Meillä lauletaan ylistystä neroille ja tietoviisaille, jotka tämän
maailman kehityksen vauhtipyörää muka liikkeessä pitävät ja joita
ilman me ei oltaisi niitä kuin nyt ollaan, vaan kuljettaisiin
melkein yhtä mölöinä kuin karhut metsässä. Ja tämä maailma olisi muka
tuntuvasti tökerömpää tekoa ilman näitä oppineita ja neroja, joitten
älynystyröistä herahtelee viisautta meidänkin puolestamme ja joitten
kallosta on kotoisin kulttuuri, sivistys ja valistus, niin että meidän
ei muuta kuin piehtaroida niissä.
Hyvä on: ei olla kitsaita, annetaan tunnustus opille ja nerolle,
semminkin jos se itsenäisenä ilmaiseikse; eihän tässä olla
sivistysvihollisia, ei toki. Mutta mikä on tulla älyniekaksi, kun
suuria kouluja käydään ja paljon kirjoja luetaan. Toista se on, kun
pitää ottaa oppi omista hyppysistään ja kokemuksen mutkaiselta tieltä
tietonsa kerätä.
Ne ovat neroja sellaisetkin, kansanmiehet, jotka eivät päivääkään
ole koulun penkkiä painaneet, eivätkä mestarien työpajoissa hihnaa
maistaneet opin alkajaisiksi, vaan on heistä sittenkin kehittynyt
taito- ja tietoniekkojakin, jotka voivat kerskata, jotta istukoon
tuohon opinkäynyt rinnalle, niin katsotaan, onko konstinsa ovelampi.
Voi, kuinka niitä on Suomen pitäjissä paljon sellaisia; kuka niitten
luvun tietääkään!
Otetaanpa yksi esille.
* * * * *
Taavetti oli tämän pojan nimi, ja Taavetti taisi olla isäkin. Siinä oli
monta kakaraa pienessä mökissä, jota Särkäksi kutsuttiin, ja Särkkiä se
oli sitten koko sukukin. Tuskin tämä Taavetti oli vanhinkaan. Lienee
paremminkin ollut siinä keskivälillä, vaikka tästä vasta oli muistettu
tehdä isän kaima, jollainen ehdottomasti perillisten joukossa oli
oleva. Toisille oli sattunut allakasta löytymään muita mukavia nimiä.
Taavetin elämän juoksu alkoi kuten muittenkin samanlaisten töllien
perillisten. Äiti oli jonain iltana lehmän lypsyltä paiskautunut
pitkälleen ja käskenyt hakea naapurin muijan saunaa lämmittämään
ja avittelemaan siinä puuhassa, jonka oli tuotava uusi suu perheen
vähitellen täyttyvään pöytään. Niin tuli sitten Taavetti tähän
maailmaan ilman lääkäreitä, kätilöitä ja pihtisynnytyksiä, joista
viimemainituista ei varsinainen kansa Suomen saloilla vielä tänäkään
päivänä tiedä mitään. Milloin pääsee vähemmällä, milloin ottaa
kovemmalle, ja jos on kuollakseen, niin kuolee. Muutaman päivän
perästä oli äiti taas lehmää lypsämässä, ja pieni tulokas pilkisteli
kapalostaan orteen kytketyssä kakskorvavakassa, joka jo oli ehtinyt
erinäisiä muitakin Särkkiä soudatella. Äiti imetti minkä hänen kuivista
rinnoistaan herui, ja loppua korvattiin lehmän utarien antimilla.
Särkän töllissä ei tunnettu Maitopisaroita ja Lastenseimiä koelaseineen
ja komppeineen. Siellä oli vain yksi lehmä, Punikki, ja se oli sekä
Maitopisarana että Lastenseimenä.
Särkän mökissä ei myöskään valitettavasti oltu tutustuttu pienten
lasten hoitoa käsittelevään kirjallisuuteen eikä luettu uusimpia
kasvatusteorioja, vaan meneteltiin näitten asioitten suhteen
sillä yleisellä tavalla kuin Suomen silloisen suuriruhtinaskunnan
maaseudulla oli totuttu menettelemään: annettiin lapsen kasvaa, jos
on kerran kasvaakseen. Särkän muorin kasvatusteoria ei ollut kovin
monimutkainen. Se kun ei yksi akkanen ihminen, jolla on puolitusinaa
penskoja ympärillään ja mökin työt hoidettavinaan, kerkeä paljon
kasvatusasioilla päätänsä vaivaamaan. Niin pian kuin Taavetin koivet
vähänkin rupesivat kannattamaan, pistettiin hänet, kuten kaikki
edeltäjänsä iässä, reikätuoliin, jonka Suomen kansan keski-ikään
ehtinyt enemmistö lapsuusajoiltaan vielä hyvin muistaa. Tämä reikätuoli
on kuulunut Suomen salojen pienten lasten hoitoon välttämättömänä
välineenä, vaikka lastenhoidon erikoislääkärit sitä pitänevät vähemmän
suositeltavana. Mutta Suomen kansan suurimmalla osalla on kiire, ja
se on osannut turvata vekaransa parhaiten pistämällä hänet reikään
seisomaan.
