Julkisen kihlauksen päivä on tullut. Minä ostin sievän sormuksen Ludvig
XV:n mallia. Mutta ei Kazia eivätkä vanhemmatkaan pidä siitä, sillä
siinä talossa ei kukaan ymmärrä todellista taidetta.
Mitä Kaziaan tulee, täytyy minun nähdä paljon vaivaa kitkeäkseni
hänestä kaiken poroporvarillisen ja opettaakseni häntä taiteellisesti
tuntemaan asioita. Mutta hän rakastaa minua ja minä toivon parasta.
Kihlajaisiin en ole kutsunut ketään, paitsi Swiateckia. Minä kehotin
häntä käymään ensin tervehdyksellä Suslowskien luona, mutta hän
vakuuttaa, että vaikka onkin moraalisesti ja fyysillisesti rappiolla,
ei hän ole kuitenkaan vajonnut niin alas, että lähtisi vartavasten
tervehdykselle. Mikä keinoksi?!
Minun täytyy edeltäpäin selittää Suslowskeille, että ystäväni on
omituinen mies, vaikka muuten hyvin etevä maalaaja ja mitä rehellisin.
Kun Suslowski oli saanut kuulla, että ystäväni maalaa "suuria,
keskikokoisia ja pieniä raatoja", rypisteli hän otsaansa ja selitti,
että hän on aina ollut tekemisissä kunnon ihmisten kanssa, että koko
hänen virkauransa on tahraton ja että hän toivoo "herra Swiateckin"
kunnioittavan vaatimattomassa ja kunniallisessa perheessä vallitsevia
tapoja...
Minun on tunnustaminen, etten tässä suhteessa ole aivan vapaa pelosta.
Olen jo varhaisesta aamusta saakka ollut sotasilla Swiateckin kanssa,
joka itsepäisesti väittää lähtevänsä pitkävartisissa saappaissa
kihlajaisiin. Minä kehotan, pyydän, rukoilen... Vihdoin hän suostuu
selittäen, ettei tiedä syytä, miksi olla tekeytymättä muitten naurun
alaiseksi. Ikävä kyllä, hänen jalkineensa ovat kuin keskisessä
Afrikassa samoavan tutkimusmatkailijan, sillä ne eivät ole mustetta sen
jälkeen nähneet kuin suutarilta velaksi kotiin tuotiin. Mitä tehdä?!
Vielä surkeampaa, että Swiateckin pää on kuin metsän peittämä
Tatra-vuoren huippu, jolla myrsky on myllertänyt. Mutta sille ei mahda
mitään, sillä maailmassa ei ole harjaa, jolla hänen tukkansa siistiä
voisi. Sen sijaan minä pakotan häntä vaihtamaan puseron, jota hän joka
päivä käyttää, takkiin. Hän vaihtaa, mutta näyttää sittenkin
"raadolta", joita hän maalailee, ja vaipuu samalla haudansynkkään
mielialaan.
Kadulla ihmiset katselevat hänen kampuraista sauvaansa ja suurta,
kulunutta hattuaan, mutta siihen olen minä niin tottunut...
Me soitamme ovikelloa ja astumme sisään.
Jo eteisessä minä kuulen sukulaisemme Jaczkowiczin selittävän
liikakansoitus-kysymystä. Jaczkowicz puhuu aina tästä asiasta; siinä on
hänen viisautensa. Kazia on pilvenhattaran kaltaisessa musliinipuvussa;
hän on suloinen... Suslowskilla on frakki yllä, miespuolisilla
sukulaisilla frakit, vanhoilla tädeillä silkkiset puvut.
Swiateckin tulo herättää huomiota. Meitä silmäillään jonkunlaisella
levottomuudella...
Swiatecki luo yrmeän silmäyksen ympärilleen ja selittää herra
Suslowskille ettei hän olisi suinkaan tullut häiritsemään herrasväkeä,
"jollei Wladek olisi ruvennut naimahommiin tai mitä se oikein
lienee"...
Tuo "mitä se oikein lienee" vaikuttaa onnettomasti. Herra Suslowski
ojennaikse arvokkaasti ja kysyy, mitä herra Swiatecki tuolla "mitä se
oikein lienee" tarkottaa... Herra Swiatecki vastaa, että hänestä se on
aivan yhdentekevää, mutta että "Wladekin tähden" hän antaa vaikka
vernissata itsensä, jos herra Suslowski niin tahtoo...
