, jotka puhelevat ääneen ja syövät.
Kuljen pieni valokuva kädessä, katson sitä ja luen yhä uudelleen ne
pari kolme sanaa, jotka on kirjoitettu takasivulle. Minua on pyydetty
polttamaan valokuva, vaan en polttanut sitä viime yönä. Ojennan sen
vieressäni istuvalle ajurille, hän katsoo sitä, hymyilee ja sanoo,
että minulla on hyvä maku.
-- Te erehdytte varmaankin, sanon, -- tämä on minun morsiameni.
Silloin hän kehuu yhä enemmän hyvää makuani. Hän lähettää kuvan
tovereilleen uudistaen, että tämä on minun morsiameni. Kaikki
ihailevat sitä, iloitsevat, puhuvat ääneen ja hymyilevät.
-- Oikeastaan hän ei enää ole morsiameni, tunnustan. -- Sillä
sain eilen hänen viimeisen kirjeensä. Minulla on kirje tässä, hän
kirjoittaa näin.
Näytän heille kirjeenkin ja sanon, missä kohden on kirjoitettuna,
ettei hän enää tahdo. Eivätkä ajurit osaa lukea kieltäni, mutta
näyttäessäni missä se seisoo, nyökkäävät he päätään käyden vakaviksi
minun puolestani.
Juomme yhdessä.
Kello tulee yli viiden.
Sisään astuu nauraen joukko herroja ja naisia. He palaavat kenties
tansseista näin aamupuolella, he ovat tanssipukuisia, valvomisesta
väsyneitä ja kalpeita, mutta hilpeyttä täynnänsä. Hekin ovat
keksineet pistäytyä tähän ajuriravintolaan, hekin tilaavat kahvia
ja konjakkia. Ja ajurit ojentavat valokuvan tuolle vieraalle
seurueellekin selittäen, kuinka on laitani. He katsovat minuun kaikki
myötätuntoisesti, eräs pitkä nuori tyttö näyttää haaveelliselta.
Juon lisää kahvia konjakin tähden ja ajuritkin juovat kanssani yhä
uudelleen. Vieras seurue yhtyy meihin nostaen hekin lasinsa.
Äkkiä tulee se pitkä nuori tyttö minua kohden, irroittaa vyöstään
kaksi ruusua ja ojentaa ne minulle. Toiset istuvat ja katsovat.
Minä nousen ja kiitän häntä hämmästyneenä. Hän kietoo käsivartensa
kaulaani, -- suutelee minua suulle ja lähtee takaisin paikalleen.
Kaikki mumisevat hyväksymistä.
Ruusut olivat pyörineet myöskin koko yön ja olivat alkaneet
lakastua; mutta ne olivat vieläkin suuret ja tummanpunaiset. Tahdon
kiinnittää ne rintaani ja haen nuppineulaa. Eräs ojentaa minulle
heti sellaisen. Kaikki tahtovat auttaa ja palvella minua. Tunnelma
on riistänyt mukaansa nuo ihmiset, eräs ajuri kysyy missä asun ja
tarjoutuu ajamaan minut kotiin ilmaiseksi. Kun minä puolestani maksan
koko kestityksen, panevat he vastaan, huitovat käsillään, ovat
aivan ihmetyksen valtaamia, saattavat minut ovelle, hyvästelevät
ja huutavat jälkeeni sydämellisiä sanoja niinkauan kuin ollaan
näkyvissä: -- Terveeksi, herra! Kiitoksia, herra!
* * * * *
Eräs mies seisoo bulevardi St. Michelin ja Vangirardin kadun
kulmassa. Hän ontuu. Hän myy lyijykyniä. Tämä mies ei kiusaa ketään
ostamaan, hän ei sano sanaakaan, vaikka mielellään tekisi kauppoja.
Niinpä ostan häneltä eräänä aamuna lyijy-kynän eikä hän silloinkaan
sano sanaakaan yli tavallisen määrän: -- Kiitoksia herra.
Seuraavana aamuna ostin taas lyijykynän; -- Kiitoksia herra.
Nyt ostin häneltä lyijykynän joka päivä kolmen viikon kuluessa. Mies
tottui minuun niin, että hän jo tarjosi kynää kun näki minun tulevan,
niin, jopa hän vaivautui hakemaan minulle parhaan lyijykynän minkä
löysi. Mutta hän ei virkkanut minulle muuta kuin: -- Kiitoksia, herra.
