En ole päässyt irti hänestä, neljä vuotta myöhemmin sukeltaa hän
uudestaan esiin, nyt tuskin viikko sitten.
Olen matkalla Köpenhaminasta Malmöhön, aion tavata siellä erään
henkilön, ja tämä henkilö odottaa minua, -- kerron sen taas niinkuin
asia on. Minun kapineeni ovat viedyt Kramerille, josta olen saanut
huoneen; lähden tapaamaan tuota henkilöä, joka odottaa minua, mutta
ensin teen pienen kävelyn rautatieasemalle kootakseni ajatuksiani
sitä varten. Siellä tapaan miehen, jonka kanssa antaudun puheisiin,
ja olen juuri sanomassa hänelle jotain, kun samassa näen eräät kasvot
junassa, joka juuri on lähtemäisillään; ja kasvot kääntyvät minuun
päin, silmäpari tarkastaa minua, -- herran nimessä, sehän on Saban
kuningatar.
Silmänräpäyksessä hyppään junaan ja jonkun hetken kuluttua me olemme
menossa.
No, sitä voi kutsua kohtaloksi, että näen hänet jälleen neljän
vuoden perästä, leppään lähtevään junaan vaikka kaikki tavarani ovat
Kramerilla; -- kas siinä kohtalo, jota ei voi välttää. Olin muuten
ilman päällystakkiakin, todellakaan minulla ei ollut muuta kuin
hartioilla riippuva matkalaukkuni; siinä asussa tulin junaan.
Katselen ympärilleni, -- olen joutunut ensi luokan vaunuun ja
penkeillä istuu pari matkustajaa.
No niin; minä heittäydyn heidän viereensä ja otan esille sikarin ja
vähän kirjallisuutta. Mihin oli kohtalo nyt vievä minut? Matkustaisin
sinne minne Saban kuningatarkin; oli pidettävä häntä silmällä; missä
hän nousisi pois, siinä nousisin minäkin, minun täytyi tavata häntä.
Kun konduktööri kysyi pilettiä, ei minulla semmoista ollut.
Minne olin matkalla?
En tietänyt sitä varmasti, mutta...
No sitte saisin maksaa Erlöfiin, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla.
Erlöfistä saisin sitte lunastaa piletin eteenpäin.
Tein niinkuin konduktööri käski ja maksoin ilolla lisämaksun.
Erlöfistä lunastin sitte piletin Lundiin; Saban kuningatar aikoi
ehkä vierailulle Lundiin, minun oli pidettävä häntä huolellisesti
silmällä. Mutta hän ei noussut junasta Lundissa.
Nyt oli minun taas maksettava konduktöörille, tällä kertaa
Lackelängaan ja taaskin neljänkymmenen äyrin lisämaksu -- se oli
kahdeksankymmentä äyriä. Lackelängessa ostin piletin yksin tein
Hassieholmiin asti ollakseni varma, jonka jälkeen istuuduin tuntien
itseni jokseenkin hermostuneeksi tästä monimutkaisesta matkasta.
Toisten matkustajien puhelu vaivasi minua myös; mitä herran nimessä
se minuun kuului, oliko Hampurissa puhjennut turpa- ja sorkkatautia.
Minun kanssamatkustajani olivat nähtävästi maalaisia, yksinkertaisia
ruotsalaisia karjankauppiaita, he eivät puoleenkolmatta tuntiin
puhuneet muusta kuin turpa- ja sorkkataudista Hampurissa. Nii-in se
oli todella erinomaisen mieltäkiinnittävää. Ja sitä paitsi: eikö
minua odottanut eräs ihminen Malmössä? Jouti odottaa!
Mutta Saban kuningatar ei noussut pois Hassleholmassakaan.
Nyt minä raivostun, maksan konduktöörille Barlingslöfiin asti ja
taas neljänkymmenen äyrin lisämaksun, -- se teki yhteensä kruunun
kaksikymmentä äyriä -- ja ostan Barlingslöfistä hammasta purren
piletin suoraan Tukholmaan. Se maksoi minulle selvänä rahana
satakahdeksantoista kruunua, hitto vie maksoikin! Olihan selvää, että
Saban kuningatar aikoi Tukholmaan nyt kuten silloinkin.
