Illalla olen Suslowskien luona.
Istun Kazian kanssa salin komerossa pienellä sohvalla.
Rouva Suslowska istuu pöydän ääressä neuloen lampun valossa jotakin
Kazian myötäjäisiksi, ja herra Suslowski lukee arvokkaasti saman pöydän
ääressä "Leijan" iltanumeroa.
Minä en ole oikein hyvällä tuulella ja koetan vapautua mielialastani
siirtymällä aivan lähelle Kaziaa.
Salissa vallitsee hiljaisuus. Kuuluu vain Kazian kuiskauksia, joka
varottaa minua, kun yritän häntä syleillä:
-- Wladek, isä voi nähdä.
Sitten alkaa "isä" lukea ääneen:
"Kuuluisan taiteilijan, herra Swiateckin maalauksen nimeltä 'Viimeinen
tapaaminen' on tohtori Bialkowski tänään ostanut 1500 ruplasta."
-- Niin, -- sanon minä, -- Swiatecki möi taulun varhain tänä aamuna.
Sitten koetan taas syleillä Kaziaa ja taas kuulen hänen kuiskaavan:
-- Isä näkee...
Tahtomattani katson herra Suslowskiin. Yhtäkkiä huomaan hänen katseensa
muuttuvan. Hän varjostaa kädellä silmiään ja kumartuu sanomalehden yli.
Hitto vieköön, mitä hän on mahtanut sieltä löytää?
-- Isä, mikä sinun on? -- kysyy rouva Suslowska.
Isä nousee, astuu pari askelta minua kohti, pysähtyy, katsoo minuun
läpitunkevasti, vääntää käsiään ja alkaa huojuttaa päätään.
-- Mikä teitä vaivaa? -- kysyn.
-- Siinä nähdään, kuinka kavaluus ja petos kuitenkin tulevat kerran
ilmi! -- vastaa herra Suslowski mahtipontisesti. -- Hyvä herra,
lukekaa, jos häpeältä saatte loppuun luetuksi!
Sen sanottuaan hän tekee sellaisen liikkeen kuin pukeutuisi toogaan ja
ojentaa minulle "Leijan". Otan sanomalehden, ja katseeni kiintyy
uutiseen, jonka nimikirjotuksena on: "Ukrainalainen harpunsoittaja".
Joudun vähän hämille, mutta alan hätäisesti lukea seuraavaa:
"Äskettäin ilmaantui kaupunkiimme harvinainen vieras, ukrainalainen
harpunsoittaja, joka käy täällä asuvissa ukrainalaisissa perheissä
pyytäen almuja ja tarjoten laulujaan sijaan. Kuten kerrotaan, on
tunnettu ja suosittu taiteilijattaremme E.A. etenkin ottanut pitääkseen
huolta vanhasta harpunsoittajasta, jonka kanssa hänen vielä tänä aamuna
nähtiin ajavan. Heti ensimäisinä päivinä pitkämatkaisen vieraan
ilmaannuttua syntyi merkillinen huhu, että soittajan karkean takin alle
muka on piiloutunut eräs meidän tunnetuimmista taidemaalaajistamme,
joka tällä tavoin saattaa paremmin päästä naisten pukuhuoneisiin
herättämättä aviomiesten ja holhoojain huomiota. Olemme vakuutetut,
että tässä huhussa ei ole perää, jo siitäkin syystä, että
taiteilijattaremme ei missään tapauksessa voisi hyväksyä moista
menettelyä. Vanhus on, mikäli olemme saaneet tietää, saapunut suoraan
Ukrainasta. Hänen järkensä on jonkun verran sumentunut, mutta muistinsa
on säilynyt..."
Helvetti!
Suslowski on niin äkäinen, ettei saa sanaa suustaan. Vihdoin hän purkaa
kiukkunsa:
-- Minkä valheen, minkä juonen mahdatte nyt keksiä selittääksenne
menettelynne? Eikö se ollut te, jonka me näimme tässä häpeällisessä
valepuvussa? Kuka olisi se harpunsoittaja ollut sitten?
-- Kyllä se olin minä, -- vastaan, -- mutta en ymmärrä, miksi pidätte
sitä pukua häpeällisenä?
