Heliodor Suslowski
Rahatoimikamarin päällikkö.'
Niin kuului kirje...
Ettei minun taloudellinen asemani saisi koiraakaan nuolemaan suutaan,
se on minun puolittain myönnettävä, mutta mitä sillä pateettisella
marakatilla on tekemistä minun luonteeni kanssa, sitä en ymmärrä.
Kazian pää muistuttaa direktoriajan tyyppiä, ja hänelle sopisi ihmeen
hyvin, jos hän kampaisi tukkansa silloisen eikä nykyisen muodin mukaan.
Olen kyllä koettanut saada häntä tekemään niin, mutta turhaan, sillä
hän ei ymmärrä sellaisia asioita. Sen sijaan on hänen ihonsa väri niin
lämmin kuin olisi sen itse Fortuni maalannut.
Juuri sentähden minä rakastin Kaziaa sydämeni pohjasta ja sen päivän,
jona sain Suslowskin kirjeen, minä kuljin kuin pyörryksissä. Vasta
seuraavan päivän illalla alkoi mieleni muuttua vähän valoisammaksi,
sillä minä sanoin itselleni: ei on ei! Eniten auttoi kuitenkin minua
tämän kovan kolauksen kestämisessä se seikka, että päässäni pyörivät
"salonki" ja "juutalaiseni". Olin vakuutettu, että tämä maalaukseni oli
hyvä, vaikka Swiatecki ennusteli, että se jo "salongin" eteisestä
heitetään ulos.
Minä aloin maalata sitä noin vuosi sitten seuraavalla tavalla:
Eräänä iltana kulkiessani pitkin Weichselin rantaa näen särkyneen
omenajaalan joessa. Katupojat onkivat omenoita vedestä, mutta rannalla
istuu vahingon kohtaama juutalaisperhe niin masennuksissa, ettei kukaan
edes valita. He vääntävät vain ääneti käsiään ja tuijottavat veteen
kuin kuvapatsaat. Siinä istuu vanha juutalainen, patriarkka -- itse
kurjuus, vanha juutalaiseukko, nuori juutalaispoika, joka on
suurikasvuinen kuin makkabealainen, nuori juutalaistyttö, jonka iho on
tosin pisamainen, mutta nenän ja suun piirteet ihmeen luonteenomaiset,
ja vielä kaksi juutalaislasta.
Ilta kuluu. Joki kimaltelee kuparinhohteisena; se on kerrassaan ihmeen
kaunista. Puut Saksilaisella saarella ovat täydessä valaistuksessa,
etäämpänä väljää vettä ja sellaisia värejä, punaista, ultramariinia,
teräksensinistä ja sitten taas purppuraa ja violettia! Ilmaperspektiivi
-- suurenmoinen! Värivivahdukset ovat niin sanomattoman ihmeellisiä,
että sielu autuuttaan vavahtelee. Ympärillä on hiljaista, valoisaa,
rauhallista. Yli kaiken lepää itkettävä alakuloisuus -- ja tämä
surumielinen ryhmä, joka istuu niin, kuin olisi se aina istunut mallina
taiteilijan työhuoneessa...
Yhtäkkiä välähti mielessäni... tuossa minun tauluni!
Minulla oli värilaatikko mukanani, sillä ilman sitä en mene kävelemään,
ja aloin heti tehdä luonnosta sanottuani sitä ennen vielä
juutalaisille:
-- Istukaa noin liikkumatta siksi, kun aurinko on laskenut! Ruplan
maksan jokaiselle!
Juutalaiseni ymmärsivät heti mistä oli kysymys ja istuivat kuin maahan
kiinni kasvaneet. Minä valmistan luonnosta valmistamistani. Katupojat
ovat kömpineet vedestä ylös ja ilkkuvat takanani:
-- Maalari, maalari! Minkä varastaa, sanoo hän omakseen!
Mutta minä vastaan heille samalla tavalla ja saan heidät siihen määrin
puolelleni, että he herkeävät viskelemästä juutalaisia kalikoilla ja
häiritsemästä työtäni. Odottamatta muuttuu ryhmäni iloisemmaksi.
-- Juutalaiset! -- huudan minä, -- teidän pitää surra!
Mutta juutalaiseukko vastaa:
-- Suokaa anteeksi, herra maalari, mitä pitää meidän surra, kun herra
on luvannut ruplan kullekin meistä? Surkoon se, joka ei mitään
ansaitse!
Minun täytyy uhata heitä sillä, etten maksakaan.
Kaksi iltaa kului sitten luonnoksen valmistamiseen. Senjälkeen istuivat
he vielä kokonaista kaksi kuukautta mallina kotonani.
Sanokoon Swiatecki mitä hyvänsä, mutta maalaus on hyvä, sillä se ei ole
lainkaan kylmä; siinä on totuutta ja luontoa. Pisamatkin nuoren
juutalaistytön kasvoilla olen maalannut. Heidän kasvonsa olisivat
voineet olla kauniimmat, mutta todellisempia ja luonteenomaisempia ne
eivät olisi voineet olla.
Niin hartaasti minä ajattelin maalaustani, että melkein olin unohtanut
menettäneeni Kazian. Ja kun Swiatecki muistutti minulle hänestä, tuntui
siltä, kuin se olisi tapahtunut jo aikoja sitten.
Sillä välin oli Swiatecki saanut vedetyksi toisen saappaan jalkaansa ja
minä aloin laittaa samovaria kiehumaan.
Sisään astui aamiaista tuoden vanha Antoniowa, jota Swiatecki jo vuoden
ajan oli kehottanut menemään hirteen. Ja me istuuduimme teetä juomaan.
-- Miksi olet tänään niin iloinen? -- kysyy Swiatecki minulta
kiivaasti.
-- En tiedä itsekään, mutta sen saat nähdä, että meille tapahtuu
jotakin tavatonta.
Samassa kuulemme, kuinka työhuoneeseemme johtavissa portaissa narisee.
-- Isäntä tulee! Siinä on se sinun tavattomasi! virkkaa Swiatecki.
Sen sanottuaan hän hotaisee teen niin kuumana, että kyyneleitä nousee
silmiin, karkaa pystyyn ja piiloutuu seinällä riippuvain vaatteiden
taa, josta huutaa hilliten ääntään:
-- Hyvä veli, sinusta hän kovasti pitää, juttele sinä hänen
kanssaan!...
-- Mutta sinua hän koettaa lähennellä! -- vastaan minä rientäen myöskin
vaatteiden taa. -- Sinä voit neuvotella hänen kanssaan.
Ovi avautuu ja kuka astuukaan sisään? Ei isäntä, vaan ovenvartia siitä
talosta, jossa Suslowskit asuvat.
Me riennämme piilopaikastamme esiin.
-- Tuon kirjeen herralle, -- sanoo ovenvartia.
Minä otan kirjeen... Pyhä Hermes! Se on Kazialta! Avaan kuoren ja luen:
'Olen varma siitä, että vanhempani suovat meille anteeksi.
Tulkaa heti, huolimatta siitä, että on näin varhaista.
Palasimme juuri terveyslähteeltä puistosta.