Kun Taavetti pääsi reikätuolista ja alkoi pysyä pöydän ääressä,
lopetettiin Punikin maitopisara kuin naulankantaan ja hänet
siirrettiin yhteisille aterioille. Mökkiläisen ruokalista ei silloin
ollut kovin vaatelias, eikä se Savon sydämessä ole vielä nytkään.
Siihen kuului leipää, suolakalaa — parhaimmassa tapauksessa muikkua
— potattihauvikkaita ja piimää silloin, kun viimemainittua sattui
olemaan. Muuten oli ryypättävänä vesi eli, kuten leikkisästi
sanottiin, Mustikin maito. Tarpeellinen vaihtelu saatiin sen kautta,
että suolakalan puutteessa kannettiin pöytään kalansuolavettä, joka,
luojankiitos, oli melkein puuttumaton. Niillä ruoilla sitä elettiin,
kasvettiin miehiksi ja naisiksi, naitiin ja kuoltiin, ja kasvatettiin
taas uutta polvea samanlaisilla sapuskoilla.
Ja mieheksipä tuo varttui Särkän Taavettikin. Varttui ja oli
akoittunutkin, vaikkei Luoja ollut siunannut hänen avioliittoaan
pienillä taaveteilla.
Hintelänpuoleinen oli sentään Taavetti tekojaan. Liekö johtunut siitä,
että liian nuorena sai tarttua aatran kurkeen ja viikatteen varteen,
vai liekö muuten ollut sellainen jo luonnostaan. Kasvoihan noista
muista saman mökin muoskista yhtäläisillä eväillä rotevia miehiä. Ne
olivat kuitenkin hajonneet kaikkeen maailmaan, ja tytöt oli naitu pois,
niin jotta Taavetille oli jäänyt tölli käsiin ihan väkisten.
Isä ja äitikin olivat silloin jo siirtyneet turpeen alle, ja oli isä
vielä viime vuosinaan uudistanut torpan kontrahdin ylen raskailla
ehdoilla. Ei ollut Taavetille mikään makupala tämä kontu, ja monesti
ajatteli hän katkerana, että senkö täytistä hänen piti jäädä tähän
kitumaan, kun toiset lensivät tiehensä ikään kuin aavistaen, että sillä
paikalla mies pian menehtyy.
Mutta kohtalonsahan se on kullakin, ja Taavetin kohtalona oli asua tätä
lapsuudenkotiaan niin kauan, että se yhtenä kauniina päivänä mennä
paukahti maksamattomista veroista.
Lähtiessään kotikonnultaan oli Taavetilla muutamia säkkejä perunoita,
pienoinen pönttö suolamuikkuja ynnä jokunen leivänkyrsä. Niine eväineen
painui hän vieraan tuvan karsinaan loisiksi. Ei sovi sanoa, ettei
hän olisi parastaan koettanut pysyäkseen kiinni maan kamarassa. Ei
hän ollut laiska eikä saamaton, vaikkakaan vartensa ei ollut parhaan
työjuhdan ruho, mutta kun kerran kohtalo laittaa tokeensa tielle, niin
siihen yritteliäinkin mies kompastuu. Ja kun kerran kompastuu, niin
tapahtuu se tavallisesti siksi perusteellisesti, ettei jää miehelle
muuta kuin kaksi kättä tyhjää täyteen.
Mutta hyvä, että ovat edes kourat tallella, niillä kelpaa yrittää
eteenpäin. Ja Taavetti yritti.
Oli tullut mökiltä lähtö juuri talven selkään, parhaana tukkipuun
kaatoaikana, ja läheiseltä tukkityömaalta meni Taavettikin leipäänsä
hakemaan. Mikäpähän siinä, kyllähän mies kelpasi.