Minun tuleva appeni luo vaimoonsa, minuun ja Kaziaan katseen, jossa
hämmästys ja harmi taistelevat ylivallasta.
Onneksi minä pelastan aseman pyytämällä minulle harvinaisella
mielenmaltilla appea esittämään minut niille vieraille, joita en tunne.
Seuraa esittely. Sitten me istuudumme.
Kazia istuutuu viereeni ja laskee kätensä omaani. Huone on täynnä
ihmisiä, mutta kaikki ovat jäykkiä eivätkä puhu. Ilmanpaine on raskas.
Sukulainen Jaczkowicz palaa jälleen liikakansoitukseen. Ystäväni
Swiatecki tuijottaa pöydän alle... Hiljaisuudessa kaikuu Jaczkowiczin
ääni sitä kuuluvammin. Sen johdosta, että häneltä on yksi etuhammas
poissa, kuuluu pitkä vihellys aina silloin, kun hänen pitäisi lausua
s-äänne.
-- Mitä suurin onnettomuus saattaa siitä ajan pitkään koitua koko
Euroopalle, -- sanoo Jaczkowicz.
-- Siirtolaisuus... -- arvelee joku naapureista.
-- Tilasto osottaa, ettei siirtolaisuuskaan saata estää
liikakansoitusta.
Pikaisesti kohottaa Swiatecki päänsä ja katsoo kalamaisilla silmillään
puhujaan.
-- Silloinpa pitäisi meilläkin ottaa käytäntöön kiinalaisia tapoja, --
mörähtää hän äreällä, matalalla äänellään.
-- Suokaa anteeksi... Mitä kiinalaisia tapoja tarkotatte?
-- Kiinassa on nimittäin vanhemmilla oikeus surmata heikkomielisiä
lapsiaan. Meillä pitäisi lapsilla olla oikeus surmata heikkomielisiä
vanhempiaan.
Siinä se nyt oli! Salama on iskenyt alas. Sohva ritisee tätien alla, ja
minä olen hukassa. Suslowski sulkee silmänsä ja tuntuu hetkeksi
kadottaneen puhekykynsä.
Hiljaista.
Sitten jyrähtää tulevan appeni vihasta väräjävä ääni:
-- Hyvä herra, minä toivon, että te kristittynä...
-- Miksi pitää minun olla kristitty? -- keskeyttää Swiatecki ravistaen
pahaatietävästi päätään.
Toinen salama! Sohva täteineen alkaa vavista kuin kuumeessa ja vaipuu
syvyyteen... Minä tunnen, kuinka maa halkee jalkojeni alla.
Kaikki on menetetty, kaikki toiveet ovat tyhjiin rauenneet!
Yhtäkkiä kajahtaa Kazian heleä nauru, hänen jälkeensä purskahtaa
Jaczkowicz nauramaan tietämättä miksi, tämän jälkeen, myöskin
tietämättä miksi minä.
-- Isä! -- huutaa Kazia. -- Sanoihan Wladek jo edeltäpäin, että herra
Swiatecki on omituinen. Herra Swiatecki laskee leikkiä, sillä minä
tiedän, että hänen äitinsä on elossa ja että hän on mitä parhain poika
äidilleen.
Aika veitikka tuo Kazia! Kaikkea hänen mieleensä juolahtaakin ja hän
arvaa oikein. Swiateckin äiti on todellakin elossa, ja minun ystäväni
on kerrassaan kelpo poika.
Kazian nauru ja sanat johtavat huomion syrjään, ja vielä tuntuvammin
vaikuttaa tähän suunnan muutokseen palvelija, joka tuo viiniä ja
leivoksia. Se on sama ovenvartia, joka vei minun viimeiset kolme
ruplaani, mutta nyt on hänenkin yllään frakki ja hän esiintyy
arvokkaasti kuin lakeija. Hänen katseensa on kiintynyt tarjottimeen,
lasit kilahtavat ja hän liikkuu niin varovasti kuin kantaisi täpösen
täyttä vesilasia.
Minä alan pelätä, että hän minut huomatessaan pudottaa koko tarjottimen
maahan, mutta onneksi näyttää pelkoni olevan aiheetonta...
Hetken kuluttua ovat lasit täytetyt.
Kihlajaistoimitus alkaa...
Eräs alaikäinen sukulaistyttö pitää lautasta, jolla on kaksi sormusta.
Uteliaisuudesta ovat hänen silmänsä pudota päästä, ja koko toimitus
innostaa häntä siinä määrin, että hän hyppii lautasineen, sormuksineen.
