Työhuone, jossa minä Swiateckin kanssa asuin ja maalailin, oli
maksamatta, ensiksikin, koska meillä molemmilla oli yhteensä vain noin
viisi ruplaa rahaa ja toiseksi, koska huonevuokran maksaminen oli
meistä todellakin vastenmielistä.
Meitä maalaajoita sanotaan tuhlareiksi, ja minä puolestani ennemmin
juon rahani kuin maksan isännälle vuokran.
Mitä meidän isäntäämme tulee, ei hän ollut mikään paha mies, ja me
kyllä keksimme keinoja hänen varalleen.
Kun hän tavallisesti aamulla varhain tuli muistuttamaan
vuokranmaksusta, nousi Swiatecki, joka nukkui permannolla oljilla
täytetyllä aluspatjalla, peitteenä turkkilainen esirippu, jota me
käytimme muotokuvissa taustana, ja lausui haudantakaisella äänellä:
-- Hyvä, että saan tavata teidät, sillä näin juuri unta, että olitte
kuollut.
Isäntä, joka oli taikauskoinen ja pelkäsi kuolemaa, hämmästyi kovasti.
Mutta Swiatecki heittäytyi selälleen olkipatjalle, ojensi jalkansa,
laski kätensä ristiin rinnalle ja jatkoi:
-- Tuollaisena juuri kuin nytkin näin teidät: teillä oli hansikkaat ja
kiiltonahkasaappaat; muuten ette ollut paljoakaan muuttunut.
Silloin lisäsin minä puolestani:
-- Toisinaan eivät sellaiset unet toteudu.
Sana "toisinaan" näytti tekevän isännän vielä epätoivoisemmaksi. Juttu
päättyi siihen, että hän suuttui, paiskasi oven perässään kiinni ja
meni kiroten ja meluten portaita alas. Mutta tuo kunnon mies ei
kuitenkaan lähettänyt ryöstömiestä kimppuumme.
Eikä olisi meillä paljoa takavarikkoon otettavaa ollutkaan. Näyttipä
isäntä myöskin harkinneen, että jos hän vuokraa työhuoneemme ja sen
vieressä olevan pienen keittiön toisille taiteilijoille, niin käy
samoin kuin nytkin, jollei vieläkin huonommin.
Tämä keinomme menetti kuitenkin jonkun ajan kuluessa tehonsa, sillä
isäntä tottui kuolemanajatukseen. Silloin Swiatecki alkoi valmistaa
kolmea maalausta Würtzin tapaan, nimittäin "Kuolemaa", "Hautausta" ja
"Valekuolleista heräämistä". Meidän isäntämme tuli tietysti esiintyä
kaikissa kolmessa taulussa.
Sellaiset vainajataulut olivat Swiateckin erikoisala, ja omien sanainsa
mukaan hän maalasi "suuria, keskikokoisia ja pieniä raatoja". Sentähden
ei kukaan ymmärrä eikä osta hänen taulujaan, vaikka ne ovat taidolla
tehtyjä. Aivan äskettäin hän lähetti Parisin "salonkiin" kaksi suurta
raatoa, ja minäkin lähetin sinne oman tauluni nimeltä "Juutalaisia
Weichselin varrella", joka "salongin" luettelossa näkyy kastetun uuteen
nimeen: "Juutalaisia Babylonin virtojen varrella". Kärsimättöminä me
odotimme juryn päätöstä.
Swiatecki hoki jo edeltäpäin, että kaikki päättyy peräti hullusti, että
jury on kokoonpantu pelkistä idiooteista, ja jollei asian laita ole se,
niin olen minä idiootti tai hän on idiootti tai meidän taulumme ovat
idioottimaisia, ja niitten palkitseminen olisi idiotismin huippu!
Kuinka tuo apina katkeroitti minun elämäni niinä kahtena vuonna, jonka
ajan me asuimme yhdessä, sitä ei saata kertoakaan. Swiateckin suurin
kunnianhimo oli saada olla moraalinen "suuri raato". Muun muassa oli
hän olevinaan juoppo, mikä ei todellisuudessa ollut. Hän kulauttaa pari
ryyppyä ja katsoo, huomaammeko me sitä, ja jollei ole meistä varma,
niin töykkää kyynärpäällään jotakuta joukostamme, luo meihin syvän
katseen ja kysyy haudantakaisella äänellä:
-- Eikö totta, minä olen vajonnut jo kovin syvälle?