Viimeinkin hän eräänä päivänä sanoo:
-- Olen iloinen, herra, että olette löytäneet kynän, jota voitte
käyttää.
Olin silloin ostanut häneltä kaksikymmentä lyijykynää.
* * * * *
Istun eräänä iltana suuressa ravintolassa katsellen kuvitettuja
sanomalehtiä. Äkkiä avautuu ovi ja huoneeseen astuu nainen. Hän
seisoo silmänräpäyksen paikallaan katsoen ympärilleen. Hän oli
erittäin, erittäin kaunis, mutta hänellä oli katunaisen punaiseksi
värjätty tukka ja käytös kopea.
Hän kääntyi minun puoleeni sanoen:
-- Olkaa niin ystävällinen ja menkää maksamaan vaununi.
En suinkaan istunut lähinnä, mutta hän kääntyi juuri minun puoleeni.
Purin huultani, tartuin kukkaroon, kutsuin tarjoilijaa ja sanoin
hänelle:
-- Menkää maksamaan tuon naisen vaunu.
Heitin hänelle kahdenkymmenenmarkan setelin.
Nainen tarkasteli minua uteliaasti ja hämmästyneen näköisenä.
Istuuduin jälleen muitta mutkitta katsomaan kuvitettuja lehtiä ja
olin mielissäni, että olin saanut antaa naiselle pienen letkauksen.
Hän istui toiseen pöytään. Tarjoilija palaa takaisin, antaa hänelle
ylijääneet rahat, saa itse frangin vaivasta, kumartaa ja lähtee.
Loput rahoista jäävät hänen eteensä pöydälle.
Sisään astuu herra, jonka hän tuntee ja hän viittaa hänet
luokseen. He puhuvat keskenään hiljaa, nainen kertoo hänelle
epäkohteliaisuudestani, kun en ollut mennyt itse, osoittaa rahoja
pöydällä, puistaa kiivaasti päätään, kohauttaa olkapäitään. Herra
lähettää tarjoilijan tuomaan rahani takaisin, ja minä vastaanotan ne
varta vasten harkitulla tyyneydellä pistäen ne liivintaskuun.
Silloin tulee nainen taas luokseni. Itsepäisyyteni kiusaa häntä, hän
tahtoo sanoa viimeisen sanan.
-- Oletteko saaneet rahanne? kysyy hän.
-- Kyllä, kiitos, vastaan ihmetellen.
-- Minä lainasin näet luisdoorin tältä herralta, sanoo hän
vierustoverilleni. Ja hän selittää taasen, kuinka minä olin
käyttäytynyt ja lähettänyt tarjoilijan. Hän kääntyy yhä useamman
puoleen, on silminnähtävää, että olen häntä syvästi loukannut ja hän
hakee myötätuntoa pöydästä toisensa jälkeen. Kaikkialla aletaan puhua
siitä, kuulen sanan "ulkomaalainen", kaikki pitävät naisen puolta.
Kaiken tämän aikana sain vain pitää suuni kiinni. Jos rupeaisin
pitämään puoliani niillä parillakymmenellä ranskan sanalla, jotka
osasin, joutuisin heti naurettavaksi ja kukaties ulosajetuksikin.
Kuuntelin vaiti asiain menoa.
-- Heittäkää hänet ulos! huudetaan salista.
-- Heittäkää ulos!, kuului vastaus.
Viittasin luokseni tarjoilijan ja maksoin. Kun se oli tehty, istuin
taas hiljaa.
Puhelu kävi myrskyisäksi ympärilläni.
Nyt avautui ovi jälleen ja eräs mies, jonka tunsin, astui sisään. Se
oli T:ri Goldmann, Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja. Hän istuu
minun pöytääni tahtoen tietää mistä on kysymys. Selitettyäni hänelle
muutamin sanoin aseman, sanoo hän että nainen on tunnettu neiti G. Ja
hän lähtee neiti G:n luo, sanoen hänelle hattu kourassa jonkun sanan.