Mutta joka paikassa saa aloittelija maksaa oppirahat. Jo ensimmäisenä
päivänä huomasi Taavetti että hänet oli osoitettu juuri pahimpaan
paikkaan, jossa puut olivat suuria, oksaisia könttyröitä, kun taas
toiset, vanhemmat puulaakin miehet, kaatelivat muutamien satojen
metrien päässä solakoita honkia siihen nähden kuin leikillä.
Läpiväsyneenä kuin uuvuksiin ajettu koni palasi Taavetti illalla
suolavesikupilleen, josta oli muodostunut hänen eroamaton
elämäntoverinsa. Mutta hän oli vakaasti päättänyt hankkiutua seuraavana
päivänä toisten luokse helpompaan souviin.
Taavetti oli jo seuraavana päivänä metsässä jättiläistensä juurella,
kun tukkipomo saapui uutta miestä katsomaan.
— No, mitenkä käy kaato? — kysyi pomo;
— Käyhän se miten käy, mutta ei tässä leiville pääse, — vastasi tukin
kaataja, — kovin tiukan urakan annoitte, pitäisi päästä tuonne toisten
miesten sakiin.
— Jaa, se on meillä sellainen tapa, että uusi mies saapi aina vähän
lujemman eteyksen selvitettäväkseen, — myhähti pomo partaansa. — Kun
tässä kuntoasi näytät ja viikon veistelet, niin sittenpähän katsotaan.
Mutta sellaiset kokeilut Taavettia harmittivat. Hän oli saanut jo
tarpeensa näistä jättiläishongista. Mikä hän oli, että hänellä kokeeksi
kaadatetaan. Pidettäköön mies miehen väärtinä.
— Se on nyt katsottava, — sanoi hän päättävästi, — tämä loppuu heti
hakkuu tältä paikalta.
— So so, kuka täällä määrää? — muljautti pomo vihaisesti Taavettiin
päin.
— Minä määrään oman työni kohdalta. Lasketaanko toiseen paikkaan vai ei?
— Ei lasketa.
— Sitten lyön kirveen tuohon kantoon ja minun puoleltani saa riittää
puskemista puulaakin hyväksi. Jos on mitä saamista, niin maksa pois! —
tussahti Taavetti ja kiilasi kirveensä kannon päähän.
Pomon oli sääli menettää miestä.
— Mitä sinä turhista, — puheli hän lauhtuneena — muuta nyt sitten
tuonne muitten pariin, koska pääsi pitää tahdot. Eihän nyt toki, tällä
tavalla erota.
— Erotaanpahan. Kun kerkesin kirveeni kantoon lyödä ja sanoa, että
lähden, niin en puhettani peru. Meillä ei yhtä asiaa moneen kertaan
setvitä.
Ja erohan siitä tuli siinä paikassa. Se oli kopeata siihen aikaan
köyhäkin väki. Kun mitä sanoi, niin sanassaan pysyi.
Kovin ihmetteli eukko kotona, kun Taavetti niin lyhyen rupeaman perästä
loisen karsinaansa talsi. Potattihauvikkaat sentään pyöräytti ja
suolavesikupin pöytään kantoi, köyhän särpimen.
Sattui siinä niukan aamuateriansa ahmaisseen käsiin sanomalehti,
jota joutessaan silmäili. Työtön mies aina mieluummin ilmoitussivuja
tähyilee, jotta jos niinkuin sieltä avun äkkäisi. Ja löysihän se
Taavetti ilmoituksen, johon katse pysähtyi. Muuan helsinkiläinen
valokuvien suurennusliike haki asiamiehiä jokaiseen pitäjään.
Siinähän se nyt oli. Piti vain lähettää liikkeelle kaksitoista markkaa
viisikymmentä penniä mallikuvaa ja näytteitä varten. Sadannen tilauksen
lähetettyään saisi sitten summan pois, mutta siihen asti se pidettäisi
panttina. Taitaisi tästä hyväkin homma tulla, mutta mistä ottaa rahat?
Yhden päivän tili tukinkaadosta ei tehnyt ihmeitä.
Mutta ken etsii, se löytää.
— Eukko, minä menen myömään potatit, tähän onkeen tartutaan.
Epäillen suhtautui eukko puuhaan, mutta arveli että kun kerran Taavetti
tyytyy leipään ja kalansuolaveteen, niin omapa on asiansa.
Taavetti pääsi perunoistaan ja muutamien päivien kuluttua oli hänellä
asiamiespaperit käsissä.
Kymmenkunnan kilometrin päässä sijaitsi suuri tehdaslaitos, ja sinne
tallusteli Taavetti Särkkä mallikuva kainalossaan. Siitä se sitten
varsinaisesti alkoi se oman onnen takominen, joka muutamien vuosien
kuluessa antoi Taavetille ammattia loppuiäkseen.
