Matkustellessa siellä täällä, liikkuessa paikasta toiseen, sattuu
usein tapaamaan ihmisiä, joita joskus ennen on nähnyt, kohtaamaan
heidät äkkiä seuduilla, joilla viimeksi luulisi heidät tapaavansa,
niin odottamatta, että hämmästyksestä aivan unohtaa nostaa lakkia ja
tervehtiä.
Näin käy minulle usein, niin, hyvinkin usein. Eikä sille mitään mahda.
Se mitä sain kokea vuonna 1888, on merkillisellä tavalla
yhteydessä erään tämänvuotisen sattuman kanssa, joka tapahtui
tuskin viikko takaperin ollessani pienellä matkalla Ruotsissa. Se
on niin yksinkertainen ja ymmärrettävä juttu ja kaikki meni niin
luonnollisesti, että tuskin tuo lienee kertomisen arvoinenkaan.
Kerron sen kuitenkin.
Kysyit viimeksi tavatessamme... niin, muistat kyllä itsekin mitä
kysyit, minun ei tarvitse sitä uudistaa. Mutta vastasin silloin,
ettei se hyödyttänyt mitään, koetinpa jos kuinka, sillä aina tuli
jotain väliin; minut torjuttiin pois, osoitettiin ovelle. Enkä
valehtele; saat nähdä, että se on totta; en koskaan ole ollut
sitä lähempänä kuin nyt viime kerralla ja kuitenkin tulin niin
ihastuttavasti syrjään sysätyksi. Eikä sille mitään mahda.
* * * * *
Vuonna 1888 sain rahoja erästä retkeä varten -- kerron asian aivan
niin kuin se on. Suuntasin kulkuni Ruotsiin ja kuljin iloisesti
jalkaisin pitkin rautatietä, katsellen kuinka juna toisensa jälkeen
joka päivä pyyhkäisi ohitseni. Tapasin myös paljon ihmisiä ja
jokainen näistä tervehti minua sanoen "Jumalan rauha", johon minäkin
vastasin "Jumalan rauha", kun en osannut muutakaan sanoa. Tultuani
Göteporiin oli ensimäinen kenkäparini kulunut, mutta siitä en huoli
puhua.
Tämä tapaus, josta nyt kerron, sattui jo ennen tuloani Göteporiin.
Annas kun kysyn sinulta: Kun joku, naishenkilö heittää sinuun
silmäyksen ikkunasta eikä sen jälkeen ole sinusta tietävinäänkään,
niin annat asian mennä menojaan kuvittelematta minkäänlaista;
olisit narri, jos rupeaisit kuvittelemaan jotain sellaisen köyhän
katseen nojalla. Mutta kun nyt nainen ei ainoastaan tarkasta
sinua mitä suurimmalla huomaavaisuudella, vaan sen lisäksi jättää
huoneensa käytettäväksesi, niin, jopa vuoteensakin ruotsalaisessa
kestikievarissa, niin eikö sinusta silloin tunnu olevan syytä uskoa
hänen vakaviin aikomuksiinsa ja elättää pientä toivonhiventä? Minusta
tuntui siltä, toivoin viimeiseen asti; vielä viikko sitten maksoi se
minulle tuskallisen retken Kalmariin...
Olin saapunut Bärbyn kestikievariin. Oli myöhäinen ilta ja olin
kävellyt aamusta asti, niin että päätin keskeyttää matkani siksi
päiväksi. Menin tupaan pyytämään ruokaa ja huonetta.
Kyllä, ruokaa oli tarjottavana, mutta huoneita ei enää ollut, ne
olivat kaikki tilatut, talo oli täysi.
Puhelen nuoren tytön kanssa -- kävi myöhemmin ilmi, että hän oli
talon tytär.
Katson häntä enkä ole ymmärtävinäni, ettei talossa ole tilaa.
Tahtoiko hän antaa minun tuntea, että olin norjalainen, poliittinen
vastustaja?
-- Täälläpä on paljon rattaita, sanon välinpitämättömästi.
-- Niin, täällä on markkinaväkeä, vastaa hän; "meillä ei ole
ainoatakaan vuodetta tyhjänä".
Sitten hän lähtee toimittamaan ruokaa. Tultuaan takaisin alkoi hän
uudestaan kertoa, kuinka täyttä talossa oli. Hän sanoi:
-- Te voitte joko jatkaa matkaa lähimmälle asemalle Ytteråhon, tai
lähteä vähän matkaa takaisin päin junalla. Täällä ei, kuten sanottu,
ole tilaa.
