Ne viestit, joita Pavel sai kaupungista, olivat mieltä lannistavia.
Paroonitar käski sanoa ettei hän vielä voisi saada tavata sisartaan,
syyt hän saisi kuulla myöhemmin ja niinkauvan tyytyä kohtaloonsa.
Pian senjälkeen saapui Miladalta kirje, jossa hän pyysi Pavelia
lykkäämään sinne tulonsa tuonnemmaksi. Mitä sydämellisimmin hän
kiitti etukäteen tämän pyyntönsä täyttämisestä, käski hänen odottaa
kevääseen, vakuutti voimistuvansa päivä päivältä ja lopetti
kertomalla että hänen nunnaksi vihkimisensä, josta hän niin
sanomattomasti iloitsi, tapahtuisi toukokuussa.
Pavelin täytyi siis pysyä alallaan, ja hän pysyi, niin vaikealta kuin
se tuntuikin. Ainakin kerran viikossa hän meni linnaan kysymään oliko
paroonitar tullut kotiin, ja sai säännöllisesti kieltävän vastauksen.
-- "Eikö hän ole edes kirjottanut?" -- "On kyllä -- toimenpiteistä,
jotka viittaavat että hänen siellä oloaan tulee vielä jatkumaan."
Slavan kihlauksen johdosta, josta paroonittarelle asiaankuuluvasti
ilmotettiin, oli tämä lausunut mielihyvänsä, myöntänyt tytölle
vapautuksen palveluksestaan ja antanut hänelle lahjaksi rahasumman,
joka ei ainoastaan riittänyt hääkustannuksiin, vaan josta jäi
vielä sievonen summa talouttakin varten. Tuon kaiken hän teki
koska Slava, vaikka nuoruudestaan asti orpo ja oman onnensa nojaan
heitetty, kuitenkin oli aina käyttäytynyt siivosti ja saattoi nyt
puhdasmaineisena astua alttarin eteen.
Kolmantena sunnuntaina pääsiäisestä vietettiin heidän häänsä. Pavel
oli nuodepoikana. Hänelle oli tuo päätös tuottanut taistelua, mutta
hän käyttäytyi ryhdikkäästi ja oli ylpeä saavuttamastaan voitosta.
Seppä Anton oli morsiamen isänä, Vinska äitinä. Viimemainittu oli
suuresta leskenhunnustaan huolimatta kauniimpi kuin itse morsian.
Kirkkoherra piti harvinaisen lämpimän vihkiäispuheen, ja kunnioitti
vastavihittyjä olemalla läsnä hääaterialla ravintolassa. Tohtori,
tilanhoitaja, metsäherra, kunnanesimies ja muutamat suurtalolliset
tulivat onnittelemaan ja vastaanottamaan nuoren pariskunnan kiitoksia
heidän kotiinsa lähetetyistä lahjoista. Kaikki suoriutui ilman melua,
yksinkertaisesti ja perin hienosti.
Syötyä tanssittiin, ja nyt tapahtui jotain merkillistä. Virgil, joka
moneen vuoteen tuskin oli kyennyt liikkumaan muuten kuin ryömimällä,
alkoi jokseenkin samassa ijässä olevan naisen kanssa tanssia
"redowatskaa". Kun soittajat hänen pyynnöstään virittivät tuon jo
aikoja sitte hylkiölle joutuneen sävelen, kirkastuivat kaikkien
läsnäolevien vanhain ihmisten kasvot. Miehet nousivat paikoiltaan,
kukin viittasi "omansa" luokseen, ja nyt he tarttuivat toistensa
käsnäisiin käsiin ja riensivät Virgilin ja hänen harmaahapsisen
"tyttönsä" jälessä. Kerran taasen yhtyivät toisiinsa monet vanhat
pariskunnat, jotka pitkiin aikoihin eivät olleet tunteneet toisiaan
kohtaan muuta kuin vihaa tai välinpitämättömyyttä. Monen kuihtuneen
naisen huulilla väreili ujo hymy, monen vakavan miehen silmä säihkyi
elämänhalua. Rakasta redowaansa tanssiessaan he muistelivat niitä
päiviä, jolloin olivat nuoria ja rakastivat toisiaan, ja tanssivat
tanssinsa loppuun lastensa ja lastenlastensa taputellessa käsiään.
