Hän istui vaivaistalon etelänpuoleisen päätyikkunan vieressä. Siinä
olin nähnyt hänet monena vuonna, jo aikoja ennen kuin vaivaistalo,
jonka nimi soi kunnanmiesten korvissa jossain määrin ikävältä ja
pahalta, ristittiin kunnalliskodiksi.
Hän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä
menin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului
olevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista
käsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa
arvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti
hänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi.
Oikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän
aikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti
tarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä
ei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa,
ja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin
hänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi
Hannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa.
Pitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä
useimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin
joutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein,
ja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat
pysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle
kuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.
Hän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat
olivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse,
ei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot,
säännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta
tavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa
elämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto.
Ja suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään,
haluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.
Silloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan
lingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä
sitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää
hienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.
Mutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa
tyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä
vastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys,
että piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.
Kaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta
kukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella
iällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon,
valmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä
tuodakaan, se kun on vaivaisten koti.
Mutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli
kuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä
määrin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin,
enkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.
Se tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin.
Pitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki,
vaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.
Hän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta
sisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin
kaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään
huolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa.
Hän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla
oli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut
kadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut
mitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä.
Karja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet,
ja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut
katselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima
sillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin
vanhemmaksi ja vakavammaksi.
Sitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt
ripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea
ja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee
helpommalle.
Voi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta
oli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui
palvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli
yhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä.
Hanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli
vähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman
häntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain
Hanna.
Tämä luottamus häntä vaivasi. Hän kaipasi metsää ja ikävöi aurinkoa, ja
sitten tuli se kaikkein pahin.
Häntä rupesi kummasti väsyttämään. Sitä väsymystä hän itsekin tavallaan
häpesi. Nuori ihminen, vasta alun kolmannellakymmenellä, ja nyt
jo jalkoja pakottaa. Hän ei edes uskaltanut kenellekään vaivaansa
valittaa: olisivat tietenkin sanoneet, että joko Hannaakin laiskoittaa;
se on niin yleistä palvelusväellä tähän maailman aikaan, mutta kuka
olisi uskonut Hannasta, joka on aina ollut niin reilu ja nuhteeton!
Sitä soimausta hän ei jaksanut kuulla, ja sen vuoksi hän ei virkkanut
kellekään halaistua sanaa.
Mutta sitten eräänä päivänä hän kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä
noussutkaan siitä enää ylös. Haettiin lääkäri, ja tämä, sanoi, että
Hannaa on kohdannut jonkinlainen halvaus; saattaa olla, että jalat
menevät sen tiensä.
Nyt hän on ollut kaksikymmentä vuotta vaivaistalon hoidokkina, mutta
hän tyytyy nöyrästi kohtaloonsa, semminkin kun lääkäri oli vakuuttanut,
ettei siihen muuta syytä ollut kuin jalkojen heikkous. Toisen jalat
eivät sellaisesta olisi olleet minäänkään, mutta Hanna ei oltu luotu
olemaan paljon jalkojensa päällä yhtämittaa.
Kun hänelle nyt sanotaan, että Hannalla on niin erinomaisen ahkerat
kädet, myhähtää hän joskus surumielisesti, sillä hän muistaa, että
hänellä ovat joskus olleet ahkerat jalatkin, vaikka ne olivat heikot
eivätkä kestäneet.
Vain joskus hän, kuten sanottu, hiukan suutahtaa, jos joku kysyy,
tahtoisiko hän ulos aurinkoon. Hän oli rakastanut aurinkoa niin
rajattomasti ennen pienenä paimenessa juostessaan.