Tämän jälkeen myrsky laimenee. Tohtori ja minä saamme kumpikin
lasimme, ympärillä istujat alkavat katsoa minuun oikein
hyväntahtoisesti. Eräs herra kysyy tohtorilta:
-- Minkämaalainen on ystävänne.
Ja tohtori vastaa:
-- Venäläinen.
-- Venäläinen -- venäläinen, kuiskitaan nyt koko salissa. Olin
pelastettu. Ennenkuin lähdin ravintolasta, sain neiti G:ltä
orvokkikimpun.
Pari viikkoa myöhemmin tunnettiin minut samana venäläisenä eräällä
ampumamajalla. Ja vaikka ammuin kurjasti, kuului kova suosion mutina,
kun jonkun kerran sain sattumaan.
* * * * *
Ou est la femme? Missä nainen?
Kaikkialla. Tämän kansan historiassa, joka miehen sydämessä, heidän
kirjallisuudessaan. Voi, tuo ikävä ja puolivanha kirjallisuus, jossa
meidän päivinämme sellainenkin alkuperäisyyttä vailla oleva kyky ja
köyhä luonne kuin Marcel Prevost merkitsee jotain. Takaperin menee.
Kerran ratkaisevalla hetkellä oli tämän kansan sotajoukon johtaja
nainen. Joukot olivat hänelle kuuliaiset ja hän voitti. Vieläkin
johtaa nainen tätä kansaa, hän istuu korkealla ratsun selässä ja
hallitsee kaikkia. Ja hevonen karkaa pystyyn ja peräytyy, ja kansa
seuraa peräytyen, yhä vain peräytyen. Turhaan määrätään palkinto
lapsensynnytyksistä, turhaan työskentelee toinenkin senaattori
Berenger tapojen turmelusta vastaan; voittajiksi jäävät absintti ja
suruton turmelus. Siellä käännetään entiset käsitykset täydellisesti
ylösalaisin, missään ei enää ole mitään määrää, ei mikään, mikään
enää ole häpeällistä. Jo vallankumouksen aikana käännettiin
käsitykset julkisesti. Laki kielsi tappamasta raskaita naisia ja
köyhät ja hienot naiset astuivat silloin kilpaa vankeuteen ja
vankilakäytäviin antaakseen kenen hyvänsä maata itsensä.
Lukemattomissa anniskeluissa on tarjoilijattarina nuoria tyttöjä.
Näiden tyttöjen päätehtävä on kuitenkin pysyä kadulla ja vetää
mukanaan herroja kaikenlaiseen. Sunnuntaina tulee nuoren tytön äiti
tervehtimään tytärtään; hän on ylpeä lapsestaan, joka ansaitsee
niin hyvin ja kävelee hänen kanssaan kaduilla. Ja tytön veli, joka
on sotilas, käyttää vapaa-aikansa käydäkseen sisarensa luona. Hän
tapaa tämän sotaherran seurassa, joka on hänen oma luutnanttinsa
tai kapteeninsa, ja nuori sotilas tervehtii erittäin imarreltuna
esimiestään ja ajattelee: kuinka _hieno_ portto sisarestani on
tullut; hänellä on silkkivaatteet ja kiiltonahkakengät, hän on oman
luutnanttini seurassa!
Kolmen vuoden aikana olen nähnyt tällaista aivan läheltä.
"Latinalaisessa kaupunginosassa" näkee usein nuoria tyttöjä,
ylioppilaiden rakastettuja, astuvan ravintoloihin sylilapset
käsivarrellaan. Eikä kukaan, kukaan pahene siitä, päinvastoin, kaikki
antavat heille kunnioittaen tietä. Se on kenties kaunis tapa ja
todistaa ylevää ajatustapaa; no niin! Mutta entiset käsitykset ovat
pannut ylösalaisin.
Ihanana kesäiltana sattui silmiini pariskunta, joka tuli ulos
ravintolasta. Herra oli upseeri, hän horjui ja oli iloisella
tuulella; hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, sapeli riippui
oikealla sivulla. Sepä ranskalainen upseeri! Hänen tyttönsä, joka on
istunut hänen kanssaan ravintolassa, on piloillaan irroittanut napit
irti hänen univormustaan ja sitonut sapelin hänen oikealle sivulleen.