Moni kaunis tyttö oli jo vilkunut Paveliin kysyen: "Mikä sinua
vaivaa? Etkö osaa tanssia?"
"En tiedä", vastasi hän. "En ole vielä milloinkaan koettanut."
"Niinpä koeta nyt!"
Mutta sitä hän ei tahtonut, sillä hän ei halunnut mistään hinnasta
tehdä itseään naurettavaksi noin suuressa seurassa. Ja siinä
päätöksessään hän pysyi lujana, taipumatta edes Slavan rukouksiin,
joka välttämättä olisi halunnut tuona kunniapäivänään edes kerran
tanssia hänen kanssaan.
Pavelin esimerkkiä seurasi Vinska. Hän uhkasi jättää koko juhlan,
kun tunkeilevin kosijansa koetti väkisin saada hänet permannolle
pyörimään. Pavelin kanssa hän vaihtoi sanan silloin tällöin;
edellinen ei tosin ollut ystävällinen, mutta kuitenkin rauhallinen,
jälkimäinen taas syvästi kiitollinen siitä, että toinen oli tehnyt
enemmänkin kuin anteeksi antanut -- että oli unohtanut.
Ja unohtanut hän olikin. Samalla kun hänen rakkautensa Vinskaan
sammui, samalla sammui myöskin muisto hänen tuottamistaan tuskista.
Ja kun hänen oli onnistunut voittaa tuo ensimäinen rakkautensa, joka
oli hänen olentonsa sisimpään sopukkaan juurtunut, hänen itsensä
kanssa kasvanut ja varttunut, miksei hän silloin voisi tukahuttaa
tuota toistakin, joka oli vain yhden yön hänen elämänpuussaan
kukkinut? -- Vielä pari tuskallista hetkeä, ja hän oli ainaiseksi
vapaa ihminen -- yksinäinen ja vapaa. Kaikki näytti tänään yhtyvän
tätä hänen päämääräänsä edistämään. Päivä ei ollut ainoastaan
Arnostin ja Slavan kunniapäivä, vaan samalla hänenkin. Ensimäisen
kerran elämässään oli Pavel vertaisena saman katon alla paraimpien
paikkakuntalaisten kanssa. Arvossapidetyt talonpojat tervehtivät
häntä, metsäherra puhui kauvan hänen kanssaan miltei isällisellä
suopeudella, kirkkoherra kysyi hänen ajatustaan muutamassa
maatalousasiassa, seppä tahtoi välttämättä julkisesti kertoa
lokomobiilihistorian ja luopui siitä vain Vinskan tähden. Arnost
vakuutti hänelle ääneen ja innokkaasti kiitollisuuttaan ja ikuista
ystävyyttään.
Kunnanlapsi liikkui kunnioituksen ja hyväntahtoisuuden ilmapiirissä
ja nautti siitä jokaisella hermonpäällään, sitä innokkaammin kuin
hiljainen ääni sisässään kehotti: iloitse tästä hetkestä, se kenties
ei enää milloinkaan uudistu! Kunnioitus ja hyväntahtoisuus loppuvat,
kun äitisi palaa... Ja hän voi tulla huomenna -- kuka tietää vaikka
olisi jo tullut. Kenties tapaat hänet kotonasi sinne palatessasi,
omasta huoneestasi, oman lietesi äärestä...
Silloin hän tunsi keskellä hiljaista, surunvoittoista onneaan
voimakkaan halun: lähde pois! Jätä mökki ja pelto äidille ja mene
itse kauvas maailmaan, vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka eivät
tiedä mitään sinusta ja vanhemmistasi. Opi ja tule joksikin -- tosin
myöhemmin kuin muut, mutta enemmän kuin muut.
