Vaan tultuani hotellin portaille tein raukkamaisesti täyskäännöksen
ja hylkäsin koko taisteluteoriani; ei ikinä ollut se Kalmarin vaan
Köpenhaminan taistelu! Ja minä marssin uudestaan kaupungille.
Tulevaisuus näytti pimeältä.
Nyt kuljin niine hyvineni koko päivän nauttimatta kuivaa tai
märkää. Olin aivan näännyksissä. Oli myös liian myöhäistä lähteä
kirjakauppaan ostamaan asiaa koskevaa teosta, sillä kaikki puodit
olivat suljetut. Viimein laahustan erään lyhdynsytyttäjän luo.
-- Anteeksi, kysyn kohteliaasti, -- mitä täällä Kalmarissa aikoinaan
onkaan tapahtunut?
Mies vastasi ainoastaan: -- Tapahtunut? katsoen minuun.
-- Niin, sanon minä, -- muistan niin selvästi, että täällä Kalmarissa
aikoinaan on tapahtunut jotain; sillä on historiallista merkitystä,
siksi tahtoisin kernaasti sen tietää.
Seisomme siinä vastakkain.
-- Missä te asutte? kysyy hän.
--... Ja minä olen tullut tänne nimenomaan tutkiakseni sitä, jatkan
minä; -- se on tullut minulle jokseenkin kalliiksi, niin, olen
maksanut yhden kruunun ja kuusikymmentä äyriä lisämaksujakin, paitsi
niitä sataakahdeksaatoista kruunua, joihin en huoli tehdä mitään
pikkumaisia viittauksia. Kysykää vaikka konduktööriltä jos haluatte.
Oletteko Norjasta?
-- Olen, mitä sitten?
-- Oletteko asioitsija?
Niin uupunut kuin olinkin, täytyi minun taas paeta kiiruimman
kaupalla; sitähän minun juuri piti tiedustaa, mieheltä mikä
olin miehiäni. Vaan tämäkin oli kuningattaren syy, kaikki oli
hänen syytään ja minä käskin häntä lempeästi menemään helvettiin
ilkeyksineen. Sitten vetäydyin jälleen puistoon. Ei, nyt ei ollut
mitään pelastusta!
Seison nojaten puuta vasten, ihmisiä alkaa liikkua ohitseni, ei
tuntunut olevan enää turvallista jäädä siihen ja taas täytyi minun
laahustaa matkaani. Kolmen tunnin kuluttua olin joutunut maaseudulle,
kaupungin ulkopuolelle; katson ympärilleni, olen yksin ja suuri
musta jättiläispatsas kohoo edessäni. Jään katsomaan jättiläistä, se
näyttää vuorelta, jonka huipulla on kirkko. Seisoessani siinä, tulee
joku mies, pysäytän hänet kysyen, mikä vuori tämä on, en muista sitä
maantieteestä, vaikka tunsin sangen monta vuorta.
-- Se on linna, vastaa hän.
Linna, Kalmarin linna! Menepäs tiedä ettei se kaikki, mitä minulla
pyöri mielessä, ollut tapahtunut juuri tässä!
-- Linna on tietysti pahoin turmeltunut senjälkeen kun ne suuret
tapaukset olivat? kysyin.
-- Ei toki, hoitaja pitää sitä hyvässä kunnossa, vastaa mies.
-- Kuka siellä asuu tätä nykyä, tarkoitan, mikä kuningas on sinne
nykyään suljettuna, eteläiseen sivustaan? Nimi pyörii aivan
kielelläni.
-- Niin, sehän on nykyään aivan täynnä varustuksia, miekkoja ja
muinaisesineitä, kaikenlaista vanhaa! tavaraa...
Saan päähänpiston siinä seisoessani. Minäkin olen voinut tulla
katsomaan vanhaa linnaa. Ellei miehellä olisi ollut säkkiä selässä,
olisin syleillyt häntä ja muistan selvästi kysyneeni hänen vaimostaan
ja lapsistaan ennenkuin erosimme. Keskiyön tienoissa palasin
hotelliin.
Sain käsiini isännän, jolle selitin olevani huoneen tilaaja.
-- Minä tutkin muinaisesineitä, sanoin lyhyesti ja äkeänä, vieläpä
ostankin että tiedätte; siinä minun toimeni.
Isäntä tyytyi tähän selitykseen ja vei minut huoneeseeni.
