Kello on yksitoista aamulla... Eva ei ole vielä tullut.
Minulla on yllä säkkikankainen paita, joka on rinnan kohdalta vähän
auki, hiukan paikattu, mutta muuten siisti verkamekko, vyö, saappaat
sekä kaikki, mikä on tarpeen.
Harmaan peruukin hiukset putoavat kasvoilleni ja tarkka täytyy olla
sen, joka huomaa, että minulla on peruukki. Partani on kärsivällisyyden
mestariteos. Kello kahdeksasta aamulla olen vahvalla liimalla
kiinnittänyt harmaita hapsia omaan partaani, ja muotoni on nyt niin
kunnianarvoisa, että se vanhuudessani tuskin tulee sellainen
olemaankaan... Laimennettu sepia tekee kasvoni värin ruskeaksi, ja
kurtut on Swiatecki maalannut kerrassaan taitavasti. Minä näytän
seitsemänkymmen vuotiaalta.
Swiatecki väittää, että maalaamisen sijasta voisin ansaita
toimeentuloni mallina, mikä olisi vain taiteelle eduksi.
Kello on puoli kaksitoista... Eva ajaa portaitten eteen.
Lähetän vaunuun mytyn, jossa on jokapäiväiset vaatteeni siltä varalta,
että minun pitäisi muuttaa pukuni. Sitten otan harpun, riennän
vaunuihin ja huudahdan:
-- Jumalan kiitos!
Eva Adami on sekä hämmästynyt että innostunut.
-- Komea mehiläistenhoitaja! Komea laulajavanhus! -- toistaa hän
nauraen. -- Vain taiteilijan mieleen saattaa moista juolahtaa!
Eva itse on kuin kesäaamu. Hänen yllään on karkea silkkipuku ja
olkihattu unikkoineen. En saata katsettani hänestä kääntää. Hän tuli
avonaisissa vaunuissa, ja ihmiset pysähtyvät kadulla meitä katselemaan.
Mutta hän ei välitä siitä!
Vihdoin vaunut lähtevät liikkeelle. Sydämeni sykkii nopeammin --
neljännestunnin kuluttua saan nähdä uneksimani Helenan...
Emme ole ajaneet edes sataa askelta, kun näen Ostrzynskin tulevan
kaukaa vastaamme.
Hänen täytyy sitten joka paikassa olla!
Huomattuaan meidät hän pysähtyy, tervehtii Evaa ja alkaa tarkastella
meitä kumpaakin, etupäässä minua... Luulen, ettei hän minua tunne. Kun
olemme ajaneet hänen ohitsensa, katsahdan vielä taakseni ja näen hänen
yhä seisovan paikallaan ja katselevan meidän jälkeemme. Vasta kadun
kulmassa katoaa hän näkyvistämme. Vaunut kiitävät nopeasti eteenpäin,
mutta siitä huolimatta tuntuu matka iäisyydeltä. Vihdoinkin me
pysähdymme Belvedère-lehtokujassa...
Olemme Helenan talon edustalla.
Minä livahdan portaihin, ikäänkuin maa polttaisi jalkojeni alla.
Eva juoksee jälkeeni huutaen:
-- Tuollainen ukonrähjä!
Arvokkaan näköinen ovenvartia avaa meille oven ja huomattuaan minut
avaa hän ihmetellen silmänsäkin selko selälleen. Eva rauhottaa häntä
selittäen, että ukko on tullut hänen mukanaan, ja me nousemme portaita
ylös.
Hetken kuluttua ilmestyy kamarineiti, ilmottaa että rouva pukeutuu
viereisessä huoneessa, ja katoaa.
-- Hyvää päivää, Helena! -- huudahtaa Eva.
-- Hyvää päivää, Eva! -- vastaa ihana, raikas ääni. -- Heti, heti! olen
tuossa tuokiossa valmis.
-- Helena! Et tiedä, mikä sinua odottaa ja kenen kohta saat nähdä...
Olen tuonut mukanani soittajavanhuksen, aito ukrainalaisen
harpunsoittajan.
Iloinen huudahdus kajahtaa viereisestä huoneesta, ovi lentää auki ja
Helena rientää sieltä kesken pukeutumistaan, yllä kureliivi ja tukka
hajalla.
-- Harpunsoittaja, sokea soittaja täällä Varsovassa!
-- Ei ole sokea! Hän näkee kyllä! -- huutaa Eva hätäisesti, tahtomatta
johtaa pilaa liian pitkälle.
Mutta se on jo myöhäistä, sillä samassa syöksyn minä polvilleni Helenan
jalkain juureen huudahtaen ukrainalaisten soittajain tapaan:
-- Jumalan kerubi!
Minä syleilen hänen jalkojaan samalla kohottaen katseeni ylemmäksi ja
ihaillen hänen suloista muotoaan. Kansat, polvistukaa! Ihmiset, tuokaa
suitsutusastiat! Milolainen Venus! Milolainen Venus!
