Laittauduin kärryihin ja tartuin ohjiin; odotin kyytimiestä. Ylhäällä
eräässä toisen kerroksen ikkunassa seisoi nuori vaaleaverinen tyttö
katsoen minuun; tunsin lämpeneväni tämän katseen edessä ja röyhistin
itseäni istuimellani kuin mikäkin varakonsuli. Koetin olla pelkkää
nuoruutta, sainpa salaa ravistaneeksi alas nenäkakkulanikin. Se
minua vain harmitti, etten ollut merkinnyt itseäni luutnantiksi
kyytikirjaan.
Viime hetkessä tulee isäntä portaille sanoen, että kyytimies juuri on
lähtenyt edeltä englantilaiskuorman kanssa, niin että olisin hyvä ja
ajaisin itse seuraavaan kievariin. Se ei ollut yhtään vaarallista,
Jens tunsi tien, luottaisin vain siihen.
On itse asiassa hiukan tyylikkäämpää kun on toinen takana, tuumin;
mutta sille ei nyt mahtanut mitään, sain matkustaa ilman. Heitin
jokseenkin lämpimän silmäyksen toisen kerroksen ikkunaan ja ajoin
pihasta.
Ilma oli lämmin, aukaisin nuttuni ja annoin Jensin kulkea omia
aikojaan. Taukoamaton keikkuminen kärrynvietereillä teki minut
uniseksi, painoin pääni alas välttääkseni naamani päivettymistä ja
torkahdin ajatellen noita hienoja tytönkasvoja toisessa kerroksessa.
Herra ties, ajattelin, ellei hän jo ole ollut katsomassa kyytikirjaa.
Oli tyhmää, etten pannut itselleni asemaa enkä arvonimeä. Enkö muka
olisi voinut kutsua itseäni tukkukauppiaaksi tai vaikkapa koroillaan
eläjäksi? Sepä se! Liika vaatimattomuus kosti itsensä.
Olimme kulkeneet noin seitsemän kahdeksan kilometriä kievarista, kun
Jens yhtäkkiä pysähtyi. Se seisoi aivan odottamatta paikoillaan ja
oli sen näköinen kuin olisi unohtanut jotain. En tahtonut häiritä
sitä; yksityiset asiansa sai se suorittaa omin neuvoin. Sitäpaitsi
oli meillä hyvää aikaa ja hyvä tie kulkea.
Seisoimme siinä noin puolen tuntia keskellä tietä, liikahtamatta;
kumpikaan meistä ei halunnut rikkoa hiljaisuutta. Sytytin piippuni
enkä ollut huomaavinani tuon taivaallista, katsoin kelloa, rupesin
puhdistamaan korkkiruuvia, joka minulla oli taskussa ja kulutin
aikaa niin hyvin kuin osasin; piiskan piilotin huolellisesti polvien
väliin. Kun Jens oli seisonut paikoillaan vielä jonkun aikaa, siirsi
se viimeinkin yhden jalkansa eteenpäin ja alkoi taas astua.
Kuumuus lisääntyi, minä vaivuin kokoon ja kävin jälleen uniseksi;
tein huomaamattani solmuja ohjaksiin ja uneksin uudelleen kievarin
tytöstä. Hänellä oli suuret valkeat kädet ja ihmeellisen vilkas
katse, joka teki kasvot ilokkaiksi. Hän kiinnitti kovin mieltäni.
Miksi hän oli asettunut seisomaan siihen ja katsomaan minua
ikkunasta? Olin tehnyt hänet uteliaaksi. Oli sangen luultavaa, että
hän juuri nyt tutki kyytikirjaa; ei todella ollut epäilystäkään,
ettei hän kiiruhtaisi katsomaan kuka olin. Enkä minä ollut jättänyt
mitään tietoja; minulla oli ollut mitä parhain tilaisuus merkitä
itselleni hyvänpuoleinen asema, vaan en ollut sitä käyttänyt; olin
kirjoittanut ainoastaan nimeni, vaatimattomuuteni oli tehnyt minulle
tepposet. Olisihan minulla ollut mitä suurin syy nimittää itseäni
vaikka konttoripäälliköksi tai vaikkapa arkkitehdiksi. Mitä olin
nyt?...
Yhä enemmän harmissani vannoin mielessäni, että mainiosti olisin
voinut merkitä itseni löytöretkeilijäksi tai elefanttimetsästäjäksi
vaaran tähden, joka siihen sisältyi. Sen verran toki tiesin.
En ollut kiinnittänyt huomiotani Jensiin. Raskaasti ja
välinpitämättömänä astui se tietä pitkin, survoi jalkojaan hiekkaan
ja piti turhaa melua. Eräässä tienkäänteessä painoi se äkkiä päänsä
alas, puri pari kertaa suitsia ja pysähtyi uudelleen.