Nuo ajatukset tarttuivat häneen, ne saattoivat häntä kotiin, olivat
viimeiset silmänsä ummistaessaan ja ensimäiset herätessään.
Mutta aamulla, mennessään katsomaan syksyllä istuttamiaan
kirsikkapuita, joista useimmat jo yltyleensä kukkivat, ja
mittaillessaan peltoaan, jossa ensimäinen hänen kylvämänsä laiho
vihannoi, hän tunsi että ero kuitenkin olisi katkera. Ja jos hänen
sisarensa ja Habrecht tietäisivät näistä pakoajatuksista, mitähän he
sanoisivat? --
"Vähäväkinen jääköön omaan pieneen piiriinsä ja koettakoon hiljaa ja
vaatimattomasti vaikuttaa kokonaisuuden hyväksi."
Sekin oli yksi noita hänen ystävänsä lausuntoja, jotka olivat
langenneet kalliopohjalle. Mutta nyt ei hänen sielunsa enää ollut
hedelmätöntä kalliota, vaan hyvää maata, jossa siemen iti ja nousi
rehevälle oraalle.
Hänet herätti äkkiä mietteistään ääni, joka huusi Pavelin nimeä.
Luokseen juoksi muuan linnan tallipojista, huitoi jo kaukaa kättään
ja huusi: "Rouva paroonitar on lähettänyt sanan, että sinun pitää
heti mennä hänen luokseen kaupunkiin, sinun pitää lähteä hevosella!"
"Voinhan kävelläkkin", vastasi Pavel, joka hämmästyksestä, ilosta
ja pelosta vuoroin kylmeni, vuoroin kuumeni. "Minkätähden juuri
hevosella?"
"Että pikemmin olisit perillä, sentähden kai. Joudu, joudu; hevosta
jo valjastetaan!"
Kiireesti muutti Pavel pukua ja riensi linnaan. Ajopelit jo häntä
odottivat; pari oivallista työhevosta pienten keveäin vainujen
eteen valjastettuina veivät hänet huimaa vauhtia kaupunkiin,
luostarinportin eteen, jossa ovenvartijatar otti hänet vastaan sanoen:
"Vien teidät rouva paroonittaren luo".
"Onko sisareni hänen luonaan?... Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel
miltei tyrmistyneenä.
Nunna ei vastannut mitään, vaan astui hänen edellään portaita ylös
kuvilla koristetun käytävän läpi, jonka loppupäässä, vastapäätä
tummaa kaksoisovea, riippui ristinpuuhun naulitun luonnollisen
kokoinen kuva.
"Kuinka sisareni voi?" kysyi Pavel uudestaan.
Ovenvartijatar osotti lunastajan orjantappuraista päätä sanoen:
"Ajatelkaa hänen kärsimyksiään", avasi oven ja käski hänen astua
sisään. Pavel seurasi kehotusta ja joutui suureen, salintapaiseen,
juhlalliseen huoneeseen, jossa seisoi paroonitar ja johtajatar, vanha
rouva ystävänsä käsivarteen nojautuneena.
"Herran rauha!" sanoi johtajatar. Paroonitar aikoi puhua, mutta ei
kyennytkään, vaan heltyi kyyneliin.
Pavelkaan ei saattanut muuta kuin änkyttää: "Jumalan tähden, Jumalan
tähden, mikä sisartani vaivaa?... Onko hän sairas?"
"Hän on tervehtynyt", vastasi johtajatar. "Mennyt ikuiseen iloon."
Pavel tuijotti häneen, katseessa sellainen tuskan ja suuttumuksen
säihky, että johtajatar ehdottomasti antoi kauniiden, levollisten
silmiensä vaipua.
"Mitä se merkitsee?" huusi Pavel tuskissaan.
Silloin vanha pieni rouva irtautui voimakkaan ystävättärensä
käsivarresta ja astui hänen luokseen horjuvin askelin, vapisevat
kädet ojennettuina. "Pavel raukka", nyyhkytti hän, "sisaresi on
kuollut; rakas lapseni on mennyt pois ennen minua, minua vanhaa,
väsynyttä."