Me ajamme tunnin toisensa jälkeen, minä pidän silmällä joka asemaa,
mutta hän ei nouse junasta. Näen hänet vaununakkunassa ja hän
katsoo minua tarkkaavasti; oi, hänen tunteensa minua kohtaan eivät
olleet muuttuneet, sen näen selvästi; vaan hiukan hämillään hän
oli luoden katseensa alas ohikulkiessani. En tervehtinyt, unohdin
sen säännöllisesti; ellei hän olisi ollut sullottuna sellaiseen
naiskarsinaan, olisin luonnollisesti lähtenyt häntä muistuttamaan
vanhasta tuttavuudestamme; vieläpä siitäkin että olin maannut hänen
vuoteessaan; olisin ilahuttanut häntä kertomalla, että olin nukkunut
erinomaisesti, yhtämittaa kello yhdeksään asti. Kuinka kuluneet
neljä vuotta olivat tehneet hänet ihanaksi, nyt hän oli enemmän kuin
koskaan ennen majesteetti ja nainen!
Ja kului tunti tunnilta eikä tapahtunut muuta kuin että tuossa viiden
aikaan ajoimme lehmän yli; kuulimme kuinka sen jalat musertuivat
ja pysähdyimme hetkeksi tutkimaan kiskoja, sitten kuljimme taas.
Molemmat matkustajat ovat alkaneet keskustella laivakulusta
Öresundissa ja ovat jälleen erinomaisen mieltäkiinnittäviä. Kuinka
kärsinkään. Ja miten olikaan, eikö eräs ihminen... Helvettiin Malmö
ihmisineen!
Eteenpäin, yhä eteenpäin, sivuutamme Elmhultin, Liatorpin,
Vislandan. Vislandassa lähtee Saban kuningatar ulos, en päästä häntä
hetkeksikään näkyvistäni; no, siis, -- hän tulee taas takaisin. Kas
niin, ja me ajamme taas eteenpäin.
Sitten tulemme Alfvestaan, jossa on junanmuutto Kalmariin.
Täällä lähtee Saban kuningatar jälleen ulos; minä katson, käykö tässä
samoin kuin äsken, mutta tällä kertaa muuttaa hän Kalmarin-junaan.
En ollut valmistunut tähän, hämmästyn suuresti enkä tule tehneeksi
mitään ennenkuin on melkein liian myöhäistä. Suin päin joudun minäkin
Kalmarin-junaan, junan jo ollessa liikkeessä.
Yksi ainoa mies vaunussa, hän ei edes katso ylös, hän lukee. Minä
heittäydyn penkille ja alan myös lukea. Parin minutin kuluttua kuulen:
-- Piletti!
Tässä on uusi konduktööri.
-- Piletti, niin kyllä, vastaan minä antaen hänelle piletin.
-- Se ei kelpaa, sanoo hän, -- tämä on Kalmarin rata.
-- Sanotteko ettei se kelpaa?
-- Ei tällä radalla.
-- Eihän toki ole minun syyni, että myödään pilettejä, jotka eivät
kelpaa.
-- Minne te olette matkalla?
-- Tukholmaan tietysti, vastaan minä, -- minnekäs te sitten luulitte
minun aikovan?
-- Niin, mutta tämä on Kalmarin juna, ettekö kuule, tämä juna menee
Kalmariin, sanoo hän äkäisesti.
-- No, sitä en tietänyt, mutta oli kuitenkin surkeata pikkumaisuutta
hänen puoleltaan nalkuttaa yhtä ja samaa. Hän teki sen varmaan siksi,
että minä olin norjalainen, poliittisesta vihasta. Pidän hänet
mielessäni.
-- No miten me siis teemme? kysyn minä.