Soin anteeksi tuolle viattomalle lapselle, en tahtonut olla liian
tuikea häntä kohtaan; mutta luonnollisestikaan en aikonut liikahtaa
paikaltani ennen aamua. Olinhan julkisessa kestikievarissa ja vuode
oli minun saatava.
-- Nyt on mainio ilma, virkoin.
-- On kyllä, vastasi hän, "on sula huvi kävellä Ytteråhon tänä
iltana. Sinne ei ole pitkältä, onpahan vain runsas peninkulma."
Tämä oli jo minusta vähän liikaa, jonka vuoksi sanoin hitaasti ja
vakavasti:
-- Minä oletan luonnollisesti, että te hankitte minulle yösijan; minä
en halua astua pitemmälle, olen väsynyt.
-- Vaan kun kaikki paikat ovat täynnä! vastaa hän.
-- No, se ei kuulu minuun.
Sanottuani tämän istuuduin rehentelevästi tuolille.
Minun kävi muuten sääli tyttöä, hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi
hän tahtonut tehdä minulle kiusaa ainoastaan ilkeydestä, hänen
kasvonsa olivat rehelliset, hänen vihansa norjalaista kohtaan
hillitty.
-- Te voitte tehdä vuoteen mihin tahdotte, vaikkapa tähän sohvalle,
sanoin minä sitten.
Mutta ei sohvakaan ollut vapaa!
Nyt minua alkoi suututtaa. Jos minun vielä oli astuttava runsas
ruotsalainen peninkulma, en ikinä tulisi terveenä perille; runsaalla
penikulmalla ei Ruotsissa ollut loppua ollenkaan, sen tiesin
ennestään.
-- Mutta herranen aika sentään, ettekö näe, että minä olen astunut
kenkäni säpäleiksi?, huusin minä -- ette toki ajane ihmistä
maantielle tämmöisissä kengissä?
-- Niin kyllä, mutta eiväthän kengät ole sen paremmat huomennakaan,
huomautti hän hymyillen.
Eivät, siinä hän taaskin oli oikeassa, enkä tiennyt enää mikä
neuvoksi. Samassa avautuu ovi ja sisään syöksyy toinen nuori tyttö.
Hän nauraa jollekin asialle, joka on tapahtunut hänelle tai jota hän
ajattelee ja hänellä on suu auki kertoakseen siitä. Huomattuaan minut
ei hän joudu vähääkään hämilleen, vaan katsoo minua hellittämättä
silmiin, vieläpä vihdoin nyökkääkin. Sitten kysyy hän hiljaa:
-- Mikä hätänä, Lotta?
Ja Lotta vastaa hänelle jotain, jota minä en voi kuulla, vaan
ymmärrän, että on puhe minusta. Istun siinä katsellen ja kuunnellen
kuin olisi kohtaloni ratkaistavana. Nyt vilkaisevat he salaa minun
kenkiini ja kuulen, että he nauravat hiukan keskenään. Viimeksi
tullut nuori neiti puistaa päätään aikoen lähteä.
Tultuaan ovelle, kääntyy hän äkkiä ympäri ikäänkuin jotain olisi
juolahtanut hänen mieleensä ja sanoo:
-- Vaan minähän voin maata sinun kanssasi tämän yön Lotta, niin voi
hän saada minun huoneeni?
-- Ei toki, vastaa Lotta, -- sitä ei neiti todellakaan voine tehdä.
-- Miksi en voisi!
Vaitiolo. Lotta miettii.
-- No, kun neiti niin tahtoo. Ja minuun kääntyen Lotta jatkaa: --
Neiti haluaa siis antaa teille huoneensa.
Hyppään pystyyn, käännän varpaat ulospäin ja teen kumarruksen, josta
luulen selvinneeni hyvin. Kiitän myös neitiä suullisesti, sanoen,
että hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, joka oli ainoata
laatuaan minun elämässäni, ja selitän lopuksi, että hänen sydämensä
oli siis yhtä hyvä kuin hänen silmänsä olivat ihanat -- neitiseni!
Sitten kumarsin uudelleen tehden sen jälleen hyvin. Niin, tämän
kaiken selvitin mainiosti. Hän punastui ja juoksi ovelle ääneen
nauraen, Lotta perässä.
Minä istuuduin jälleen tuumien tapahtunutta. Kaikki oli hyvin; hän
oli hymyillyt, punastunut ja nauranut, se ei olisi saattanut paremmin
alkaa. Herranen aika kuinka hän oli nuori, tuskin kahdeksaatoista,
pyöreäposkinen ja kuoppaleukainen.