Polvensa huojuivat, hän oli kaatumaisillaan; Pavel otti hänestä
kiinni ja vanha linnanrouva itki hänen rintaansa vasten nojautuneena.
Pavel talutti hänet varovasti nojatuolin ääreen ja auttoi siihen
istumaan; sitte hän kääntyi, koko ruumiiltaan vavisten, johtajattaren
puoleen: "Minkätähden sisareni kirjotti minulle että hän tulee päivä
päivältä terveemmäksi?"
"Hän luuli niin, ja me annoimme hänen olla siinä luulossa, kunnes
tuli aika valmistaa häntä viimeistä Herran pyhää ehtoollista
vastaanottamaan"... Johtajatar vaikeni.
"Valmistaa", toisti Pavel painaen kätensä kuivia, hehkuvia silmiään
vasten. "Hän on siis tiennyt kuolevansa?"
Johtajatar nyökkäsi myöntävästi.
"Eikö hän ole sanonut tahtovansa nähdä minua, ei ole sanonut:
tahdon vielä kerran nähdä veljeni? -- Rouva paroonitar!" huusi hän
korotetulla äänellä vanhukselle. "Eikö hän ole sanonut tahtovansa
vielä kerran nähdä veljeänsä?" --
"Hän on sinulle lausunut tuhannet ja jälleen tuhannet terveiset ja
siunaukset, mutta nähdä sinua ei hän enää pyytänyt", kuului vastaus.
Johtajatar puuttui puheeseen:
"Hän oli irtaantunut kaikesta maallisesta, hän kuului jo
taivaaseen... Hän näki viimeisinä hetkinään sen olevan avoinna, näki
Jumalan kirkkaudessaan ja kuuli enkelein riemulaulut, jotka lausuivat
hänet tervetulleiksi autuaiden asumuksiin."
"Milloin hän kuoli?" sai Pavel vaivoin kysytyksi.
"Eilen illalla."
Eilen illalla -- jolloin hän oli juhlimassa, jolloin hänen
ajatuksensa olivat niin kaukana sisarestaan! Raju epäluulo tarttui
häneen: se ei ole mahdollista, se on aivan mahdotonta -- -- ja hän
huudahti: "Missä hän on?... Viekää minut hänen luokseen!"
"Hän ei ole vielä pantu laudoille", esteli johtajatar, mutta Pavel ei
ottanut vastaväitteitä huomioon ja hän, joka oli tottunut käskemään
ja hallitsemaan, antoi myöten.
He astuivat portaita ylös toiseen kerrokseen ja kulkivat käytävän
läpi, jonka molemmin puolin oli ovia. Erään semmoisen eteen seisahtui
johtajatar. "Marian huone", sanoi hän syvästi liikutettuna.
Pavel ryntäsi esiin ja avasi oven... Valkoiseksi kalkitussa,
rautaristikkoisilla ikkunoilla varustetussa, auringon valaisemassa
kammiossa oli kapea sänky. Pääpuolessa paloi vahakynttilä rautaisessa
jalassa ja toinen jalkapäässä. Vuoteen edessä oli polvistuneena
kaksi rukoukseen vaipunutta nunnaa. Vuoteella makasi liinavaatteella
peitetty, jäykkä, laiha ruumis. Johtajatar lähestyi sitä ja paljasti
kuolleen kasvot.
Pavel kavahti taaksepäin, horjahti ja löi päänsä ovipieleen, jonka
luokse jäi seisomaan ja vääntelihe kuin kidutuspenkissä oleva.
Vihdoin viimeinkin tulvahtivat kyynelet hänen silmistään ja hän
huusi: "Tuo ei ole minun Miladani, ei! Missä on Miladani?"
Häntä ei voinut kukaan rauhottaa, tuskansa ei lohdutuksesta
vaimentunut.
Paroonitar kutsutti hänet luokseen, itki ja puhui Miladasta, eikä
Pavelilla ollut sydäntä sanoa hänelle sitä, mitä alituiseen ajatteli:
jos sisareni olisi ajoissa otettu luostarista pois, niin hän vielä
eläisi; teillä olisi vielä lapsenne ja minulla valoisa esikuvani,
kallein aarteeni.