-- Tehkää siten että... niin, minne te siis aiotte? Ette pääse
Tukholmaan tätä tietä.
-- Hyvä, minä matkustan sitten Kalmariin, minä aioinkin oikeastaan
Kalmariin, vastaan minä; Tukholma ei olekaan koskaan miellyttänyt
minua enkä juuri tiedä, kannattaisiko lainata rahoja matkustaakseni
sinne uudelleen.
Tuo kirottu kuningatar aikoi siis Kalmariin; niinpä tulisi siis
vihdoinkin loppu tuskastani.
-- Te maksatte siis Gemlaan asti, neljänkymmenen äyrin lisämaksulla,
sanoo konduktööri. -- Mutta Gemlasta saatte lunastaa piletin
eteenpäin.
-- Minä olen vasta maksanut sata kahdeksantoista kruunua, huomautin
minä; mutta maksoin kuitenkin myöskin ylimääräiset neljäkymmentä
äyriä. Nyt oli minun kärsivällisyyteni lopussa, hyökkään asemalle
Gemlassa huutaen pilettiluukkuun:
-- Kuinka kauas pääsee tätä rataa myöten?
-- Miten? Kalmariin, vastataan.
Enkö voinut päästä pitemmälle, oliko mahdotonta tulla hiukan
kauemmaksi? Aivan mahdotonta. Sillä vastassa oli Itämeri.
-- No, antakaa sitten piletti Kalmariin!
-- Mikä luokka?
Oho, hän kysyi mikä luokka! Mies ei nähtävästi tuntenut minua, ei
ollut lukenut mitään kirjoistani. Vastasin hänelle ansion mukaan:
-- Ensimäinen luokka!
Maksoin ja hain paikkani junasta.
Oli tullut yö; epämiellyttävä kanssamatkustajani oli ojentautunut
pitkälleen paikallaan ja sulkenut silmänsä, äänettömänä, heittämättä
minuun silmäystäkään. Kuinka saisin ajan kulumaan? En voinut nukkua,
nousin pystyyn tavan takaa, tutkin ovia, aukaisin ja suljin ikkunat,
palelin ja haukottelin. Sen lisäksi piti minun pitää silmäni auki sen
pikku kuningattaren tähden joka kerta kun juna seisahti. Toruskelin
häntä mielessäni vähän päästä.
Vihdoin, vihdoinkin tuli aamu. Kanssamatkustajani nousi ja katsoi
ulos ikkunasta; vähän ajan perästä istuutui hän täysin valveilla
taas lukemaan, yhä vilkaisemattakaan minuun; hänen kirjansa ei
näyttänyt ikinä loppuvan. Hän ärsytti minua, minä lauloin, vihdoin
suututtaakseni häntä, vaan hän ei antanut häiritä itseään; toivoin
sydämen pohjasta pääseväni taas sorkkatautia kuulemaan ennemmin kuin
siedin tätä pöyhkeyttä.
Viimein kävi hän sietämättömäksi ja minä kysyin:
-- Uskallanko kysyä: minne asti on matka?
-- Tuota, kappaleen matkaa, vastasi hän.
Siinä kaikki.
-- Ajoimme eilen lehmän päälle, sanoin minä.
-- Mitäh?
-- Me ajoimme eilen lehmän päälle.
-- Vai niin?
Ja hän luki edelleen.
-- Tahdotteko _myödä_ minulle kirjanne? sanoin aivan pois suunniltani.
-- Kirjan? En, vastasi hän.
-- Ette?
-- En.
Siihen se jäi. Hän ei edes vilkaissut sivulle. Minä luhistuin kokoon
tämän itsepintaisuuden edessä. Oikeastaan oli tämäkin sen kurjan
kuningattaren syy, että olin joutunut tällaisen henkilön seuraan;
hän oli todella tehnyt minulle monet harmit, mutta kaikki oli
unohtuva kun tapaisin hänet; oi, kuinka kuvailisin hänelle kaikki
vastukseni, kertoisin hänelle taidearvostelustani, siitä ihmisestä,
joka odotti minua Malmössä ja jonka minä olin hyljännyt, matkastani,
ensin Tukholman-, sitte Kalmarin-radalla -- neitiseni! Niin, tekisin
varmasti taas syvän vaikutuksen häneen. Eikä pienintäkään viittausta
rahapenneihin, niihin sataankahdeksaantoista kruunuun.
