"Sillä, joka kysyy."
"Minulla?... Mitenkä minulla olisi paha omatunto?"
Se teeskennelty viattomuus, jolla tämä kysymys tehtiin, kuohutti
hänen vertaan ja vyörytti tuhansia äkäisiä sanoja hänen kielellään,
mutta esiin purkautui heikoin ja lapsekkain: "Etkö ole polkenut
tiiliäni?"
Tyttö nosti silmänsä ja katsoi häneen avonaisesti ja rauhallisesti:
"Milloinka olisin niin tehnyt? En koskaan!"
"Älä valehtele!" huudahti Pavel käskevästi.
"Enkä valehtele", vastasi tyttö. "Minkätähden minä valehtelisin? En
ole niin tehnyt, ja sillä hyvä!"
Pavel uskoi häntä, muuta hän ei voinut, ja jatkoi nyt jonkun verran
rauhottuneena: "Etkö ole juossut jälessäni kivi kädessä?"
"Mutta, Pavel; kuka panisi mieleensä tyhmän lapsen tekoja. Mitä
kaikkea sinä itse oletkaan tehnyt?" Hän heilautti keveästi ja sirosti
kädellään ilmaan: "Sellaiset unohdetaan. Pyydän että unohdat sen,
Pavel!"
Pavel vaikeni; häntä miltei hävetti tytön liian hyvä muisti. Eikö
tyttö ollutkin oikeassa? -- sellaiset unohdetaan. Milada oli
puhunut anteeksiantamisesta, jopa kiitollisuudesta kärsimystemme
aikaansaajia kohtaan, mutta loukkauksen unohtamisesta -- ei mitään.
Pieni vähäpätöinen vihollisensa nyt puhui hänelle tuosta kaikkein
perinpohjaisimmasta parannustavasta.
Tyttö sanoi vielä pari ystävällistä sanaa, kumartui, otti korinsa ja
jatkoi matkaansa.
Pavel jäi yksin Lamuurin, työnsä ja ajatustensa seuraan. -- Unohda,
silloin ei sinun tarvitse antaa anteeksi! Unohda, silloin ei sinun
tarvitse kuvitella että onkaan mitään anteeksiannettavaa. Kunpa se
vaan onnistuisi! Hän muisteli kerran onnistuneensa tuon kauniin
vastustajansa suhteen, silloin kun oli rynnännyt linnasta ulos täynnä
onnea paroonittaren lahjan johdosta. Ja se, mikä kerran onnistui
tilapäisesti ja ajattelematta, miksei se voisi onnistua vielä kerran,
vapaaehtoisesti ja tahallisesti?
Seuraavan kerran metsäherran taloon mennessään puheli Slava jälleen
Pavelin kanssa, ja tämän ensimäinen kysymys tytölle oli:
"Ellei sinulla ole ollut paha omatunto, miksi olet karttanut katsoa
minua silmiin?"
"Kun sinä olet aina ollut niin jörö ja katsonut minuun niin
vihaisesti. Siitä minä en pidä, minusta on hauskaa että ollaan
iloisia ja katsotaan minuun ystävällisesti."
Tällä lausunnolla hän ei tarkottanut ainoastaan Pavelia, vaan
jokaista ihmistä. Pavel huomasi sen sangen pian. Tuossa tytössä
asusti rattoisuuden haltijatar, joka pukeusi vastarintaan milloin
vaan näki totisia naamoja. Ja tuo rattoisuus, joka kohosi miltei
vallattomuuden rajoille, yhdessä sen kunnioituksen kera, jota hän
vaati pienelle sievälle olennolleen, sekä hänen neitseellisen puhdas
käytöksensä, teki hänestä nuorien ja vanhojen ihailun esineen.
Kehenkään hän ei kuitenkaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin
Arnostiin; hänet oli tyttö täydelleen saanut verkkoonsa, ja
rakastunut nuorukainen ei salannut Pavelilta enemmän lemmentuskiaan
kuin mustasukkaisuuttaankaan viimemainittua kohtaan. Järkevänä,
käytännöllisenä miehenä hän piti aivan luonnollisena että Slava
antaisi etusijan sille, jolla oli mökki ja pelto, hänen rinnallaan,
jolla oli ainoastaan mökki ja pieni kunnalta vuokrattu palsta.