Vanhan rouvan toivomuksesta jäi hän kaupunkiin hautajaispäivään
saakka, harhaillen pitkin katuja ja joutilaisuuteen tottumattomana
vaipuen sitäkin syvemmän surun valtaan.
"Milada, rakas sisareni!" sanoi hän itsekseen ja jäi monesti
seisomaan ajatellen että jonkun täytyisi tulla hänen jälessään
ja sanoa: "Käänny takaisin, hän elää, hän kysyy sinua! Pienet
kokoonkurtistuneet kuolinkasvot, jotka näit, eivät olleet Miladan
kasvot."
Kun sisarensa makasi kappelissa paareilla, sadan kynttilän
valaisemana ja valkoiseen puettuna, valkoisilla ruusuilla peitettynä,
ei häntä voinut kukaan taivuttaa astumaan ruumiin ääreen. -- Vasta
kun kirstu oli sulettu, kirstu joka kätki hänen Miladansa viimeiset
jäännökset, heittäytyi hän sen yli ja rukoili, ei hänen puolestaan,
vaan häntä.
Hautajaisissa saattoi vanhan linnanrouvan suru hänet miltei
tunnottomaksi oman surunsa suhteen. Aivan murtuneena seisoi
paroonitar lemmikkinsä haudan partaalla hiljaisella luostarin
hautuumaalla ja antoi hautausmenojen päätyttyä nunnajonon kulkea
ohitsensa heihin itse liittymättä. Vasta hetken päästä hän sanoi
Pavelille:
"Vie minut nyt takaisin huoneeseni, ja mene sitte kotiin sanomaan
linnalaisille että valmistavat kaikki kotiintuloani varten. Ja
kunnollisesti -- se on varmaankin viimeinen kerta, kun he minun
tähteni vaivautuvat. Luulen että palaan kotiin ainoastaan kuolemaan."
Pavel ei koettanutkaan vastustaa hänen mietteitään. Hän tiesi että on
parasta vaijeta silloin, kun vanhat henkilöt viittaavat lähestyvään
kuolemaansa; lausunto oli vakavasti tarkotettu ja semmoisena se
otettiin vastaankin.
Myöhään iltapäivällä saapui Pavel kylään. Kaikkein ensiksi hän kävi
linnassa, jossa suoritti paroonittaren asian. Palvelijajoukko riensi
paikalle, kun kuuli hänen tulleen; kaikki katsoivat häneen uteliaasti
ja hän erosi heistä sukkelaan, peläten että kysyisivät Miladasta.
Kadulla hän sai osakseen samallaista huomiota kuin linnassakin. Yksi
ja toinen jäi seisomaan puhuakseen hänen kanssaan, mutta Pavel riensi
ohi kiireisesti tervehtien.
Vinskan talon edustalla olevalla penkillä istui Virgil, joka Peterin
kuoleman jälkeen oli muuttanut tyttärensä luo asumaan. Hän viittasi
Pavelin luokseen. "Oletko vihdoinkin tullut?" huusi hän jo kaukaa.
"Koirasi olisi kuollut nälkään, ellen olisi ottanut sitä huostaani."
"Siihen olen luottanutkin", vastasi Pavel ja astui edelleen. Mutta
Virgil huusi kaikin voimin:
"Älä mene noin, odotahan! Vinskalla on jotain sanomista sinulle."
Samalla astuikin Vinska jo ovesta ulos, meni Pavelin luo ja sanoi
hänelle tuolla nöyrällä tavalla, jota hän nykyään aina käytti Pavelia
puhutellessaan:
"Olemme kuulleet onnettomuudestasi ... se surettaa meitä..."
"Anna olla, älä siitä", keskeytti Pavel.
"Sanohan hänelle se toinenkin asia!" huomautti Virgil kärsimättömästi.
Vinska punastui. "Rakas Pavel", sanoi hän, "rakas Pavel, äitisi on
tullut!"