Ja juna kulkee.
Alan ikävissäni tuijottaa ulos ikkunasta. Siellä on ikuisesti
samaa nähtävänä: metsää, maata, peltoja, liikkuvia taloja,
sähkölennätin-patsaita pitkin rataa, ja joka asemalla tavanmukaiset
tyhjät tavaravaunut, ja joka vaunuun merkittynä _Golfyta_. Mitä
merkitsi _Golfyta?_ Se ei ollut numero eikä se ollut mies.
Herranähköön, ellei _Golfyta_ ollut suuri joki Skånessa tahi
tehtaanmerkki, tai vaikka joku uskonnollinen lahko! Vaan äkkiä
muistin sen: _Golfyta_ oli eräs paino; siinä oli, ellen väärin
muista, satakolmekymmentäkaksi naulaa. Vaan ne olivat vanhoja hyviä
"nauloja", ja kuitenkin meni niitä melkein satakolmekymmentä_kolme_
tuollaiseen _Golfytaan_, niin raskas se oli... Ja juna kulkee.
Kuinka saattoi tuo puhumaton narri istua paikallaan tunti tunnilta
yhä vain lukien! Tuommoisen kirjan olisin minä lukenut kolmeen
kertaan samassa ajassa; hän tekeytyi suorastaan tietämättömäksi
pöhköpäisyydestään eikä hävennyt. Hänen narrimaisuutensa meni lopulta
yli rajojen, minä en voinut kauemmin sitä kestää, vaan kumarruin,
katsoin häneen ja sanoin:
-- Häh?
Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kuin pilvistä pudonneena.
-- Mitä? kysyi hän.
-- Häh?
Hän ei voinut käsittää minua.
-- Mitä te tahdotte? kysyi hän äreästi.
-- Mitäkö minä tahdon? Mitä _te_ tahdotte?
-- Minä? Minä en tahdo mitään.
-- En minäkään.
-- Vai niin. Miksi sitten puhuttelette minua?
-- Minäkö? Olenko minä puhutellut teitä?
-- Vai niin, sanoi hän kääntyen vimmastuneena toisaalle.
Sitten olimme taas vaiti.
Ja kului tunti toisensa jälkeen; vihdoinkin viheltää juna Kalmariin
saapuessa.
Nyt siis oli tosi edessä! Tunnustelen leukaani, -- tietysti oli parta
ajamatta, se oli niin tavallinen juttu.
Oli sekin järjestystä, ettei ollut asemia radan varrella, joilla
olisi saanut ajaa partansa ja olla ihmisen näköinen kun tarve vaati.
En olisi vaatinut joka asemalle vakituista parturia, vaan ei tuo toki
olisi ollut liikaa, jos joka viidennelläkymmenennellä olisi ollut
yksi. Se oli viimeinen sanani.
Silloin juna seisahtui.
Astun heti ulos, näen että Saban kuningatarkin tekee samoin, mutta
hänet ympäröi heti semmoinen ihmispaljous, että minun oli mahdotonta
päästä hänen luokseen. Lisäksi suutelee eräs nuori mies häntä, --
veli siis, joka asuu ja jolla on toimi täällä ja jota hän oli tullut
tervehtimään! Hetken perästä tuodaan vaunut, hän menee niihin parin
kolmen muun seuraamana, ja niin sitä mennään. Minä jään paikalleni.
Hän oli ajanut tiehensä aivan nenäni edestä: vähääkään arvelematta.
No niin, toistaiseksi ei ollut mitään tehtävissä, ja kun tarkemmin
ajattelee, olin hänelle miltei kiitollinen, että hän oli antanut
minulle aikaa ajaa partani ja siistiä itseni ennen esittämistä. Nyt
oli käytettävä aika tyystin!
