Olen nähnyt ihmeen, niin totta kuin elän!
Nyt vasta minä ymmärrän, miksi on ihmiselle silmät luotu.
Corpo di Baccho! kuinka kaunis!
Olimme Ostrzynskin kanssa. Silloin huomaan Wierzbowakadulla erään
naisen käyvän ohitsemme. Minä jään kuin maahan kiinni kasvaneena
seisomaan, minä puudun, minä kivetyn, minä katson silmäni puhki, minä
menetän järkeni, minä tartun tietämättäni Ostrzynskin kaulaliinaan,
avaan sen -- ja... auttakaa, minä menehdyn!
Että hänen kasvonpiirteensä ovat täydelliset, ei riitä mihinkään! Hän
on yksinkertaisesti taideteos! Taideteos niin piirustukseen,
väritykseen kuin henkevyyteen nähden! Greuze nousisi tällaisen näyn
nähdessään kuolleista ja hirttäisi itsensä, koska oli itse sellaisia
variksenpelättejä maalannut.
Minä katson ja katson... Hän kulkee yksin... ei! hänen kanssaan kulkee
runous, musiikki, kevät, ihastus, rakkaus... En tiedä, tahtoisinko heti
hänet maalata, sillä minä mieluimmin polvistuisin hänen jalkojaan
suutelemaan kiitokseksi siitä, että on niin ihana. En tiedä itsekään,
mitä minä oikeastaan tahtoisin!...
Hän kulkee ohitsemme säteillen kuin kesäpäivä. Ostrzynski tervehtii,
mutta hän ei huomaa... Minä herään lumouksesta ja huudan:
-- Seuratkaamme häntä!
-- Oletko mieletön? -- kysyy Ostrzynski. -- Minun täytyy sitoa
kaulaliinani. Jätä minut rauhaan, hän on minun tuttaviani!
-- Sinun tuttaviasi? Esitä minut hänelle!
-- Johan nyt!... Pidä sinä huolta omasta morsiamestasi.
Minä kiroan Ostrzynskin ja hänen jälkeläisensä aina yhdeksänteen
sukupolveen saakka ja aion sitten rientää tuntemattoman naisen jälkeen.
Pahaksi onneksi hän nousee ajuriin.
Kaukaa minä näen vielä hänen hattunsa ja punaisen auringonvarjonsa.
-- Tunnetko hänet todellakin? -- kysyn Ostrzynskilta.
-- Minä tunnen kaikki!
-- Kuka hän on?
-- Hän on rouva Helena Kolczanowska, syntyään Turno, muuan neiti-leski.
-- Mikä neiti-leski?
-- Hänen miehensä kuoli nimittäin hääpöydän ääreen. Jos maltat
kuunnella, niin kerron sinulle koko jutun. Ukrainassa eli eräs
tavattoman rikas, lapseton aatelismies nimeltä Kolczanowski de
Kolczanowo. Hänellä oli tavattoman ylhäinen sukulaispiiri, joka toivoi
saavansa periä hänet -- ja tavattoman lyhyt kaula, joka lisäsi
sukulaisten varmuutta perintöön. Nämä perilliset olen minä tuntenut. He
olivat sangen kunnioitettavia ihmisiä, mutta niinkuin usein tapahtuu,
kaikkein kunnioitettavimmat ja omanvoitonpyytämättömimmätkään heistä
eivät voineet olla luomatta silmäystä herra Kolczanowskin kaulaan.
Vihdoin kyllästyi ukko tähän, kosi sukulaisten mielipahaksi naapurinsa
tytärtä, teki lainmukaisen avioliittositoumuksen ja testamenttasi tälle
koko omaisuutensa. Sitten seurasi vihkiäiset, näiden jälkeen häät,
jotka jo lähenivät loppuaan, kun halvauskohtaus kaatoi ukon
paikkaansa... Tällä tavoin tuli Helena rouvasta neiti-leski.
Ymmärrätkös?
-- Onko siitä jo kauankin?
-- Kolme vuotta. Helena rouva oli silloin kaksikymmentäkaksi vuotta...
Senjälkeen olisi hän vaikka kuinka monta kertaa päässyt naimisiin,
mutta ei tahdo... Arveltiin, että hän odottaa ruhtinasta. Mutta se ei
pitänyt paikkaansa, sillä aivan hiljakkoin hän antoi rukkaset eräälle
ruhtinaalle. Muuten niin tiedän, ettei hän ole ensinkään vaativainen ja
ylpeä, mikä käy ilmi siitäkin, että rouva Kolczanowska on aina tähän
päivään saakka mitä läheisimmässä ystävyyssuhteessa meidän kuuluisaan,
sympaattiseen, lahjakkaaseen j.n.e. näyttelijättäreen, Eva Adamiin,
joka on hänen koulutoverejaan.
Kuultuani tämän minä hypähdän ilosta ilmaan. Jos niin on, niin en enää
tarvitse Ostrzynskia. Minun rakas, hyvä Evaseni on auttava minua rouva
Helena Kolczanowskan tuttavuuteen.
-- Kuule, etkö siis tahdo esittää minua hänelle? -- kysyn
Ostrzynskilta.
-- Jos ken haluaa tutustua johonkin, niin hankkikoon itse tilaisuuden,
-- vastaa Ostrzynski. -- Koska sinä veit Kazian minulta, en tahdo, että
sanottaisiin minun nyt olevan syypää... Mistä minä muuten... Terve!