Ei riepuakaan kaulassa, ei kerrassa mitään, ei edes leninginkaulusta,
ainoastaan kurenauha. Ja lisäksi kirkas, tumma ilme suloisilla
kasvoilla. En ollut elämän päivinäni nähnyt moista. No niin, ja hän
oli tarkastanut minua huomaavasti.
Tuntia myöhemmin näen hänet ulkona pihamaalla; hän on noussut tyhjiin
vaunuihin ja istuu nyt siinä läimäytellen piiskalla. Kuinka nuori
hän olikaan ja veikeä istuessaan siinä aivan yksin hyräillen ja
läimäytellen piiskallaan ikäänkuin olisi hevonen valjastettuna hänen
edessään. Minä lähestyn; mielessäni liikkuu jotain hevosen riisumista
ja vaunujen korjaamista koskevaa, nostan lakkiani ja rupean sanomaan
jotain...
Samassa nousee hän korkeana ja ylväänä kuin hallitseva kuningatar,
katsoo minuun silmänräpäyksen ja astuu alas vaunusta. En koskaan ole
sitä unohtava; vaikkei hänellä ollutkaan mitään syytä loukkautua,
oli hän todella suuremmoinen noustessaan ja astuessaan alas. Minä
panin lakin päähäni ja hiivin pois nolona ja ymmällä. Hitto vieköön
päähänpistoni vaunujen korjaamisesta!
Toiselta puolen: mikä häneen meni? Eikö hän juuri äsken ollut
jättänyt huonettaan käytettäväkseni? Miksi siis tämä häveliäisyys? Se
on teeskentelyä, sanoin minä itselleni, hän on vain ollakseen, tunnen
tuon metkun, hän tahtoo kujeilla minun kanssani, -- hyvä, minä taivun
leikkiin!
Istuuduin rapuille ja sytytin piippuni. Markkinaväki jutteli
ympärilläni; silloin tällöin kuulin pulloja aukaistavan sisällä ja
lasien kilisevän. Neitiä en enää nähnyt.
Minulla ei ollut muassa muuta lukemista kuin Ruotsin kartta; istun
siinä poltellen ja harmitellen, viimein otan taskusta kartan ja alan
tutkia sitä. Kuluu joku hetki. Lotta ilmestyy ovelle, hän tarjoutuu
viemään minut huoneeseeni jos haluan. Kello on kymmenen; nousen ja
lähden. Käytävässä törmäämme yhteen neidin kanssa.
Nyt tapahtuu jotain, jonka muistan pienimpiin yksityiskohtiin asti.
Käytävän seinä on vasta maalattu, josta minä en tiedä mitään; astun
syrjään neidin tieltä kun hän tulee vastaan ja samassa on onnettomuus
tapahtunut. Neiti huudahtaa henki kurkussa:
-- Maalaus...
Vaan se on jo myöhäistä, minä olen jo tahrinut koko vasemman hartiani.
Hän katsoo minuun aivan ällistyneenä, katsoo sitten Lottaan ja sanoo:
-- Mitäs sille nyt tehdään?
Hän sanoi sananmukaisesti: mitäs sille nyt tehdään? Ja Lotta vastaa
että _sitä_ on hangattava jollain, jonka jälkeen hän purskahtaa
nauruun.
Nyt menemme kaikki kolme taas rappusille ja Lotta löytää jotain,
jolla aikoo hangata minua.
-- Olkaa hyvä ja istukaa, sanoo hän, -- muuten en ylety.
Ja minä istuudun.
Sitten alamme pakinoida...
Nyt usko tai älä -- vakuutan, että erotessani neidistä oli minulla
mitä parhaimmat toiveet. Olimme jutelleet, lörpötelleet, nauraneet
jos jollekin ja minä olen varma, että istuimme neljännestunnin siinä
rapuilla pakinoiden. Mistä sitten? No niin, siksi en rupeakaan
sillä rehentelemään; mutta ajattelin kuitenkin, ettei nuori neiti
uhraisi miehelle neljännestunnin keskustelua miltei kahden kesken
tarkoittamatta sillä jotain. Kun vihdoin erosimme, sanoi hän lisäksi
kahdesti hyvää yötä; viimeksi aukaisi hän oven raolleen, sanoi
hitaasti hyvää yötä vielä kolmannen kerran ja painoi sitten oven
kiini. Sitte kuulin hänen mitä hilpeimmin naureskelevan Lotan kanssa
sisällä huoneessa. Niin, olimme kaikki mitä parhaimmalla tuulella.