Näytti olleen oikea onnenlehti se mallikuva. Sitä kun näytti ja
hinnan ilmoitti, niin jo piti olla kovasydäminen, joka ei suurennusta
tilannut. Isonnettiin isovanhempia, tavallisia isiä ja äitejä, sulhoja
ja morsiamia, vieläpä kasvavia vesoja ja pikku penskojakin. Taavetti
kirjoitti tilauslippuja kuin hätäapukomitean sihteeri katovuonna
avustuslappuja ja pisteli taskuunsa ennakkomaksuja. Jokaiselta kuvalta
sai asiamies kolmekymmentäviisi penniä itselleen ja tilauksen täytettyä
tuli vielä prosentit.
Ihan kaukaisimpaan nurkkaan piti palattua kutsua eukko laskemaan
hankkeita. Eikä se ollutkaan mikään leskenropo, joka näin oli
asiamiehelle alkutaipaleellaan kertynyt, vaan teki Suomen silloin
hyvässä kurssissa olevassa valuutassa viisikymmentäkaksi markkaa
kahdeksankymmentäviisi penniä.
Oli siinä rahaa, oli totta toisen kerran! Taavetti ei kuitenkaan jäänyt
lepäilemään laakereilleen, vaan suunnitteli uusia matkoja.
Pian tavattiin hänet hiihtelemässä Pohjanmaan ja Savon rajapitäjissä
samaisissa asioimispuuhissa. Mikäpähän siinä, olisi kai kauppa käynyt
sielläkin ja hyvin olisi käynytkin, mutta useammassa paikassa oli
tiellä yksi paha vika: ei ollut valokuvia. Suomen kansa ei siellä päin
ollut muistanut käydä valokuvaajalla, kun sellainen asui kaupungissa.
Sillä oli ollut liian paljon muuta muistamista. Tämä oli sitä
nälkämaan laitaa, jossa kuluu runsaasti kallista aikaa hengenpitimen
hommaamiseen. Asian tärkeys kyllä ymmärrettiin oiki selityksin, mutta
kysyttiin samalla, eikö herralla olisi sellaista kojetta, jolla voisi
ottaa koko kuvan elävästä mallista.
Eihän herralla ollut, valitettavaa kyllä, ja asia ei edistynyt. Mutta
Taavetti sai tästä uuden ajatuksen: pitää ruveta valokuvaajaksi, koska
kansa tahtoo saada naamataulunsa paperille.
Tämä Taavetti oli jo poikasena ollessaan Särkän mökillä oppinut, että
asiat pitää hoitaa äkkinäisesti.
Isällä, samoinkuin äidilläkin oli ollut sellainen kasvatusteoria, joka
oli punottu norjista koivunvitsoista, eikä se teoria tiennyt lainkaan
löytyvän suomalaista sananpartta: Jumala loi maailman, mutta ei puhunut
kiireestä mitään.
Pian oli Taavetti Särkällä kuvakone ja kaksi tusinaa levyjä
hyppysissään, ja niin alettiin uusi ammatti. Ainoa asiantuntija
valokuvauksen alalla koko pitäjässä oli lukkari, jonka puoleen uusi
kuvantekijä kääntyikin päästäkseen konstin perille vähän syvemmin
kuin koneen ja levyjen mukana seuranneitten osviittojen avulla oli
mahdollista. Lukkari tahtoi kuitenkin pitää salaisuutensa itse ja sanoi:
— Kun kerran rupeaa kuvia ottamaan, niin pitää osata kanssa.
Ja Taavetti, joka muisti, miten raskasta oli elämä ollut ennen mökissä
ja kuinka vähän houkuttelevalta tukinjymiläitten kaataminen oli
tuntunut, jatkoi alistuvaisesti lukkarin ajatusta: kun kerran herra on
koneen antanut, niin tottapahan konstinkin opettaa.
Niin tuli kuin tulikin Taavetti Särkästä valokuvaaja verraten
pienillä oppirahoilla. Hän on oppinut sen taidon niin hyvin kuin joku
toinenkin, ja hänen kopioimaansa naamavärkkiä kelpaa katsella. Vaikkei
hän osaakaan kaupunkilaisen kuvaniekan ammattihymyä eikä kumarra
näppäämisen päälle yhtä näppärästi, niin tekee hän näköisen turhia
sievistelemättä ja kaunistelematta. Ja maalaiskansa on mielissään, kun
näkee itsensä ihan Luojan laatimana.