Hänestä tuntui itsestään selvältä että Pavelkin astuisi niiden
riviin, jotka tavottivat kauniin tytön suosiota tai hänen kättään,
se tuntui niin luonnolliselta, ettei hän edes sitä kysynyt. Ja hänen
ystävänsä, jolle hän tuon otaksumisensa ilmoitti ja joka olisi
tahtonut sanoa: "Olet narri, en ajattele tyttöä, olen hänestä aivan
välinpitämätön", nieli tuon vastauksen, koska hän -- ei tahtonut
valehdella.
Hän ei suinkaan ollut tytön suhteen välinpitämätön; hänetkin oli tuo
pieni lumotar saanut pauloihinsa. Ei samalla tavalla kuin Arnostin;
sokeaa rakkautta hän ei tuntenut, mutta lämpimäksi suli hänen
mielensä tytön läheisyydessä ja suuresti hän Pavelia miellytti ja
mielellään olisi poika halunnut päästä vapaaksi eräästä epäilyksestä,
joka Slavan läsnäollessa aina häntä kiusasi ja sytytti epämääräisen
pelon: "Tyttö voi milloin hyvänsä tehdä jotakin, joka koskee
sydämeeni ja hävittää sen ilon, jota tunnen hänen läsnäollessaan".
Toisesta epäilyksestä, joka aikaisemmin oli häntä kovasti kiusannut,
oli hän täydelleen vapautunut, siitä nimittäin: huoliiko kukaan kelpo
tyttö minusta, haluaako kukaan kelpo tyttö asua saman katon alla
äitini kanssa? No niin, Slava oli kelpo tyttö ja osotti selvästi
suostuvansa Paveliin, vaikka aivan hyvin tiesi että äiti jonakin
päivänä palaisi kotiin asuakseen poikansa luona. Tyttö kyselikin yhtä
ja toista äidistä ja sanoi kerran:
"Äiti on kuitenkin aina äiti, olkoon minkälainen hyvänsä. Minulla ei
ole äitiä."
Pavel tervehti häntä nykyään aina hyvin kohteliaasti eikä enää
katsonut "vihaisesti", mutta käyttäytyi kuitenkin, mitä mielessään
muuten liikkuikin, erittäin varovasti tyttöä kohtaan, kun Arnost sen
sijaan hänen edessään vahana suli ja liekkinä leimahteli. Rakastunut
nuorukainen tiesi aina tarkoin tytön jokaisen askeleen, ja niinä
päivinä, jolloin Slavan piti käydä metsäherran talossa, sattui aina
niin omituisesti, että Arnost oli aivan vapaa ja tarjoutui auttamaan
Pavelia työssään. Ja kun tuo odotettu saapui, tapasi hän molemmat
nuorukaiset aitaa vasten nojautuneina häntä odottamassa. Kumpiko
sen teki suuremmalla kaipuulla, tuo vakava, umpimielinenkö, vai
tuo toinen, sitä hän ei tiennyt. Tyttö käyttäytyi molempia kohtaan
yhtä ystävällisesti, yhtä toverillisesti, mutta puheli enemmän
Arnostin kanssa, koska tämä osasi laskea paremmin leikkiä ja puhua
sukkeluuksia.
Joulun jälkeen toi Slava kerran linnasta tiedon, joka sai kaikki
Pavelin uinuneet huolet sisarensa suhteen jälleen hereille. Milada
oli ollut sairaana. Paroonitar oli hiljattain käynyt luostarissa
ja oli palannut rauhotettuna. Nyt oli sairas jo parempi, vakuutti
hän; kaikki kävisi hyvin. Kuitenkin oli hänen ollut vaikea erota
"lapsestaan" ja aikoi pian taas mennä häntä katsomaan, jäädäkseen
joksikin ajaksi luostariin johtajattaren vieraaksi. Mutta sitä ennen
hän laittoi Pavelille kutsun saapua hänen puheilleen.
Pavel riensi suoraapäätä linnaan ja tapasi vanhan rouvan kumaraisena
ja levottomana, mutta kuitenkin levottomuuttaan hillitsevänä.