* * * * *
Nyt seuraa viikko täynnä pettymyksiä ja tuskaa, vaivaa, kokonainen
viikko. Saban kuningatarta ei sen jälkeen ole näkynyt. Etsin häntä
päivä päivän jälkeen, julkisesti ja hiljaisuudessa, kuulustan
postimestarilta, neuvottelen asiasta parin poliisikonstaapelin
kanssa, kuljen puiston ristin rastiin kävelyaikana, menen joka
päivä valokuvaajien näyteikkunoihin katsoakseni eikö hän ollut
joutunut sinne; vaan kaikki turhaan. Tilasin kaksi miestä vahtimaan
rautatiellä yötä päivää, ettei hän pääsisi matkustamaan pois ja
odotin odottamistani asian ratkaisua.
Sillävälin piti minun joka päivä lähteä linnalle ja läpikäydä
muinaismuistokokoelma; kirjoitin pitkät arkit täyteen havaintoja,
laskin ruostepilkut miekoissa ja kuluneissa kannuksissa, merkitsin
papereihini kaikki ne rasittavat vuosiluvut ja kirjoitukset, jotka
löysin kirstunkansista ja vanhoista maalauksista, niin, en jättänyt
merkitsemättä säkillistä höyheniäkään, jonka eräänä päivänä löysin
viskattuna muinaisesineiden joukkoon ja joka sitten näyttäytyi
olevan hoitajan omaisuutta. Tein tutkimuksiani epätoivon vimmalla ja
purin hammasta katkeruudesta; kun kerran olin alkanut hakea Saban
kuningatarta, en jättäisi kesken vaikka minusta sitten yksin tein
tulisi täysi muinaistutkija.
Sähkötin Köpenhaminasta postin ja aloin varustautua talvea varten;
herra armoissaan tiesi koska tämä loppuisi, nyt olin asunut
hotellissa kuusi päivää. Kun sunnuntai tuli, palkkasin neljä
pikkupoikaa puolestani kirkkoon hakemaan kuningatarta; vaan siitäkään
ei ollut hyötyä.
Tiistai-aamuna tuli postini vihdoinkin; tämä päivä teki minusta
melkein lopun. Yksi kirje oli siltä ihmiseltä, joka odotti Malmössä:
kun en silloin tullut, en kai sitten aikonutkaan, hyvästi vaan!
Tunsin syvän piston sydämessäni. Toinen kirje oli erään ystäväni
ilmoitus, että Aamulehti ja eräs saksalainen lehti olivat saaneet
minut kiinni kirjallisesta varkaudesta ja todistaneet sen otteilla.
Minä tunsin sangen syvän piston sydämessäni. Mutta kolmas kirje oli
lasku, -- sitä en lukenut, en enää jaksanut, heittäydyin sohvalle
tuijottaen eteeni.
Enkä kuitenkaan ollut vielä tyhjentänyt maljaa pohjaan saakka.
Ovelle kolkutetaan.
-- Sisään! kutsun riutuvalla äänellä.
Ja sisään astuu isäntä vanhan eukon seuraamana; eukko kantaa koria
käsivarrellaan.
-- Anteeksi, sanoo isäntä, -- tehän ostatte muinaisesineitä?
Tuijotan häneen.
-- Muinaisesineitä? Ostanko minä vanhoja muinaisesineitä?
-- Niinhän te sanoitte.
Ja minun täytyy pakottaa itseni huvitetuksi muinaisesineistä. Aivan
oikein, kyllä se oli totta että ostin muinaisesineitä; anteeksi,
etten heti huomannut, olin muissa ajatuksissa. Tietysti, ostin kyllä
kaikenlaista vanhaa.
Katsokaamme!
Ja eukko aukaisee korinsa.
Lyön käteni yhteen ihastuksesta ja selitän tahtovani kaikki, joka
ainoan nokareen. Mitkä komeat korvarenkaat; olisi hauska tietää
mikä kuningas niitä viimeksi oli käyttänyt? No, ei ollut kiirettä,
minä kyllä löydän kun etsin papereistani. Paljonko hän tahtoisi
höylänterästä? Noita kolmea palanutta piippua en päästäisi käsistäni
millään hinnalla; samoin kuin haravaakaan. Minkä hinnan panisimme
kaikelle yhteensä?
Eukko tuumii.
-- Oiskohan kaksikymmentä kruunua liikaa? arvelee hän.