Samassa tempaisee Kazia "Leijan" kädestäni ja alkaa lukea. Mutta
Suslowski vetää vihan toogan vielä tiukemmin ympärilleen ja jatkaa:
-- Tuskin olette astunut kunniallisen talon kynnyksen yli, kun
levitätte pahennusta! Joutumaisillanne tuon onnettoman lapsen
aviomieheksi te petätte häntä yhdessä jonkun kevytmielisen naisen
kanssa! Te olette häpeällisesti käyttänyt hyväksenne luottamustamme,
syönyt pyhän lupauksenne... Ja kenen tähden? Teatterihetairan tähden!
Silloin minä raivostun...
-- Hyvä herra! -- sanon, -- kylliksi jo moisia sanoja! Se hetaira on
arvokkaampi kuin kymmenen sellaista Catoa kuin te... Te ette ole minun
mielestäni oikeastaan mitään ja te, huomatkaa se, ikävystytätte minua!
Olen kyllästynyt jo teidän juhlallisuuteenne ja...
En löydä enää sanoja, mutta minä en tarvitsekaan niitä enää, sillä
Suslowski avaa liivinsä, ikäänkuin tahtoisi sanoa:
-- Iske, älä säästä -- tässä rintani...
Mutta minä en aio iskeä, vaan selitän, että lähden pois pelosta, että
muuten voisin herra Suslowskille vielä paljon sanoa...
Ja minä lähdenkin todella sanomatta kenellekään hyvästiä.
Raitis ilma jäähdyttää kuumaa päätäni.
Kello on yhdeksän illalla ja ilma on kaunis.
Minun täytyy kävellä vielä vähän jäähdyttääkseni itseni täydelleen ja
riennän Belvedère-lehtokujaan.
Helenan huvilan akkunat ovat pimeät. Nähtävästi hän ei ole kotona. En
tiedä, miksi tämä harmittaa minua... Jospa edes näkisin hänen varjonsa
akkunassa, olisin rauhottunut, mutta nyt minä raivostun uudelleen...
Mitä minä Ostrzynskille teen, kun hänet tapaan, sitä en tiedä...
Kaikeksi onneksi hän on mies, joka ei koeta vapautua edesvastuusta.
Mutta minkä kohdan nojalla voin minä käydä hänen kimppuunsa, kun hänen
kirjotuksensa on niin saakelin taitavasti kyhätty. Ostrzynski väittää
harpunsoittajan olleen valepukuisen taiteilijan, hän puolustaa Evaa ja
paljastaa samalla koko salaisuuden Helenalle. Nähtävästi hän koettaa
saattaa Evan Helenan silmissä huonoon valoon, kostaa samalla minulle
Kazian asian tähden ja tekee minut päälle päätteeksi naurunalaiseksi.
Jospa hän edes olisi jättänyt kirjottamatta, että järkeni on
sumentunut! Mutta se on jo tapahtunut -- Helenan silmissä minä olen
naurettava. Helena lukee nimittäin "Leijaa".
Mikä ikävä juttu ja kuinka harmillista se onkaan Evalle! Mahtaa se
Ostrzynski nyt riemuita! Jotakin on tässä tehtävä, ja jos tietäisin sen
auttavan, niin rupeisin "Leijan" reportteriksi.
Juolahtaa mieleeni ajatus kysyä Evalta neuvoa. Hän näyttelee tänään...
Minun täytyy rientää teatteriin ja keskustella näytännön jälkeen hänen
kanssaan asiasta.
Vielä on aikaa...
Puolen tunnin kuluttua olen Eva Adamin pienessä pukuhuoneessa.
Näytelmä päättyy kohta; sillä välin katselen ympärilleni...
Kuten tunnettua eivät teatterimme suinkaan ole näyttämön puolella
loistavasti sisustettuja. Huone valkaistuine seinineen, kaksi
kaasuliekkiä, jotka lepattavat vedossa, kuvastin, pesukaappi, pari
tuolia, nurkassa sohvatuoli, joka kaikesta päättäen on näyttelijättären
yksityisomaisuutta -- siinä hänen pukuhuoneensa... Kuvastimen edessä
joukko vaatetustarpeita, loppuun juomaton kuppi mustaa kahvia,
ihomaalirasioita, ihojauhokoteloita, neulasia kulmakarvoja varten,
muutamia pareja hansikkaita, joissa vielä on käden muoto, sekä kaksi
tekotukkaa; sivuseinällä läjä vaatteita, valkoisia, punaisia,
mustia, ohuita ja paksuja. Lattialla kaksi koria täynnä naisten
vaatetustarpeita. Huone on tulvillaan hajuvesien ja ihojauhojen
tuoksua. Mikä kirjava sekamelska, kuinka kaikki on kiireessä heitetty
hajalle, mitkä värit, heijastukset, varjot, valot, jotka lepattavista
kaasuliekeistä aiheutuvat.