* * * * *
Mutta ei se ollut tämä valokuvaaminen, joka antoi Taavetti Särkälle
hänen oikean yhä vieläkin käytännössä olevan ammatillisen arvonimensä.
Kohtalo oli näet määrännyt, että hänelle oli kuuluva vielä jalompi
ammatti.
Sen varsinaisen tittelin toi mies, jonka nimeä Taavetti ei muista,
vaikka tämä oli aseena kaikkivaltiaan kohtalon kädessä.
Kun Taavetti eräänä päivänä askarteli kehittämiensä valokuvalevyjen
kanssa, työntyi sisälle mies herätyskello kainalossa ja kysyi:
— Olisikohan kelloseppä hyvä ja korjaisi tämän kellon, kun se on
ruvennut ronklaamaan.
Taavetti ensiksi hiukan hölmistyi, ja sitten hymähti, sillä hän ei
osannut aavistaakaan, mikä kumma oli miehen hänen luokseen lähettänyt.
Hänen päässään kerkesi kuitenkin välähtää ajatus, että tässä saa uuden
ammatin, kun ottaa kellon korjatakseen. Ja sen ajatuksen vallassa hän
vastasi:
— Ooja, kyllä niitä tässä meillä korjataan.
Ja sillä puheella jäi kello Taavetille.
— Nyt tässä tuli tuoreeltaan uusi ammatti, — virkkoi Taavetti
muijalleen, kun tämä pyykiltä palasi. — Mies toi kellon ja käski
korjata.
— Anna olla kajoomatta, säret kuitenkin vieraan vehkeen, — vastusteli
eukko.
— Elä joutavia, kai tuommoisen rakkineen miehinen mies korjaa.
Taavetti purki kellon huolellisesti huomaamatta siinä mitään vikaa.
Sitten tuli kokoonpanon vuoro. Se olikin paljon kätevämpää puuhaa.
Näppipelillä ei saanut kaikkia pieniä muttereita ja vipusimia
paikoilleen. Täytyi tehdä ensin pihdit ja meisselit. Hikipäin viilaili
mies naulanpätkiä, vanhoja kellonavaimia ja mitäpähän sattui romua
kellosepän työvehkeiksi.
Meni siinä päivä ja meni toinenkin, mutta kärsivällisesti näperteli
Taavetti vieraan vekkarin kanssa, kunnes sitten yhtenä päivänä, kun
kone oli jo melkein koossa, kuului paha parahdus ja pari hammasratasta
kimposi lattialle. Niistä olivat hampaat porahtaneet poikki.
Silloin tuli vastaleivotulle kellosepälle hätä käteen. Mutta hätä
keksii keinonkin. Taavetti muisti, että eukon veli on kaupungissa
kellosepän sällinä.
Mitäpä siinä muuta kuin viisipenikuormaiselle matkalle kello nyytissä.
Tulivathan ne siellä rattaat uudestaan hammastetuiksi, ja Taavetti
istui koko ajan ulosoppineen sukulaisen vieressä katselemassa, miten se
oikein konsti tottuneelta sujuu.
Kalliinpuoleinen tuli tästä Taavetin ensimmäisestä opinnäytteestä.
Asiakasta ei tietysti voinut täydestä velottaa, joten mestarille jäi
joukko kustannuksia oppirahoiksi.
Mutta kellosta tuli pätö kalu, ja sanoma levisi pian kautta kylien
mainiosta kellonkorjaajasta. Työtä tuli tulvimalla, ja työ tekijänsä
neuvoo.
Nyt asuu Markkulan pitäjän kirkonkylässä kelloseppä Taavetti Särkkä
omassa mökissään. Sinne saa huoleti tuoda kellonsa korjattavaksi
ja naamansa jäljennettäväksi, kumpaakaan ei pilata. Kiireellisissä
tapauksissa annetaan apua myös muille vikaantuneille masiinoille.
Kelloseppä Särkkä on kunnan luottamusmiehiä, ja hänen harteilleen
on laskettu raskas yhteiskunnallinen taakka. Hän ei ole kuitenkaan
ylpistynyt, vaan muistaa alati, että hän on oman onnensa seppä. Hänen
myötätuntonsa on kokonaan vähäväkisten puolella.
Hänen kunnallisesta toiminnastaan voisi kirjoittaa pitkän luvun, mutta
se on toistaiseksi tarpeetonta, koska hän on vielä mies parhaissa
voimissaan ja hänen yleishyödyllisen työnsä historiaa piirretään
parhaillaan kunnanvaltuuston ja sen alaisten laitosten ja lautakuntien
pöytäkirjoihin.