Minä annoin hänelle kaksikymmentä kruunua, tinkimättä, kadehtimatta,
ainoastaan päästäkseni hänestä tuossa tuokiossa. Kun hän oli ehtinyt
ulos, pötkin minä puistoon saadakseni raitista ilmaa. Ei, nyt tämä jo
nousi yli korvien!
Lapsi hoitajattarineen laulaa vieressäni penkillä, heitin heihin
silmäyksen saadakseni heidät vaikenemaan. Vähän ajan perästä tulee
kaksi ihmistä käsikoukussa aivan hitaasti sorakäytävää pitkin. Tulen
tarkkaavaiseksi, nousen, tuijotan -- se on Saban kuningatar.
Vihdoinkin, vihdoinkin on se jälleen Saban kuningatar! Hänen
seurassaan on joku herra, veli, joka suuteli häntä tullessa; he
kulkevat käsikoukussa ja puhelevat hiljaa. Minä seison valmiina, nyt
oli ratkaisu edessä, maksoi mitä maksoi! Aion aloittaa muistuttamalla
hänelle, että olin maannut hänen vuoteessaan, sillä silloin hän
kyllä muistaisi minut; siten saisin puheen käyntiin, veli ymmärtäisi
olevansa liikaa --
Astuin esiin.
He katsoivat minuun molemmat ihmeissään ja samassa sotkeudun. Änkytän:
-- Neiti... neljä vuotta sitten... ja pysähdyn.
-- Mitä hän tahtoo? sanoo herra katsoen häneen. Sitten kääntyy hän
minun puoleeni toistaen saman: -- Mitä te tahdotte? Ja hän sanoo sen
jokseenkin kiihtyneenä.
-- Minä, minä tahdon vain pyytää lupaa tervehtiä neitiä; mitä se
teihin kuuluu? Neiti ja minä olemme vanhoja tuttuja, minä olen
maannut...
Kuningatar keskeyttää minut huutaen:
-- Mennään, mennään!
Vai niin, hän ei ollut tuntevinaan, hän kielsi minut! Suuttumus
valtaa mieleni ja minä seuraan paria, joka poistuu hyvin nopeasti.
Äkkiä katsoo herra taakseen, näkee minun seuraavan heitä ja asettuu
tielleni. Ei hän muuten näyttänyt erittäin rohkealta, vapisi
silmännähtävästi; kuningatar jatkoi kulkuaan lopuksi juosten.
-- Mitä te tahdotte, mies? kysyy hän jälleen.
-- Teiltä en tahdo mitään, sanon minä; -- pisti vain päähäni
tervehtiä neitiä, jonka kanssa te kävelitte, olen tavannut hänet
ennen, tahdoin siis vain paljaasta kohteliaisuudesta...
-- No, ensiksi ei neiti halua tavata teitä enää, kuten näette,
sanoo hän, -- ja toiseksi ei neiti ole mikään neiti, vaan rouva,
naimisissa, hän on minun vaimoni. Juuri niin!
-- Onko hän... mitä... onko hän teidän vaimonne?
-- On, hän on _minun vaimoni_, huutaa hän, -- ymmärrättekö nyt?
Hänen vaimonsa, hänen vaimonsa! Mitäpä siinä enää on kertomista.
Vaivuin penkille. Tämä oli kuolemanisku! Suljin silmäni antaen
herrasmiehen mennä menojaan; mitä tekemistä minulla, oli hänen
kanssaan nyt enää, kun onneni aurinko oli ijäksi laskenut! Monta
tuntia istuin siinä penkillä antautuen mitä mustimman surun valtaan.
Päivällisen tienoissa palasin hotelliin, maksoin laskuni ja hiivin
huomaamatta rautatielle; odotettuani vielä runsaan tunnin, tuli
junani ja minä matkustin pois köyhtyneenä, maahanlyötynä, tuskan
masentamana, tuskan, joka ei lieventynyt koko kotimatkalla.
Sen muinaiskalukorin, jonka olin ostanut, jätin Kalmariin.
* * * * *
Siinä näet, jotain tulee aina esteeksi. Niin lähellä kuin nyt viime
kerralla, en _minä_ koskaan ole sitä ollut, ja kuitenkin luisui se
niin ihastuttavasti käsistäni. En voi sanoa säästäväni vaivojani,
pelkääväni minkäänlaisia matkoja, kammoavani mitään kustannuksia, ja
kuitenkaan -- kuitenkaan, siitä ei ole apua. Se on kohtalo.
Eikä sille mitään mahda.