Paroonitar lupasi heti kaupunkiin päästyään hankkia Pavelille
tilaisuuden tavata Miladaa, ja otti siitä hyvästä pojalta lupauksen,
ettei tämä koettaisi omin päin pyrkiä sisarensa pakeille.
Pavel kirjotti Miladalle, sai häneltä muutamia ihania, lohduttavia
rivejä vastaukseksi, odotti paroonittaren lähtöä, ja kun se vihdoin
tapahtui, käskyä saapua sisarensa luo. Hänen sydämensä tuntui
raskaalta ja keventyi vain hiukan nähdessään tuon suloisen tytön,
jota he Arnostin kanssa nykyään sanoivat "kultarastaaksi".
Asiat olivat nyt sillä kannalla, että Pavelista alkoi tuntua
turhalta enää kauvemmin vastustaa tunteitaan. Hän ei tosin
kuvitellutkaan, että Slava olisi pitänyt hänestä erikoisemmin; mutta
ei toisekseen epäillyt etteikö tyttö Arnostin ja hänen kosiessa
antaisi hänelle etusijaa ja kerran naimisiin jouduttuaan tulisi
hyväksi vaimoksi, niinkuin oli ollut hyvä tyttökin. Hänen mieleensä
oli kyllä usein johtunut luopua kokonaan tytöstä ystävänsä tähden,
mutta nuo jalomielisyyden ilmaukset heikkenivät sikäli kuin hänen
mieltymyksensä tuohon iloiseen veitikkaan kasvamistaan kasvoi.
Arnostia kohtaan hän oli yhtä avomielinen kuin tämäkin oli ollut
hänelle.
"Vaikka rakastaisit häntä kuinka paljon, niin minä häntä kuitenkin
enemmän rakastan", sanoi Arnost.
"Mitäpä se auttaa, jos hän kuitenkin minut ottaa", sanoi Pavel.
"Kysyn siitä häneltä ensi tilassa, minäkin tahdon olla kerran
onnellinen."
Arnost vastasi: "Kysy vaan". -- Hän oli tehnyt päätöksensä. Sinä
päivänä, jolloin Pavel saisi Slavalta myöntävän vastauksen, möisi hän
mökkinsä, jossa oli äitinsä kuoleman jälkeen asunut aivan yksinään,
ja rupeisi sotilaaksi. Sotilaselämä ei ole hullumpaa, varsinkaan
sellaiselle kuin Arnost, joka jo kaksikuukautisella palvelusajalla
oli saavuttanut jonkinlaista tottumusta.
Eräänä sumuisena tammikuun keskipäivänä tuli hän kovasti liikutettuna
Pavelin luo ja kertoi että tyttö tänään kävisi viimeistä kertaa
metsäherran luona, joka nyt oli jo terve, joten lähetykset linnasta
lakkaisivat.
Arnostin otsalla helmeili tuskan hiki ja hänen rintansa aaltoili
rajusti.
"Minä en kestä tätä enää!" sanoi hän. "Tänään täytyy sinun puhua,
taikka puhun minä."
"Niinpä puhu", sanoi Pavel; "mutta minä puhun myöskin!"
He katsoivat toisiaan vihaa leimuavin silmin ja kävelivät aidan
takana edestakaisin kuin leijonat häkissään. Lamuur istui kynnyksellä
mustana ja rumana ja tarkasteli hiljaisella ylenkatseella molempia
intohimon kuohuttamia ihmislapsia.
Nyt tunkeutui leveä valojuova teitä ja vainioita peittävän usvan
läpi muuttaen sen hohtavaksi, moniväriseksi huuruksi. Ja tuon
läpikuultavan hunnun ympäröimänä läheni pieni Slava, mutta tänään,
juuri tänään, jolloin nuo vihamieliset ystävät aikoivat puhua hänelle
sanasen kahdenkesken, hän ei tullutkaan yksin.
Hänellä oli mukanaan seuralainen -- Vinska.
Arnost ja Pavel huomasivat sen yhtaikaa, jolloin edellinen ääneensä
huudahti ja jälkimäinen mutisi itsekseen: "Kirous!"
Jonkun matkan päässä naisten jälessä tuli puunhakkaajain joukkue.
