Niin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se
Iisakki... niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan.
Kaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään
tarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko
j.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin
verokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.
Iisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän
ei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti
juttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.
Hän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään
ruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän
ei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita
vaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi
melkein vaikka mihin.
Sanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli
hullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää,
mutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut
hiljainen ja säyseä.
Hän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin.
Joku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän
muka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen
käsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka
erinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että
Iisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä
taas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:
li... ii... Iisakki,
Iisakki verkon varasti,
Iisakki vietiin vankilaan
kalakeittoa popsimaan.
Mutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen
kasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä
ilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.
Minä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta
ja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain
yhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.
Vasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on
mikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se
niin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.
Niin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin
oli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.
Hän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä
pieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu.
Eteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka
ja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan
särpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn
kouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin
joutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se
oli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut
kunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.
Ylen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta
kalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli
aikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin
luonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.
Mutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies,
joka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai
paria vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa
kantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä
ehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin
viedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat.
Miten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että
köyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa,
mutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna
peri.
Eihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli
vankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän
yhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta
palannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja
muusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui
hoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton
takia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan
mokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut
varastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.
Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille
jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun
sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat
lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä
lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa,
ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.
Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi
kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla
oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se
oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin
mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän
ympärillä mennä menojaan.