-- Kerubi! -- toistan minä teeskentelemättömällä innostuksella.
Minun soittajainnostukseni on selitettävissä siten, että pitkien
vaellusten jälkeen nyt ensi kerran tapaan ukrainalaisen. Mutta siitä
huolimatta irrottautuu Helena käsistäni ja rientää takaisin...
Silmänräpäyksen näen vielä hänen alastomat olkapäänsä ja kaulan, jotka
ovat kuin Psykellä Napolin museossa -- sitten hän katoaa näkyvistäni
oven taa, mutta minä jään polvilleni keskelle huonetta.
Eva uhkaa minua päivänvarjollaan ja nauraa upottaen ruusuisen nenänsä
resedakimppuun.
Sillä välin alkaa oven kautta keskustelu aito ukrainan kielellä, jota
Pripetin ja Mustanmeren välillä puhutaan.
Olen jo edeltäpäin varustautunut kaikenmoisten kysymysten varalle ja
minä valehtelen kuin hihasta rapistaen... Olen mehiläistenhoitaja
Czehrynin läheisyydestä. Tyttäreni on lähtenyt erään miehen mukana
Varsovaan, mutta minä vanhus olen häntä siellä mehiläistarhassani
ikävöinyt niin, että itse lähdin häntä katsomaan. Hyvät ihmiset ovat
antaneet minulle rovon sieltä toisen täältä, kun olen heille
laulanut... Mutta nyt! Nyt saan minä nähdä rakkaan tyttäreni, siunata
häntä ja sitten palaan takaisin äitini, Ukrainan helmaan. Siellä
mehiläiskekojen keskellä minä tahdon kuolla. Jokaisen meistä täytyy
kerran kuolla, ja vanhan Filipinkin aika on kohta käsillä...
Mikä todellinen taiteilijaluonne! Eva tietää kyllä, kuka minä olen,
mutta siitä huolimatta vaikuttaa minun osani häneen niin, että hänen
sievä päänsä painuu surumielisesti alas ja katseensa hyväilee minua
myötätuntoisesti.
Viereisestä huoneesta kuuluva Helenan ääni väräjää myöskin
liikutuksesta.
Ovi avautuu, sen raosta ilmaantuu valkoinen, ihana käsivarsi ja aivan
odottamatta omaisuuteni kasvaa kolmella ruplalla, jotka minä otan
vastaan, kun en muuta voi. Kaikkien pyhimysten nimessä toivotan minä
Helenalle siunausta...
Minut keskeyttää kamarineiti, joka astuu sisään ilmottamaan, että herra
Ostrzynski pyytää kysyä, ottaako rouva vastaan.
-- Älä anna hänen tulla, hyvä ystäväni! -- huudahtaa Eva säikähtyneenä.
Helena selittää, ettei hän luonnollisesti ota nyt vastaan. Lausuupa hän
ihmetyksensä niin varhaisesta vierailusta.
-- Minä en todellakaan käsitä, kuinka Ostrzynski, joka kerskaa
tuntevansa hienoja tapoja, saattaa tähän aikaan ilmottautua
vierailulle.
-- Hänellä mahtaa olla jotakin erikoista asiaa! -- virkkaa Eva.
Mutta nyt ei ole aikaa enempiin selityksiin, sillä samassa astuu Helena
pukeutuneena esiin.
Ilmotetaan, että aamiainen on valmis. Molemmat naiset siirtyvät
ruokasaliin.
Helena tahtoo kaikin mokomin, että minä istuutuisin pöydän ääreen,
mutta minä kieltäydyn siitä ja asetun harppuineni kynnykselle. Hetken
kuluttua tarjotaan minulle lautasella niin runsaasti ruokaa, etteivät
sitä kuudenkaan ukrainalaisen harpunsoittajan vatsat sulattaa jaksaisi.
Alan kuitenkin syödä, sillä minun on nälkä, ja syödessäni katselen
Helenaa.
Totisesti, kauniimpaa päätä ei löydy missään maailman taidekokoelmassa!
En ole eläissäni nähnyt niin läpikuultavia silmiä: niistä näkee kaikki
ajatukset, niinkuin kirkkaan joen pohjan. Näissä silmissä on vielä se
ominaisuus, että ne alkavat hymyillä ennenkuin huulet, ja sitten
kirkastuvat kasvot kuin sattuisi niihin auringon säde. Mikä verraton
sulous hänen suunsa piirteissä... Siinä Carlo Doleen tyylinen pää,
mutta silmäin ja kulmakarvain piirustus muistuttaa Sanzion jaloimpia
perikuvia.
Minä unohdun syödessäni katsomaan Helenaa... ja minä katsoisin niin
vaikka elämäni iltaan saakka.
-- Sinä et käynyt eilen luonani, -- sanoi Helena Evalle. -- Arvelin,
että tulet iltapäivällä.
-- Aamulla oli harjotus ja iltapäivällä olin katsomassa Magorskin
maalausta.
-- Näitkö sinä sen?
