Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen
elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja
nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen
elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?
Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen
saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä
eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita
maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä
päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka
hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti
paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat
olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.
Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten
ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen
aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin
koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä
jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä
omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa
tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja
nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä
tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.
Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut
paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä
sarjassa kuin urkujen torvet.
Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä
siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai
pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin,
väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä
puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus.
Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli
onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen
käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut
tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi
tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero,
eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.
Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään
lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin
uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se
vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä.
Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No,
niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei
hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan
riittänyt oma akkansa.
Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään
raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan
se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.
Ja siihen aivan samaan menoon sattui se ylläkerrottu onnettomuus.
Tehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka
Ovaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän
ei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle
helpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka.
Isännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta
Pekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu
kelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä
päivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä
nyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia
keveämpiä töitä.
Lieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä
seurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain
muuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa,
mutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä,
painua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta
kädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten
vuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..
Ja kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei
hänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka
makasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.
Mutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän
ei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies
saa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä
konttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta
hän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä
tunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.
Rääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä
välinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein
yhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin
pian ulos pahanhajuisesta mökistä.
Mutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli
hänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.
Hänen haudallaan ei ollut yhtään tehtaan hallituksen edustajaa.