Olin niin syventynyt ajattelemaan tuota nuorta tyttöä, että kesti
kotvan aikaa ennenkuin tajusin, että seisoimme. Voit kiittää herraasi
ja luojaasi, että istun tässä ajatellen aivan muita asioita! sanoin
hevoselle ääneen. Olin äkkiä kiivastunut enkä jaksanut kauempaa
hillitä mieltäni. Jens seisoi ihan hiljaa allapäin ikäänkuin olisi
sormi nenällä ajatellut jotain. Kurottauduin eteenpäin tutkiakseni
tietä; saattoihan sen jaloissa olla vaikka joku lapsi tai suuri kivi
tai puunrunko; katsoin joka puolelle vaan en nähnyt mitään. Kohotin
piiskaa ja sivalsin sillä Jensiä. Se ei liikahtanut paikaltaan,
vaan nosti päänsä ikäänkuin sanoen: varo itseäsi! Tämä sai minut
raivoihin: varo itse itseäsi! vastasin minä ja annoin sille uuden
sivalluksen. Silloin se laski jalan voimakkaasti maahan ja oli
sen näköinen kuin olisi sillä ollut kunnia esiintyä kokonaisen
seurakunnan edessä, ja siltä pääsi äännähdys. Muuten se ei virkkanut
mitään. En välittänyt vastata sille, olisi ollut arvoani alentavaa
ruveta riitelemään hevosen kanssa. Kiihtyneenä ja vaiti heittäydyin
istumaan odottaen mitä tuleman piti. En ollut lähtenyt kotoani siinä
mielessä, että joutuisin toraan hänen kanssaan, pidin itseäni liian
hyvänä minkäänlaiseen rähinään.
Kului tunti, seisoimme yhä ja minulla oli mitä suurin vaiva
pidättäytyä väkivaltaisuuksista. Kahdesti nousin kärryissä ja
kummallakin kertaa pakotin itseni jälleen istuutumaan. Läpikävin
mielessäni mitä vaikeampia mielenliikutuksia, kestäen ne kuin mies.
Jens käyttäytyi hyvin varovasti, ei pitänyt minkäänlaista melua,
vetipä henkeäänkin kaikessa hiljaisuudessa. Viimeinkin se nosti yhden
jalan laskien sen jälleen maahan. En ole aivan varma, mutta minusta
tuntui siltä, kuin se olisi nostanut vielä yhden jalan ja laskenut
sen maahan. Ennenkuin olin ehtinyt uskoa omia silmiäni, tunsin, että
kärryt todella vierivät eteenpäin; emme enää seisoneet, kuljimme taas.
Minä aivan ällistyin, en osannut arvella sitä enkä tätä. Kärryt
vierivät yhä nopeammin ja nopeammin, näin Jensin tekevän mitä
kiivaimpia liikkeitä: se juoksi. Tukahuttaen suuttumukseni yritin
uskotella itselleni, että vielä seisoimme. Me seisomme -- seisomme
tietysti! sanoin -- hitto vie ellemme seiso! Ja minä suljin silmäni
ollakseni näkemättä, että todella liikuimme eteenpäin.
Kului aikaa, hyvänlaisesti, aurinko alkoi laskea ja ilma viileni;
Jens kulki käymäjalkaa. Minä olin vihainen sille, se oli aivan
pilannut kirkkaan mielialani, tahallaan kuluttanut aikaani; oli vielä
runsas puolituntinen seuraavaan kestikievariin ja tulisin tuskin
ehtimään sinne ennenkuin kyytimieheni lähtisi sieltä. Päästyämme
mäen harjalle päätin hiukan ottaa takaisin hukattua aikaani, huusin
Jensille ja heilautin piiskaa sivulla herättääkseni sen huomiota.
Se nosti päätään vilkaisten taakseen ikäänkuin tarkoitustani
ymmärtämättä. Minä ilmaisen tuumani selvemmin! sanoin läimäyttäen
sitä reisille. Se pysähtyi.
Ei ollut mahdollista erehtyä. Jens seisoi järkähtämättä paikoillaan
kolmatta kertaa.
Tartuin vakavasti piiskanvarteen ja nousin seisomaan kärryissä;
olin lujasti päättänyt selvittää asiat avoimessa taistelussa,
käyköön miten kävi. Viime silmänräpäyksessä sain itseni kuitenkin
hillityksi. En tuntenut tällä hetkellä mitään pelkoa; vaikka olisi
ollut susilauma edessä, olisin käynyt sitä vastaan, mutta muutin
mieltäni ja jätin piiskan. Mainitsematta sanaakaan aikeistani nousin
kärryistä; minulla oli omat tuumani; ei saattanut olla epäilystäkään,
ettei jotain ollut hevosen tiellä. Panin kädet nyrkkiin valmiina
kohtaamaan mitä tahansa, ja menin Jensin luo. En voinut nähdä mitään,
melkein petyin ja kumarruin maahan tutkiakseni perinpohjin. Hiekkaa
-- vain hiekkaa joka puolella; ainoa minkä löysin oli poltettu
tulitikku. Lähdin takaisin ja nousin paikoilleni, -- nyt menköön
syteen tai saveen.