-- En oikein hyvin, sillä tungos oli suuri... Entä sinä?
-- Minä olin aamulla jo katsomassa. Mikä runoilija! Aivan tekisi mieli
itkeä niitten juutalaisten kanssa!
Eva katsoo minuun -- rintani paisuu.
-- Kyllä minä menen vielä katsomaan sitä niin useasti kuin suinkin, --
jatkaa Helena. -- Emmekö mene yhdessä? Vaikka jo tänään? Minua ei
ilahuttanut ainoastaan taulun katseleminen, vaan myöskin ajatus, että
meillä on sellainen kyky.
Kuinka saattaisi olla jumaloimatta moista naista!
Kuulen edelleen:
-- Vahinko, että siitä Magorskista kerrotaan niin merkillisiä
juttuja... Tunnustan sinulle, että uteliaisuudesta tahtoisin tutustua
häneen.
-- Oh! -- huoahtaa Eva välinpitämättömästi.
-- Sinä tunnet hänet? Eikö totta?
-- Minä voin sinulle vakuuttaa, että hän lähempänä tuttavana menettää
paljon: turhamainen ja itserakas, niin kovasti itserakas!
Niin tekee mieleni näyttää Evalle kieltäni, että tuskin voin itseäni
hillitä, mutta hän katsoo minuun veitikkamaisilla orvokinvärisillä
silmillään ja sanoo:
-- Eikö teitä enää haluta syödä, vanhus?
Pistän hänelle kieleni ulos suusta, kun en kestä enää kauempaa.
Ja hän puhuu edelleen Helenalle:
-- Niin! Parempi on ihailla Magorskin taidetta kuin tuntea hänet
itsensä. Ostrzynski nimittää häntä "neroksi parturin hahmossa".
Minä revin korvat Ostrzynskilta, jos hän vain on jotakin sellaista
puhunut. Näenpä kuitenkin Evan laskevan leikkiä. Mutta tällä kertaa se
nousee yli rajojen.
Onneksi on aamiainen lopussa.
Me siirrymme puutarhaan, jossa minä saan esittää laulujani.
Vähätpä minä siitä, sillä minä tahtoisin olla Helenan luona
taidemaalaajana enkä harpunsoittajana...
Mutta eipä auta mikään!
Istuudun muurin luo varjoisain kastanjain alle, joiden läpi tunkeutuu
auringon säteitä muodostaen maahan joukon kirkkaita täpliä. Nämä täplät
värähtelevät, välkkyvät, katoavat ja ilmaantuvat uudelleen sen mukaan
kuin tuulenhenki lehviä liikuttelee. Puutarha on jotensakin suuri, eikä
kuulu sinne kaupungista suurtakaan melua, jonka suihkukaivon loiske
vielä puutarhassa vaimentaa. Päivä on helteinen. Lehtien tiheiköstä
kuuluu lintujen sirkutus hiljaa kuin unessa. Muuten on äänetöntä.
Huomaan, että tässäpä oivallinen aihe: puutarha, puiden tiheikkö,
auringon täplät, suihkukaivo, kaksi ihmeen kaunista naista toinen
toistaan vastaan nojaten ja minä, harpunsoittaja, istuen muurin luona
harppuineni -- kaikessa tässä on jotakin lumoavaa, minkä minä
maalaajana täysin tajuan.
Minä innostun osaani ja alan sydämeni pohjasta laulaa:
Pidetään mua onnellisna,
minä sille hymyilen,
sillä eipä kyynelteni
runsautta tiedä ken!...
Onneton on elämäni,
onneton on loppuni...
Miksi minut synnytitkään
kärsimään, oi äitini!...
Eva on ihastunut taiteilijattarena, Helena Ukrainan tyttärenä ja minä
sentähden, että he ovat molemmat niin kauniit, että hurmaannun heitä
katsellessani.
Helena kuuntelee ilman liioiteltua tunteellisuutta, ilman taiteellista
innostusta, mutta hänen läpikuultavista silmistään näen, että laulu
tuottaa hänelle todellista nautintoa.
Mikä vastakohta hän onkaan niille naisille, jotka saapuvat Varsovaan
karnevaalin ajaksi ja katrillin kestäessä kiusaavat kavaljeereja
koti-ikävällään, vaikkei ainoatakaan heistä, kuten eräs tuttavani
väittää, saisi Varsovan karnevaalista millään kiskotuksi kotiinsa
Ukrainaan.
Helena kuuntelee, liikuttaa tahdissa kaunista päätään, virkkaa
toisinaan Evalle: "tämän minä tunnen" ja laulaa yhdessä minun kanssani.
Minä laulan paremmin kuin olisin saattanut luullakaan. Minä puran
muististani ja rinnastani koko arojen viisauden hetmaneista,
ritareista, kasakoista, kotkista, hautakummuista ja Jumala ties mistä.
Ihmettelen itsekin, että sitä niin riittää.
Aika kului kuin unessa.
Minä palaan kotiini hieman väsyneenä, mutta innoissani...