Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta,
iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman
sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea.
Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on
elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun
aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.
Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko
paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme
kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että
se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea
ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon
polttamalla iholla.
Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli
verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:
— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.
Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme
jo kierrelleet.
— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.
— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee
ukkonen myrskyn kerällä.
— Onpa veneessä varaa.
— Onpa on... — Ja soutaja jatkoi matkaansa.
Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä
talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin
nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin
annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja
sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.
Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren
mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski
hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen
alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.
Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella
kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon
me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman
kanssa.
Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis
muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän
ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos
kasteleekin.
Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva
oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa
rankkasadetta vastaan?
Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa
jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen?
Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta
tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan
kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!
Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen
tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä
mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa,
mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei
se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni
kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä
ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen,
joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä
tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä
piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa
musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa
ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin
irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen
sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka
luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen
välistä.
Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen
vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä
Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa
pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin
— pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä
asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti
vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju-
ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta
virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten
lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon
joutunutta.
Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä,
maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati
valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei
arvaakaan.
Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea
taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä
ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä
— ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta
virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän
luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna
hänelle pahaakaan rauhaa.
Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa
töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina
välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan
virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten
tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen
aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää
ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.
Ja minä muistan vieläkin sen eukon sanat:
— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään
kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä
palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.
Voi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!
* * * * *
Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt
kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat
muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole
takkaa nurkassa.