Me vastaamme siihen, että hän on hupsu. Samassa hän raivostuu, sillä ei
mikään saata suututtaa häntä enemmän kuin hänen siveellisen perikatonsa
epäileminen. Hän on muuten kovin hyvänahkainen mies.
Kerran me eksyimme Salzkammergutin vuorille lähellä Zell am See'ta.
Kun yö yllätti ja saattoi pimeässä helposti taittaa niskansa, virkkoi
Swiatecki minulle:
-- Kuulehan, Wladek, sinä olet lahjakkaampi minua ja olisi siis
suurempi vahinko menettää sinut. Minä lähden kulkemaan edellä... Jos
minä putoan alas, niin jäät sinä paikallesi istumaan aamuun saakka.
Kyllä sinä aamulla sitten keinon keksit...
-- Et sinä saa kulkea etumaisena, -- vastasin, vaan minä, koska minä
näen paremmin!
Swiatecki siihen:
-- Jollen minä tänään taita niskaani, niin hautaan minä kerran
kuitenkin kaadun... minusta on kaikki yhdentekevää.
Alamme kiistellä,
Sillaikaa tulee pilkkosen pimeä.
Vihdoin ja viimein me päätämme arpoa. Se tapahtuukin.
Swiatecki vetää arpasolmun ja lähtee kulkemaan edellä.
Me liikumme pitkin vuoren harjannetta, joka aluksi on tarpeen leveä,
vaan vähitellen muuttuu yhä kapeammaksi. Mikäli saatamme erottaa, on
sekä oikealla että vasemmalla syvä kuilu.
Harjanne muuttuu vielä kapeammaksi ja, mikä vielä pahempi,
rapautuneesta kalliosta irtaantuu lohkareita meidän jalkaimme alla...
-- Minä alan ryömiä, sillä muuten ei käy enää päinsä!... sanoo
Swiatecki.
Toisin ei todella saattanutkaan kulkea. Me lähdemme liikkumaan nelin
kontin eteenpäin kuin kaksi simpanssia.
Mutta pian tulemme huomaamaan, ettei sekään enää auta, sillä harjanne
ei ole enää hevosen selkää leveämpi. Swiatecki käy kahareisin istumaan,
minä hänen jälkeensä, ja kohottautuessamme kätten varassa hiukan ylös
työnnymme kerrallaan kappaleen matkaa eteenpäin suureksi vahingoksi
vaatteillemme.
Jonkun ajan kuluttua kuulen Swiateckin äänen:
-- Wladek?
-- Mitä?
-- Harjanne päättyy.
-- Entä edempänä?
-- Tyhjää... kaiketi syvä rotko.
-- Ota kivi ja viskaa se, niin saamme kuulla, syvällekö putoaa.
Kuulen, kuinka Swiatecki haparoi pimeässä kaksin käsin rapautunutta
kallion kylkeä ja sanoo senjälkeen:
-- Minä viskaan... kuule nyt!
Me kuuntelemme kumpikin korvat hörössä...
Aivan hiljaista!
-- Kuulitko mitään?
-- En!
-- Tämäpä kaunista! Siellä täytyy olla ainakin sata syltä syvää.
-- Viskaapas vielä kerta.
Swiatecki kiskoo irti vielä suuremman kiven ja viskaa.
Ei ääntäkään.
-- Eihän siellä taida pohjaa ollakaan! -- arvelee Swiatecki.
-- Ikävä juttu! Täytyy istua tässä aamuun saakka.
Ja me jäämme istumaan. Swiatecki heittää vielä muutamia kiviä. Kaikki
turhaan. Kuluu tunti, toinen, silloin kuulen Swiateckin äänen:
-- Wladek, älä vaan nuku... Eikö sinulla ole paperossia?
Minulla on kyllä paperosseja, mutta tulitikkuja ei ole kummallakaan.
