Pitäjäläiset muistivat hänet hyvin. Hän oli ollut harvinaisen kaunis,
niin hienohipiäinen ja solakkavartinen, jotta häntä ei mitenkään
olisi uskonut tavalliseksi palvelustytöksi, jollei hän olisi kantanut
kansannaisen pukua ja ollut palvelijana vanhassa aateliskartanossa.
Talon neidit katselivat häntä kateellisesti, mutta nuoren herran
silmiin tuli aivan toisenlainen loiste, kun nuori tyttö askareitaan
toimitellessaan keinui hänen ohitseen. Tämä nuori herra oli joskus
ennenkin katsellut piikojaan, mutta kukaan heistä ei ollut vielä
milloinkaan vetänyt sillä tavalla puoleensa kuin tämä Anna.
Kansa on viisasta ja harkitsevaa, ja se sanoi Annalle: Ole sinä
varovainen, kartanon nuori herra katselee sinua niin, ettei siitä hyvä
seuraa.
Mutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset
silmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi
huomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei
olisi häneen lainkaan koskenut.
»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin,
mutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.
Anna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni
menojaan.
Hän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se
johtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet
tytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on
kokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi,
hänhän on aivan kuin prinsessa.
Siitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen
katseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä
huomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa
ja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin
katsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että
mitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli
polttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.
Ja sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että
tällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin
prinsessa.
Kului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia,
että nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla
lehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno
ja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on
prinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin...
Sitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi
ei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto,
ne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai
tulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.
Kerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien
kamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet
tuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli
sanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska
hän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren
luokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin
käsiin.
»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa,
»mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se
kuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma
tullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»
Sitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän
oli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin
omasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli
pidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty
mielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja
vaarattomana.
* * * * *
Noista tapauksista oli kulunut jo ainakin kymmenen vuotta.
Anna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs,
eikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi
seppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän
vaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen
ihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne
kuuluvat emäntäpiialle.