Siinä asussa astuu hän nyt laulaen ja hoiperrellen alas katua. Eikä
kukaan ota sitä pahakseen.
Ranskalaisen armeijan univormusta ei pitänyt puuttua nappiakaan --
eikö ollutkin puhe semmoinen kerran?
Ou est la femme? Kaikkialla. Väliin täytyy tämän kansan, edes
saadakseen ruokarauhaa, kesken naishommiaan asettaa jonkunlaisia
ohjesääntöjä: useissa suurissa ruokaloissa, niinkutsutuissa
Bouillonneissa, täytyy tarjoilijattarien saadakseen paikan hankkia
takuu siitä, että he ovat täyttäneet kolmekymmentä vuotta. Siinä
ijässä otaksutaan heidän -- mikä muuten on erehdys -- pysyvän
etäämpänä vieraista ja vieraiden heistä.
* * * * *
Kokotin, neiti F:n illallisilla.
Kokotin äiti on kotoisin Normandiasta ja on tehnyt pitkän
Pariisinmatkan käydäkseen tervehtimässä tytärtään. Tämä tahtoo
mielellään osoittaa äitiään kohtaan kaikkea mahdollista
huomaavaisuutta ja samalla kerskua hienoilla tuttavuuksillaan; hän
kutsui hänet illallisille.
Siellä oli kymmenkunta vierasta, joukossa eräs herra R., joka oli
neidin rakastaja ja jonka puhuttiin olevan rikkaan.
Neiti kuiskaa aterian aikana oikealla puolella olevalle
pöytätoverilleen:
-- Pitäkääpäs äitiäni hiukan lämpimänä.
Mutta neljäkymmenvuotias vaimo on itsestään kotiutunut, ja hän
supattelee vierustoverinsa, tytön rakastajan kanssa. Sangen pian
alkaa hyvä ruoka ja juoma kiehua hänessä ja hän lausuu ääneen, että
hänestä on ihanan hauskaa Pariisissa. Hänellä on leveä suu ja pysty
nenä, oikeat tytönkasvot. Hän käy yhä iloisemmaksi, hän miellyttää
herra R:ää kovasti, hän läimäyttää tätä reiteen, nojautuu häntä
vasten ja huutaa tyttärelleen, joka istuu pöydän päässä:
-- Älä vain kuvittelekaan voivasi opettaa minua.
Tähän vastaa herra R. suopeasti ja kohteliaasti:
-- Niin, todellakin. Te voitte vielä lyödä laudalta monen nuoren
naisen.
Nyt tulee tytär mustasukkaiseksi. Saattoi huomata, kuinka hän väkisin
tahtoo vetää herra R:ää äitinsä käsistä; kun tämä ei onnistu,
herran päinvastoin vastatessa vanhuksen mielistelyyn, tulee neiti
raivoihinsa ja huutaa, kalpeana:
-- Ettet häpeä, äiti.
Vaan äiti ei hävennyt, sitä hän juuri ei tehnyt. Voimakas
talonpoikaisvaimo tulee maalta, kaukaa Normandiasta, nuortuu ja käy
äkkiä hillittömäksi. Hän huutaa ääneen nauraen tyttärelleen:
-- Voitko ajatella, Emilienne, hän tarjoo minulle luisdoorin.
Luisdoori on suuri raha. Kuinka ystäväsi mahtaakaan olla rikas.
Tytär ei osaa hillitä itseään. Hän on kalmankalpea
mustasukkaisuudesta ja vastaa:
-- Niin, menkää tiehenne kumpainenkin. Ulos!
Sitte hän nousee ja keskeyttää aterian.
Herra R. koettaa nyt hyvittää häntä jälleen, he puhuvat hillityllä
äänellä nurkassa. Ja neiti rauhoittui ja näyttää antavan anteeksi
kohtauksen.
Vaan hetkistä myöhemmin ovat herra R. ja talonpoikaisvaimo taas
löytäneet toisensa. He eivät odottaneet muiden lähtöä, vaan
poistuivat kaikessa hiljaisuudessa.
Ja sen perästä sai emäntä äkkiä päänsäryn, joka pakotti hänet heti
pukemaan päälleen ja ajamaan kaupungille -- lääkäriin...
Paheita, turmelusta, kauneutta, voimaa.