Voi surkeutta!
Kello saattaa käydä yhtä... ehkei vielä sitäkään.
Alkaa sataa tihuuttaa. Ympärillä on pilkkosen pimeä. Minulle selviää,
että meillä, asuessamme muitten ihmisten kanssa joko kaupungissa tai
maalla, ei ole käsitystäkään siitä, mitä on rauha ja hiljaisuus. Sillä
se hiljaisuus, joka meidät nyt ympäröi, se oikein jymisee korvissamme.
Saatanpa kuulla, kuinka veri virtaa suonissani ja sydämeni tykyttää
aivan kuuluvasti.
Alussa huvittaa tilamme minua. Ratsastaa keskellä sydänyötä kallion
kielekkeellä kuten hevosen selässä ja aivan pohjattoman syvyyden
partaalla, sitä ei voi sattua kovaonnisimmankaan ihmisen osalle.
Mutta pian tulee kylmä ja sitäpaitsi alkaa Swiatecki purkaa mielestään
syviä synkkiä mietteitään:
-- Mitä on elämä? Elämä on oikeastaan roskaa. Puhutaan taiteesta...
Viekööt minut ja koko taiteen samalla... Pelkkää luonnon apinoimista ja
sitäpaitsi pahanilkisyyttä... Minä olen sentään kaksi kertaa nähnyt
"salongin". Sinne lähetettiin silloin niin paljon tauluja, että
kaikesta siitä maalauskankaasta olisi voinut valmistaa säkkejä koko
maailman juutalaisille. Ja mitä se oikeastaan oli? Rihkamakauppiaitten
maun tavottelemista ja, mikäli mahdollista, kukkaron ja vatsan
täyttämistä. Taiteen anarkiaa, ei mitään muuta! Jos siellä olisi ollut
todellista taidetta, niin se varmaan olisi saanut halvauksen, mutta
todellista taidetta ei ole maailmassa olemassakaan... on ainoastaan
luonto. Ehkä on luontokin roskaa... Paras olisi hypätä tästä alas... ja
siinä sen lorun loppu. Olisin sen jo tehnytkin, jos olisi minulla ensin
tuikku murheeseen, mutta koska ei minulla sitä ole, niin jääköön
tekemättä, sillä olenhan vannonut, etten selvänä päiviäni päätä.
Minä olin tällaiseen Swiateckin sanantulvaan tottunut, mutta tässä
hiljaisuudessa ja hämmennyksessä, kylmässä ja pimeässä, syvän rotkon
partaalla, tekivät hänen sanansa minuun synkän vaikutuksen. Kaikeksi
onneksi hän sai pian mielensä kevennetyksi ja herkesi vaikenemaan.
Heitti vielä muutaman kiven ja virkkoi: "Ei ääntäkään." Ja senjälkeen
me istuimme siinä noin kolmisen tuntia sanaakaan sanomatta.
Minusta tuntui, että aamun jo pitäisi ruveta sarastamaan, kun me
yhtäkkiä kuulimme yläpuolella rääkkymistä ja siipien suhinaa.
Oli vielä pimeä enkä minä voinut erottaa mitään, mutta olin varma
siitä, että ne olivat kotkia, jotka lentelivät syvyyden päällä. Niitten
rääkynä tuntui pimeydessä voimakkaalta ja kammottavalta. Minua
ihmetytti kun kuulin niin paljon niitä rääkkyviä ääniä, ikäänkuin olisi
koko lauma kotkia yläpuolellamme lennellyt. Joka tapauksessa se tiesi
aamun lähenemistä.
Jonkun ajan kuluttua saatoin erottaa käteni, joilla nojasin kalliota
vasten. Sitten häämötti mustana varjokuvana edessäni Swiateckin hartiat
vähän vaaleampaa taustaa vasten. Tämä tausta valkeni valkenemistaan.
Ihana, hopeanhohteinen hämärä leviää yli kallion, Swiateckin hartiain
ja tunkeutuu yhä voimakkaammin pimeyden läpi. Oli kuin hopeinen virta
olisi vuotanut yli kaiken ja tämä virta tulvi esiin pimeyden läpi,
sekaantui siihen muuttaen sen mustasta harmaaksi, harmaasta
helmiväriseksi. Ilmassa oli samalla jotakin kovaa ja kosteata; ei
ainoastaan kallio, vaan ilmakin oli oikein märkää.
