Näin kerran eräässä seurassa rakastuneen nuoren naisen. Hänen
silmänsä loistivat silloin kaksin verroin sinisinä ja säihkyvinä,
eikä hän osannut ollenkaan peittää tunteitaan. Ketä hän rakasti?
Nuorta herraa ikkunan luona, perheen poikaa, univormupukuista
miestä, jolla oli ääni kuin leijonalla. Ja voi, miten hänen silmänsä
rakastivat sitä nuorta miestä ja miten rauhattomana hän istui
tuolillaan!
Kun me kuljimme kotiin yöllä, sanoin minä, koska tunsin hänet niin
hyvin:
-- Kuinka ilma on kirkas ja ihana! Onko sinulla ollut hauska tänä
yönä?
Ja vastatakseni hänen salaiseen toivomukseensa vedin minä
kihlasormuksen sormestani jatkaen:
-- Katsos, sinun sormuksesi on käynyt liian ahtaaksi, se painaa.
Mitähän jos antaisit sen suurentaa?
Hän ojensi kätensä kuiskaten:
-- Anna se minulle, niin se kyllä suurenee.
Ja minä annoin hänelle sormuksen.
* * * * *
Kuukautta myöhemmin tapasin hänet jälleen. Aioin kysyä sormusta,
mutta jätin sen tekemättä. Ei ole kiirettä vielä, ajattelin,
miettiköön vielä hiukan; kuukausi on kovin lyhyt. Silloin katsoo hän
katuun sanoen:
-- Ai, sehän on totta -- sormus. Sen kävi onnettomasti, olen pistänyt
sen jonnekin, olen kadottanut sen.
Ja tämän sanottuaan jää hän odottamaan vastaustani.
-- Oletko siitä vihainen? kysyy hän rauhattomasti.
-- En, vastasin.
Ja voi, miten keventyneenä hän meni pois, kun en minä ollut siitä
vihainen!
* * * * *
Niin kului kokonainen vuosi. Olin jälleen vanhoilla paikoilla ja
kuljin eräänä iltana tuttua, tuttua tietä.
Silloin tulee hän minua vastaan ja hänen silmänsä olivat kolmin
verroin siniset ja loistavat; mutta hänen suunsa oli muuttunut liian
suureksi ja värittömäksi.
Hän huudahti:
-- Tässä on sinun sormuksesi, kihlasormuksesi. Olen löytänyt sen
jälleen, rakkaani, ja antanut sen suurentaa. Nyt se ei enää sinua
ahdista.
Minä katsoin hyljättyä naista ja hänen suurta, väritöntä suutaan. Ja
katsoin myöskin sormusta.
-- Voi toki, sanoin kumartaen hyvin syvään, -- siitä sormuksesta ei
näy lähtevän meille onnea. Nyt se on liian väljä.