Kolme viikkoa sitten tiesi tuskin kukaan minusta, mutta nyt minä
saan vastaanottaa kymmenittäin kirjeitä, suurimmaksi osaksi
rakkaudentunnustuksia. Viidestä kirjeestä alkaa ainakin neljä seuraavin
sanoin: "Tämän kirjeen luettuanne Te ehkä halveksitte naista, joka"
j.n.e. Minä en varmaankaan halveksisi naista, en ainakaan siinä
tapauksessa, että tämä jättäisi minut rauhaan.
Jollei minulla olisi Kaziaa, niin totta puhuen, enpä taitaisi niinkään
jättää näitä tunteenpurkauksia huomioon ottamatta.
Se minua eniten suututtaa, että tuollainen "tuntematon" nainen saattaa
edes toivoakaan, että mies, joka ei ole häntä milloinkaan nähnyt, ilman
muuta hänen kehotukseensa suostuisi. Paljasta ensin itsesi, ihana
"tuntematon", ja kun olen nähnyt sinut, niin sanon kyllä... Ei, enpäs
sanokaan, sillä Kazia!...
Olenpa saanut myöskin nimettömän kirjeen eräältä harmaahapsiselta
ystävättäreltä, joka nimittää minua mestariksi, mutta Kaziaa hanheksi.
"Mestari, onko hän sopiva Teidän vaimoksenne?" -- kysyy harmaahapsinen
ystävättäreni. -- "Onko tämä valinta arvokas sellaiselle henkilölle,
johon koko kansakunnan katse on kiintynyt? Te olette joutunut vehkeilyn
uhriksi," j.n.e.
Merkillinen päähänpisto ja vielä merkillisempi vaatimus, että minä muka
en saisi naidessani noudattaa sydämeni tunnetta, vaan yleistä
mielipidettä.
Kazia parka on jo heidän tiellään!
On olemassa suurempia rikoksia kuin nimettömät kirjeet, mutta ei ole
sen suurempaa kuin... kuinka minä oikein sanoisin?... Jättäkäämme se!
Hääpäiväni ei ole vielä määrätty, mutta se tulee pian.
Sillä välin pyydän Kaziaa pukeutumaan koreaksi ja lähtemään kanssani
taidenäyttelyyn. Nähkööt meidät nyt yhdessä...
Swiateckin "raatoja" on myöskin saapunut Parisista.
Hänen taulunsa on nimeltään "Viimeinen tapaaminen" ja esittää
nuorukaista ja neitoa, jotka makaavat leikkauspöydällä. Kuvan
perusajatus selvenee katsojalle heti ensi silmäyksestä: nuo kaksi
kuollutta ovat eläessään rakastaneet toisiaan, puute on heidät
toisistaan erottanut, mutta kuolema jälleen yhdistänyt.
Ylioppilaat, jotka ovat kumartuneet ruumiiden yli, näyttävät kuvassa
hiukan kuivasti maalatuilta, leikkaussalin perspektiivissä saattaa
huomata virheitä, mutta ruumiit ovat oivallisesti kuvatut. Niistä
oikein huokuu kylmyyttä. "Salongissa" ei maalaus saanut tunnustusta,
ehkä siksi, että se on hieman jäykkä, mutta arvostelu sitä ylisti.
Meikäläisten maalaajain joukossa on epäilemättä useita kykyjä. Niinpä
on Swiateckin taulun vieressä Franek Cepkowskin "Koreckin kuolema".
Siinä on voimaa ja persoonallisuutta!
Swiatecki nimittää Cepkowskia idiootiksi, ensiksikin koska tämän tukka
on kammattu jakaukselle ja parta leikattu suippopäiseksi, toiseksi
siksi, että hän pukeutuu viimeisen muodin mukaan, ja vihdoin senvuoksi,
että hän on saanut hyvän kasvatuksen, noudattaa tarkasti tapoja ja
mainitsee usein ylhäisistä sukulaisistaan. Mutta Swiatecki erehtyy...
Kyky on lintu, joka pesii missä haluaa, milloin raivaamattomassa
korvessa, milloin hyvin hoidetussa puutarhassa.
Olen Münchenissä ja Parisissa nähnyt taiteilijoita, joista toiset
olivat kuin oluttehtaiden renkejä toiset sitävastoin kuin partureja tai
muotikeikailijoita; penniäkään ei heistä maksaisi. Mutta kuitenkin he
olivat ihmeteltävän intomielisiä, heillä oli mainio muoto- ja väriaisti
ja pystyivät kankaalla esittämään ajatuksiaan. Ostrzynski, joka on aina
valmis sattuvasti lausumaan ajatuksensa kaikesta, kirjottaisi
"Leijassaan": "Spriritus flat, ubi vult!"
Swiateckin mielestä on historiamaalaus "obskuranttia
barbaarimaisuutta". Minä en maalaa historiallisia tauluja, ja minusta
persoonallisesti on kaikki yhdentekevää. Mutta kun sitä saa kuulla joka
suunnalta, niin ei ole ihmeellistä, jos siihen suuttuu.
Meidän puolalaisissa taidemaalaajoissamme on yksi vika. He kiintyvät
johonkin taideteoriaan ja elävät sen tohvelin alla, luovat sen mielen
mukaista taidetta ja ovat sentähden enemmän apostoleja kuin
taidemaalareita. Mutta olenpa tuntenut sellaisiakin taiteilijoita,
jotka puhuvat itsensä sairaiksi selittäessään mitä taide on ja mitä sen
pitäisi olla, vaan jotka eivät pysty kerrassaan mihinkään, kun on
tartuttava siveltimen varteen...
Usein olen ajatellut, että taideteorian luominen kuuluu filosofeille,
ja jolleivät he siinä onnistu, niin vastatkoot itse puolestaan. Mutta
taidemaalaajan pitää maalata niin, kuin sydän käskee, ja hänen pitää
myöskin osata maalata, sillä se on pääasia...
Minun mielipiteeni mukaan on pienin kyky arvokkaampi kuin suurin
teoria, eikä suurinkaan teoria ole kyllin arvokas edes vapauden jälkiä
suutelemaan.