Siinä seisoessani tulee luokseni kaupunginlähetti pyytäen saada
kantaa tavaroitani.
-- Ei tarvitse, minulla ei ole kapineita.
-- Eikö _yhtään_ kapineita?
-- _Ei yhtään_, ellei hän tietänyt niitä olevan; ymmärsikö hän nyt?
Vaan minä en päässyt irti miehestä, hän tahtoi tietää, aioinko
matkustaa etemmäksi.
-- En, en etemmäksi.
Tulisinko siis asumaan täällä? Enkä, vähän aikaa. Oliko läheisyydessä
hotellia? Mutta mitä minä toimitan täällä? Olinko asioitsija tahi
tarkastaja, vai?
Siinä taas yksi, joka ei ollut lukenut minulta riviäkään! Ei, en
ollut tarkastaja.
Mutta mikä minä sitten olin?
Hyvästi! huusin hänelle päin silmiä ja läksin. Moista
tungettelevaisuutta! Tokihan löytäisin ominkin neuvoin hotelliin
jos niikseen tuli. Kuitenkin, oli ajateltava itselleen jonkunlainen
asema, jonka varjossa esiintyä; oli selvää, että koska kerran
tuollainen nälkiintynyt kaupunginlähetti oli niin utelias, olisi
hotellin isäntä sitä moninvertaisesti. Mitä tekemistä minulla oli
Kalmarissa, virallisesti, Jumalan ja ihmisten edessä? Painavaa laatua
sen tuli olla, etten joutuisi huonoon valoon kuningattaren silmissä.
Ja minä tuumin vimmatusti, mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa. En
parturin kynsissä istuessanikaan saa rauhaa tältä kysymykseltä; yksi
asia oli varma: en uskaltaisi näyttäytyä hotellissa ennenkuin minulla
oli se selvillä.
-- Onko teillä puhelinta? kysäsen.
Ei, parturilla ei ollut puhelinta.
-- Voitteko lähettää jonkun pojan tilaamaan minulle huonetta
lähimmästä hotellista? Minulla ei ole aikaa mennä itse, olisi asioita
toimitettavana.
-- Kyllä mielelläni.
Ja niin poika matkalle.
Minä aloin vetelehtiä pitkin katuja, katsoin kirkon, sataman,
kuljin jokseenkin nopeasti pelosta, että joku pysähdyttäisi minut
ja tiedustelisi asiaani Kalmarissa. Vihdoinkin tulin puistoon,
heittäydyin penkille ja vaivuin mietteisiin. Olin yksin.
Kalmar -- mitä tekemistä minulla oli Kalmarissa?
Nimi tuntui tutulta, olin lukenut siitä jossain. Herra nähköön,
ellei se ollut politiikan, jonkun harvinaisen valtiopäivätapahtuman
tahi rauhansopimuksen yhteydessä? Muistelin Kalmarinrauhaa, rauhaa
Kalmarissa, enkö nimenomaan ollut lukenut siitä? Vai oliko se
Kalmarin sopimus? Mutta hetken tuumailujen jälkeen oli minulle
selviävinänsä, että tuskin olin lukenut Kalmarin sopimuksesta.
Äkkiä hyökkään ylös, nyt luulin muistavani: sehän oli Kalmarin
taistelu, taistelu Kalmarin luona -- kuten Kalveskindletin ja Wörthin
taistelutkin.
No nyt se selvisi! Ja minä lähden kulkemaan hotellia kohti. Koska
oli ollut Kalmarin taistelu, niin oli minun tutkittava Kalmarin
historiallisia paikkoja, siinä asiani; tuolla seisoi Nils Juelin
laiva, tuosta kulki vihollisen kuula syvälle maahan myllertäen
kaalitarhan, tuossa kaatui Kustaa Adolf linjalaivan kannelle. Ja
Kolbejn Väkevä kysyi: mikä murtui semmoisella pauhulla.