Valkenee valkenemistaan.
Minä tarkastelen ilman valaistusta koettaen painaa mieleeni erilaiset
värivivahdukset, kun Swiateckin huuto minut yhtäkkiä keskeyttää:
-- Piru vieköön, millaisia idiootteja!
Ja hänen selkänsä katoaa näkyvistäni.
-- Swiatecki! Mitä teet? -- huudan minä.
-- Älä kilju! Katso tänne!
Minä kumarrun eteenpäin, katson -- ja mitä näenkään? Istun kallion
kielekkeellä, joka loivasti laskeutuu puolitoista kyynärää matalampana
olevaan niittyyn.
Kivet ovat kuulumattomasti pudonneet pehmeään sammaleeseen. Niitty on
hyvin tasainen. Kauempana tiellä on joukko variksia, joita olin pitänyt
kotkina. Meidän olisi vain pitänyt antaa jalkojen luisua alas kallion
kielekkeeltä päästäksemme mitä mukavimmin lähtemään kotiin. Sen sijaan
olemme koko pitkän yön istuneet kalliolla, että hampaat ovat kylmästä
kalisseet.
En tiedä miksi juuri nyt, kun Swiateckin kanssa odotimme isäntää
luoksemme, tämä puolitoista vuotta sitten sattunut tapaus muistui
mieleeni niin selvästi kuin olisi se ollut eilispäiväinen.
Mutta tämä muisto antoi minulle rohkeutta, ja minä sanoin Swiateckille:
-- Muistatko, Antek, kuinka me silloin luulimme istuvamme syvänteen
reunalla, ja tie olikin tasainen edessämme. Niin saattaa olla nytkin.
Tällä hetkellä olemme köyhät kuin kirkon rotat, isäntä tahtoo ajaa
meidät pois työhuoneestamme, mutta kaikki saattaa muuttua. Miksei
meille voisi tie kunniaan ja kultaan aueta?...
Swiatecki istui juuri olkisella vuoteellaan vetäen saapasta jalkaansa
ja samalla mutisten, että elämä on yhtämittaista saappaan vetämistä
jalkaan aamulla ja jalasta illalla ja että ainoastaan se on järkevä,
joka uskaltaa hirttää itsensä. Jos hän, Swiatecki, on jättänyt sen
tähän päivään saakka tekemättä, johtuu se siitä yksinkertaisesta
syystä, että hän on suuri hölmö ja pelkuri.
Minun optimistiset sanani keskeyttivät hänen mietiskelynsä, ja hän
tähtäsi minuun kalamaisten silmäinsä katseen sanoen:
-- Sinulla on todellakin syytä olla iloinen. Eilen karkotti Suslowski
sinut talostaan ja tyttärensä sydämestä ja tänään viskaa isäntä sinut
työhuoneestasi pellolle.
Swiatecki puhui, valitettavasti, totta.
Vielä kolme päivää sitten olin minä Kazia Suslowskan sulhanen, mutta
varhain tiistain aamuna -- niin, juuri tiistaina -- sain minä tällaisen
kirjeen hänen isältään:
'Hyvä herra!
Ottaen huomioon vanhempainsa mielipiteen, suostuu tyttäremme
purkamaan siteen, joka tulisi olemaan hänelle onnettomuudeksi.
Olisihan hänellä vastedeskin ollut turvapaikka äitinsä helmassa
ja isänsä katon alla, mutta meistä, hänen vanhemmistaan, on
paras välttää moista mahdollisuutta. Ei ainoastaan teidän
taloudellinen asemanne, vaan jo teidän kevytmielinen luonteennekin,
jota kaikesta huolimatta ette ole onnistunut peittämään, saattaa
meidät ja meidän tyttäremme antamaan teille sananne takaisin ja
katkaisemaan kaikki suhteemme teihin, mikä muuten ei estä meitä
osottamasta teille edelleenkin hyväntahtoisuuttamme.