Suslowski nousee seisomaan, toiset seuraavat hänen esimerkkiään; kuuluu
tuolien kolinaa.
Seuraa syvä hiljaisuus. Kuulen erään tädeistä kuiskaavan, että hän
otaksui sormukseni olevan paremman. Huolimatta tästä huomautuksesta on
hetki niin juhlallinen, että kärpäset putoavat seiniltä...
Suslowski rupee puhumaan:
-- Lapseni! Ottakaa vanhempain siunaus!
Kazia polvistuu, minä polvistun myöskin...
Millaiselta mahtaa Swiateckin naama nyt näyttää, hyvä Jumala,
millaiselta se mahtaa näyttää!
Mutta minä en uskalla katsahtaa häneen. Minä katselen Kazian
musliinipukua, joka vaalenneella, punaisella matolla muodostaa kauniin
täplän. Vanhempain kädet laskeutuvat päittemme päälle, ja sitten minun
tuleva appeni lausuu:
-- Tyttäreni! Sinulla on vanhempiesi kodissa ollut paras esimerkki
siitä, mitä vaimon tulee olla miehelleen. En rupea tässä sentähden
opettamaan sinulle velvollisuuksia, joihin -- kuten toivon -- miehesi
on sinua oikealla tavalla opastava... Mutta minä tahdon kääntyä sinun
puoleesi, Wladislaw....
Nyt seuraa pieni puhe, jonka aikana minä lasken sataan asti ja alotan
sitten taas yhdestä... Suslowski kansalaisena, Suslowski virkamiehenä,
Suslowski isänä, Suslowski roomalaisena saattaa nyt osottaa henkensä
suuruuden... Sanat: lapsi, vanhemmat, velvollisuudet, tulevaisuus,
siunaus, okaat, puhdas omatunto ja muut senkaltaiset surisevat
korvissani kuin mehiläisparvi, ympäröivät pääni, pistävät niskaani,
kasvoihin, tukkaan...
Minä olen varmaankin sitonut kaulaliinan liian tiukkaan, koska minun on
paha olla. Kuulen rouva Suslowskan itkevän, ja se liikuttaa minua,
sillä hän on kelpo eukko. Kuulen sormusten kilinän, joita hyppivä
sukulaistyttö pitää lautasella. Herra Jumala, millaiselta Swiateckin
naama nyt mahtaa näyttää!
Vihdoin me nousemme. Sukulaistyttö työntää lautasen nenäni eteen ja me
vaihdamme Kazian kanssa sormuksia...
Uh! nyt olen kihloissa! Arvelen, että nyt se on lopussa, mutta eipäs
ollutkaan, sillä Suslowski kehottaa meitä pyytämään siunausta tädeiltä.
Me astumme heidän luokseen. Minä suutelen viittä kättä, jotka ovat kuin
haikaranjalat... Kaikki tädit toivovat, etten minä ole laiminlyövä
heidän luottamustaan.
Millaista luottamusta, saakeli soikoon, voivat he minulle osottaa?
Sukulainen Jaczkowicz sulkee minut syliinsä. Minä olen aivan varmaan
sitonut kaulaliinani liian lujasti...
Pahin on ohi. Hämärtää... Tarjotaan teetä.
Minä istun Kazian vieressä enkä ole näkevinäni Swiateckia. Se
paholainen saa minut vielä kerran levottomaksi, sillä kysymykseen,
tahtoisiko hän lisätä vähän arrakkia teehen, hän vastaa juovansa
arrakkia vain pullottain... Muuten ilta päättyy onnellisesti.
Me lähdemme, Swiatecki ja minä. Kadulla minä ahmin ilmaa täysin
rinnoin. Kaulaliinani on varmasti liian tiukassa.
Me astelemme vaieten. Sanattomuus kiusaa minua ja muuttuu pian aivan
sietämättömäksi. Minä tunnen, että nyt minun pitäisi puhua Swiateckille
jotakin onnestani, kuinka kaikki onnistui hyvin ja kuinka minä rakastan
Kaziaa... Rohkaisen mieltäni, mutta ei ota lähteäkseen. Vihdoin, kun me
olemme jo aivan lähellä kotiamme, sanon:
-- Tunnusta, Swiatecki, että elämä on sentään suloista.
Swiatecki pysähtyy, katsoo minuun silmäkulmainsa alta ja vastaa:
-- Sylikoira!
Sinä iltana emme jutelleet sen enempää keskenämme.