Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?
Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa
tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti
kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla
jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli
isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat
sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen
harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet;
molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se
säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti
loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se
siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään
häiritsevän.
Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti
rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti
olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat
kuormineen liikkeelle.
Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä.
Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa
ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin
talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».
Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän
herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä
pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.
Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas
ovat veljekset esillä.
He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset
koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä
oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli,
hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista
verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta
kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.
Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä
pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut
koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon:
mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen
silmien valottomuuden kanssa.
Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve
mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten
tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta,
eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka
hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.
Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla
teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä
oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta
hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä
ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli
asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut
taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen
vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut
sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut.
Ja menihän se näinkin.
Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla
ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.
Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana
päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin
mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi
kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja
talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää
näin monen pyöreän työvuoden perästä.
Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt
sitä korjaamaan.
Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein
sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi
varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia
nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat,
niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.
Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole
osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana
sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista,
saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin
kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt
kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin
muu ruumis.
Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli
tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin
yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.
Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän,
jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata
elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva
ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri
mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.