Astun huoneeseeni -- _hänen_ huoneeseensa. Se oli tyhjä, mitä
tavallisin kestikievarihuone, seinät paljaat, siniseksimaalatut
ja vuoteena matala kaita sänky. Pöydällä oli käännös Ingrahamin
teoksesta "Davidin huoneen ruhtinas". Aloin lukea sitä. Vieläkin
kuulen supatusta ja naurua nuorten tyttöjen huoneesta. Mikä suloinen
tyttöveitikka; tuommoinen tumma ilme nuorilla kasvoilla. Kuinka hän
osasikaan nauraa iloisesti vaikka oli niin ylpeän näköinen!
Vaivuin ajatuksiin; muisto hänestä hehkui hiljaa ja voimakkaasti
sydämessäni.
* * * * *
Aamulla heräsin siihen, että jokin kova painoi kylkeäni -- olin
nukkunut yhdessä Davidin huoneen ruhtinaan kanssa. Nyt ylös ja
vaatteisiin, kello oli yhdeksän!
Astun saliin ja saan aamiaiseni; neitiä en näe. Odotan puoli tuntia,
häntä ei kuulu. Kysyn vihdoin hienostaan Lotalta, minne nuori neiti
oli joutunut.
Kas, neiti oli matkustanut pois.
Matkustanut pois? Eikö neiti ollutkaan talonväkeä?
Ei, hän oli Herraskartanon neiti; hän oli matkustanut junalla
aikaiseen aamulla ja oli matkalla Tukholmaan.
Olen vaiti. Hän ei tietystikään ollut jättänyt edes kirjettä minulle,
ei pientä lappuakaan; tulin niin alakuloiseksi, etten edes kysynyt
hänen nimeään; kaikki oli minulle yhdentekevää. Ei, koskaan ei ollut
luottamista naisen uskollisuuteen.
Tulen Göteporiin turtunein mielin ja murtunein sydämin. Kuka sitä
olisi uskonut; hän, joka oli niin rehellisen ja ylvään näköinen. Vaan
samapa tuo, minä kestän sen kuin mies; kukaan hotellissa ei koskaan
aavistakaan miksi minä kärsin...
Tämä tapahtui juuri niihin aikoihin kun Julius Kronbergilla oli
Göteporissa näytteillä suuri taulunsa Saban kuningatar. Kuten muut
niin aioin minäkin mennä katsomaan tätä taulua ja minä näin sen ja
ihastuin ikihyväksi. Ihmeellisintä oli, että itse kuningatar tuntui
olevan mitä suurimmassa määrin minun herraskartanonneitini näköinen,
-- ei hänen nauraessaan ja kujeillessaan vaan sinä hetkenä, jolloin
hän seisoi tyhjissä vaunuissa ja nujersi minut katseellaan siksi
että olin tahtonut riisua hevoset. Jumala tietää, että tunsin sen
uudestaan sydämessäni! Taulu ei jättänyt minua rauhaan, se muistutti
liian elävästi menetettyä onneani. Eräänä kauniina yönä se innostutti
minut kirjoittamaan kuuluisan taidearvosteluni Saban kuningattaresta,
joka oli painettuna "Päivälehteen" 9:nä päivänä joulukuuta 1888.
Tässä taidearvostelussa kirjoitin minä kuningattaresta seuraavaa:
Kypsynyt etiopialaisnainen, yhdeksäntoistavuotias, solakka,
kiihoittavan kaunis, majesteetti ja nainen... vasemmalla kädellään
nostaa hän juuri harsoa silmiltään suunnaten katseensa kuninkaaseen.
Hän ei ole tumma ja onpa hänen musta tukkansakin hopeahohtoisen
otsarivan peitossa, hän näyttää europalaisnaiselta, joka on
matkustanut Itämailla ja säilyttänyt henkäyksen idän polttavaa
aurinkoa. Ainoastaan hänen silmissään on tumma loiste, joka ilmaisee
hänen sukuperänsä, tuo samalla raskas ja hehkuva katse, joka lyö
katsojan maahan. Ei tahdo unohtaa näitä silmiä, tahtoo muistaa ne
kaukana muilla mailla kulkiessaan ja kohdata ne jälleen unissa...
Tämä silmistä sanottu on kaunista; sellaisia sanoja ei lausuta
tuntematta jotain samantapaista sydämessä, kysyttäköön keltä tahtoi.
Ja siitä päivästä alkaen on minun sydämeni myöskin kutsunut sitä
ihmeellistä tyttöä Bärbyn kestikievarista Saban kuningattareksi.