Kevät!
Jokaisella ihmisellä on oma vuodenaikansa, jota hän intohimoisemmin
kuin muita rakastaa. Kesä koruineen on monien unelma, omat ihailijansa
ovat talvenkin lumisilla tanhuvilla, eikä pidä luulla, ettei syksyn
omituinen väririkkaus osaisi kiehtoa. Se on aivan turhaa puhetta, että
kelta on syksyn ainoa väri. Kyllä sillä on muitakin, vielä tenhoavampia
ja häikäisevämpiä. Ja mikäpä vetäisi vertoja syksyn kireän-kuultavalle
taivaalle, joka kaartuu yllämme kuin moskean kupolikatto.
Mutta kevät! Sinua sittenkin useampi kaipaa. Keväässä on optimismia,
hyvänuskoa, ja harva toki mielessänsä yksin elämän harmautta hautoo.
Kuta vanhemmaksi ihminen varttuu, sitä enemmän hän kaihoaa kevättä. Hän
haluaa siinä nähdä oman nuoruutensa innon ja uneksia aina uudestaan
entiset sadat toivonsa, jotka elämä vuodesta vuoteen on jättänyt
toteuttamatta.
* * * * *
Minä olen kaikkien vuodenaikojen kannattaja, minulla ei ole erityisiä
suosikkeja. Minä löydän aina luonnosta sopusoinnun sydämelleni ja
virvoitusta väsyneelle mielelle. Minun sieluuni saapuu aina kevät, kun
minä astun luonnon, suuren tutun ja tuntemattoman temppeliin.
Minua kalvaa usein kauhea tuska, kun minä kuljen ihmisitsekkyyden
keskellä ja näen, kuinka pienen pyyteen vuoksi paljon uhrataan ja
kuinka suuren haaveen ja onnen kaipuun annetaan tallautua tantereeseen
mitättömän itserakkauden takia.
Niin minä tunnen, enkä sittenkään ole sen parempi kuin muutkaan.
Ihminen, itsekkyydestä ja omanvoiton pyynnistä vapaa, on vain minun
salainen haaveeni. Itse olen minä hyvä ainoastaan humisevan metsän
pyhätössä, korkealla vaaralla, jonne alhaalta katsoo sininen lampi kuin
armaan silmä.
* * * * *
Mutta mitäpä minä näitä haastelen, hullujani huutelen, minä, joka olen
kerran nähnyt oikean kevään, tai ainakin _luullut_ näkeväni.
* * * * *
Voi, kuinka minä olin sairas ja masentunut, kun juna minua kiidätti yli
rajan idästä Suomen puolelle!
Minä olin jättänyt taakseni meluavan suurkaupungin, jonka kansa
kulki jo kolmatta, vai lie ollut neljättäkin, viikkoa katselemassa
kuulan reikiä julkisissa rakennuksissa ikäänkuin suurta ihmettä,
vaikka pihoilla maleksi raajarikoiksi ammuttuja ihmisiä, joita monen
edelläkäyneen sotavuoden aikana oli tehty miljoonittain ja joissa olisi
ollut kylliksi katsomista, enemmänkin: auttamista.
Kansa ihmetteli oman historiansa hävitystä, ja eniten se oli ihmeissään
nähdessään pienen, nuhrautuneen punaisen lipun, jonka sotamies oli
sisään tunkiossaan ennättänyt pistää entisen keisarillisen linnan
portille.
Oli tapahtunut vallankumous, ja kansa katseli sen jälkiä.
Ihana asia se vallankumous! Lienen itsekin sen ylistystä laulanut.
Vapaus oli voitettu, olisi pitänyt olla iloinen, mutta sydämeen pisti
pahasti. Veli oli murhannut veljensä vapauden hinnaksi.
Tuleekohan tästä oikea vapaus?
Lähimmät kuukaudet vastasivat kysymykseen. Mikä oli vastaus...?
* * * * *
Mutta minä olin jättänyt jälkeeni sen levottoman kaupungin, jonka
kansalaiset päivin kulkivat vallankumouksen jälkiä katselemassa, ja
öisin ase kädessä rosvosivat toisiaan hämärillä kaduilla. Minä tulin
kotimaahan.
Täällä oli iloista väkeä, laulua, soittoa ja kukkia. Kevättä ilmassa ja
samaa sydämissä. Kukaan ei etsinyt kuulan reikiä — _silloin_.
Se kevät pyyhkäisi kuin siivellä pois kaikki vuosien vaivat, pään
raskaus keveni kohta, ja sydän löi terveesti.
Kansa kulki onnellisena kaduilla ja puistoissa, ja jokaisen kasvoista
saattoi lukea riemuitsevan: katso, me ollaan nyt omia itsiämme, ja
nyt me ruvetaan luomaan sitä uutta Suomea, josta on ollut niin paljon
puhetta.
Minä yhdyin joukkoon ja ylistin vapautta, ja silloin minä todella
uskoin vapauteen, toisen kerran elämässäni alun toistakymmenen vuoden
väliajalla.
* * * * *
Mutta sitten tuli kesä...
Tuli syksy...
Talvikin tuli...
Lienee koittanut kevätkin... Mutta missä oli vapaus?...
Sitä toista kevättä minä en jaksa muistella.
* * * * *
Kohtalo, anna meille vielä kunnon kevät!...