Kiljasin hirmuisesti Jensille, heilautin piiskaa ja annoin aika
läimäyksen. Jens ei liikahtanut, se seisoi kuten ennenkin. Tämä ei
siis auttanut, minun täytyi taas nousta kärryistä. Astuin jälleen
Jensin luo, painauduin aivan lähelle sitä ja katsoin sitä silmiin. Se
ei ollut huomaavinaan. Laskeuduin polvilleni maahan, vilkaisin sitä
silmiin seuraten sen katseen suuntaa. Mitähän se tuijotti? Jouduin
ihmeisiin, se tuijotti todellakin tuohon pieneen tulitikunpätkään!
Häpesin sen puolesta. Olipa nyt asia nostaa noin paljon melua
tuollaisesta tulitikusta. Kävelin monta kertaa kärryjen ympäri
miettiäkseni kuinka minun oli sitä puhuteltava.
Kuinka sen päähän saattoi pälkähtää tuottaa minulle näin
paljon harmia? Olimmeko edeltäpäin päättäneet seisahtua joka
tulitikun kohdalla, joka eteen sattui? Oliko tämä sen mielestä
puolustettavissa? Oliko se kunniallinen hevonen, vai kuinka? Se ei
näyttänyt ilmettään.
Minä kävin kovasti sen kimppuun, tein siitä mitä hurjinta pilaa,
pidin sitä ilmeisenä narrinani. Tulitikku, sanoin halveksien,
tavara, jota minä olin tilaisuudessa lahjoittamaan pois paketittani,
ymmärrätkö? Olin nähnyt päiviä, jolloin olisin saattanut kulkea
kaikki taskut täynnä tulitikkuja olematta sen rikkaampi kuin miltä
näytin. Heitäpä tulitikku maahan, sanoin, pyydä minua nostamaan se
ylös, ja saatpa nähdä otanko!
Se ei antanut häiritä itseään, oli koholla päin ja tuijotti suoraan
eteensä kuin ennenkin.
Tuo ärsytti minua suuressa määrin, minusta tuntui kuin se ei
olisi ollut kuullakseen. Mitä minun oli tekeminen? Kävelin
edestakaisin tiellä, kiroilin ja kohautin raivostuneena olkapäitäni.
Vapisevin äänin käännyin jälleen sen puoleen koettaen voittaa sen
todisteluilla: Oliko tuo kenties joku merkitsevämpi tulitikku? Oliko
se merkitty maailmankartalle, jos saan luvan kysyä?
Tahtoiko se uskotella minulle, että tuo oli tavallista
kunnioitettavampi tulitikku, jonka kanssa oli sula ilo tehdä
tuttavuutta?... Huusin kovemmin ja kovemmin huitoen käsilläni.
Viimein Jens katsoi ylös; se näki, että oli tosi kysymyksessä.
Tahdoin ottaa tilaisuudesta vaarin, tartuin ohjiin ja nousin
kärryille. No niin, viimeinkin saatiin jatkaa matkaa. Nyt
kysyttäisiin niin muodoin vain ensimäistä askelta, sitte kävisi
kaikki kuin voideltu. Sen olisi siis nostettava vain yksi jalka, niin
tulisivat toiset perästä. Luonnollisesti mikä jalka sitä itseään
halutti, sillä oli valintavapaus. No?
Mutta Jens ei vaan lähtenyt. Se painoi päänsä alas ja alkoi uudelleen
tuijottaa. Silloin heitin minä kaiken toivon ja lysähdin kokoon.
Nyt oli minusta aivan yhdentekevää kuinka tämä päättyisi; en käy
enää takuuseen mistään. Vedin peiton ylitseni alkaen varustautua
yöksi. En välittänyt Jensistä vähääkään. Kuka tiesi kuinka kauan se
aikoi seistä siinä. Kuka saattoi vannoa, ajatteliko se ylipäätään
koko matkaa? Ei hittokaan tiennyt, liikahtaisiko se siitä ennenkuin
aikaiseen huomenaamulla! Joka tapauksessa, sanoin itselleni, olen
tehnyt mitä olen voinut; syy ei enää ole minun, minä pesen käteni.
Silloin näen mäen alla kyytihevosen, joka tulee meitä kohti; itse
Jensin korvat nousevat ja se hirnahtaa -- se oli kyytimieheni, joka
oli kotimatkalla. Hän seisautti hämmästyneenä hevosensa, tarkaten
meitä, minä hyppäsin sitten kärryistä ja kerroin hänelle mitä minulle
oli tapahtunut. Poika käänsi heti hevosensa ja tarjoutui ajamaan
edellä. Jens oli äksy, sanoi hän, sitä oli niin sanoaksemme ajettava
toisen hevosen kanssa.
Nousin jälleen kärryille. Tämä keksintö ohjaajasta, eturatsastajasta,
oli sovelias miehelle, jolla oli hyvä asema, ja miellytti minua
suuresti; se oli itse asiassa samaa kuin ajaa kahdella hevosella.
Minä huoahdin ja soin Jensille anteeksi sen aikaisemman kiusanteon,
tulin mitä parhaimmalle tuulelle ja rupesin hyräilemään laulua.
Ja puut ja kivet ja talot ne tanssivat silmieni ohi sitä mukaa kuin
etenimme. Kahdella hevosella ajoin minä kievariin.