Tämä on laatuaan kuva, jossa on paljon luonteenomaista... Eihän tämä
pukuhuone ole erinomaisempi muita, ja kuitenkin on täällä jotakin, mikä
vaikuttaa sen, että tämä ei tunnu pukuhuoneelta, vaan pyhäköltä, jossa
on lumousta, tenhovoimaa... Yli kaiken tämän epäjärjestyksen,
kirjavuuden, kiireen, näitten huonosti valkaistujen seinäin sisällä
liikkuu taiteen henkäys.
Kuuluu jyrisevää kättentaputusta. Näytelmä on päättynyt... Läpi seinien
kajahtaa korviini huutoja: Adami! Adami! Kuluu neljännestunti, mutta
siellä yhä huudetaan.
Vihdoin Eva syöksyy sisään "Teodoran" puvussa...
Hänellä on kruunu päässä, hänen silmänsä alustat ovat tummiksi
varjostetut, poskilla on punaista ihomaalia. Hajallaan oleva tukka
kiertää kuin tuulenpuuska alastonta kaulaa ja olkapäitä. Hän on niin
innostunut ja uupunut, että kuiskaa minulle tuskin kuuluvasti: "Mitä
sinulle kuuluu, Wladek?" Ja riisuttuaan hätäisesti kruununsa hän
heittäytyy kuninkaallisessa puvussaan sohvatuolille. Nähtävästi hän ei
saata puhua, koska vaieten katselee minua kuin väsynyt lintu... Minä
istuudun hänen viereensä, lasken käteni hänen päänsä päälle enkä
ajattele mitään muuta kuin häntä...
Näen noissa tummavarjoisissa silmissä vielä sammumattoman innostuksen
hehkua, näen tuolla otsalla taiteen heijastusta, näen kuinka tuo nainen
uhraa terveytensä, verensä, elämänsä teatteri-molokin alttarilla,
kuinka hänen rintansa tällä hetkellä kärsii ilman puutetta, ja minut
valtaa sellainen säälin ja myötätuntoisuuden tunne, etten tiedä, mitä
tehdä...
Istumme niin ääneti hetken aikaa. Vihdoin osottaa Eva toalettipöydällä
olevaa "Leijan" numeroa ja kuiskaa:
-- Kuinka kiusallista, kuinka kiusallista!...
Yhtäkkiä hän puhkeaa hermostuneeseen itkuun ja alkaa vavista kuin
haavan lehti.
Tiedän varsin hyvin, että hän itkee väsymyksestä eikä "Leijan" tähden,
että se kirjotus on joutava seikka, jota ei kukaan enää huomenna
muistele, ettei Ostrzynski ole yhdenkään Evan kyynelen arvoinen, ja
kuitenkin painostaa sydäntäni yhä enemmän. Minä tartun hänen käteensä
ja peitän sen suuteloilla, minä hyväilen häntä ja painan rintaani
vasten. Sydämeni sykkii yhä voimakkaammin, ja minulle tapahtuu jotakin
ihmeellistä. Polvistun tietämättäni Evan jalkain juureen, silmissäni
sumentuu, ja yhtäkkiä suljen hänet mielettömänä syliini.
-- Wladek, Wladek, armahda itseäsi! -- kuiskaa Eva.
Mutta minä painan häntä myrskyävää rintaani vasten. Minä en tiedä
mistään, olen mieletön, suutelen hänen otsaansa, silmiään, huuliaan
enkä voi sanoa muuta kuin tuon yhden sanan:
-- Rakastan sinua, rakastan!...
Silloin Eva ojennaikse, kietoo sitten kuumeisesti käsivartensa kaulaani
ja kuiskaa:
-- Minä olen rakastanut sinua jo kauan!...