He menivät tänään niin harvinaisen myöhään metsään, kun eilen
oli ollut sunnuntai ja kun oikea kunnon puunhakkaaja "pitää aina
vapaamaanantaita", niinkuin Hannuschin oli tapana sanoa.
Vinska piti tarpeellisena selittää mukana tulemistaan siten, että
hänen täytyi puhua metsäherran kanssa rakennuspuitten ostosta, ja oli
yhtynyt Slavaan, koska kahden kuitenkin on aina hauskempi kulkea.
Arnost puuttui heti puheeseen, myönsi tuon lausunnon oikeaksi ja
tuijottaen hänen seuralaiseensa änkytti jotakin sekavaa siitä, kuinka
mieletöntä on kulkea laapustaa yksin elämän läpi, sen sijaan että
kulkisi käsi kädessä jonkun toisen kanssa, joka niin kovin mielellään
tarjoutuisi toveriksi.
Pavel kuiskasi hänelle äkäisesti: "Puhu sinä!" Ja kun hänen ensi
suuttumuksensa Vinskan läsnäolosta oli haihtunut, kehotti hän tätä
ja Slavaa astumaan mökkiin vähän lepäämään. Samalla hän avasi pienen
veräjänsä ja lausui jonkinlaisella isännän arvokkuudella vieraat
tervetulleiksi.
Tämä kohteliaisuus tapahtui juuri samalle kohdalle ennättäneiden
puunhakkaajain kuullen ja antoi noille raaoille miehille aihetta
lausua mitä törkeimpiä kompasanoja.
Pavel vastasi kiivaasti ja huusi hillityllä raivolla: "Laittaukaa
tiehenne!"
He vastasivat entistäkin karkeammasti ja Hannusch, joka nojasi
mukavasti aitaa vasten piippu hampaissa, oli katselevinaan
puutarhassa makaavaa kattotuolia ja sanoi:
"Tuohan on jo valmis; nyt voit alottaa tallin rakentamisen...
Rakenna, rakenna! Ja pidä kiirettä, sillä se, jonka aijot sinne
sijottaa, on jo matkalla ... se sieltä kuritushuoneesta!"
"Niin se -- tosiaankin!" huudahtivat toiset miehet kuorossa ja
Hannusch huusi niin että kaulasuonet pullistuivat:
"Ottakaa hänet, hyvät naikkoset! Ei teidän tarvitse edes pelätä
kuritushuoneesta tulevaa anoppimuoria, hän pannaan talliin, tuo
äiti..."
Niitä sanoja hän sai katua.
Pavel suoristi vartalonsa, hänen rinnastaan tunkeutui kamala korahdus
ja hän puri huultaan niin, että veri siprahti esiin. Hetken ajan hän
katseli ympärilleen... Tiellä seisoi nainen, jota hän oli rakastanut,
tuolla tyttö, jota hän nyt rakasti, tuolla se rehellinen nuorukainen,
jonka kanssa hän oli aikonut tytöstä kiistellä; ja tuolla, aidan
luona, roisto, joka heidän läsnäollessaan oli häntä raa'asti
häväissyt, mutta maassa hänen jalkainsa juuressa oli kirveensä.
Salaman nopeudella hän tarttui siihen ja lennähytti sen ilmaan --
Hannusch väistyi kirkuen syrjään. Hänen päätään kohti suunnattu
kirves lensi ohitse aivan ohimon vierestä ja sattui korvaan. Kaikki
huusivat, Pavel työnsi syrjään Vinskan, joka asettui hänen tielleen,
hyppäsi aidan yli ja juoksi keskelle puunhakkaajajoukkoa.
Niin kammottavan näköinen hän oli, niin suunnaton viha leimusi hänen
silmistään, että koko joukko väistyi tieltä ja kaikkein kauvimmas
Hannusch korvaansa pidellen. Mutta silloin hänet saavutti joku
Paveliakin sukkelampi. Lamuurin suusta kuului onnettomuutta ennustava
murina, se syöksyi Pavelin edelle ja karkasi Hannuschin kurkkuun.
Tämä karjahti ja kaatui aivan Pavelin jalkain juureen, pullottavat
silmät epätoivoisina kiinnitettynä Paveliin, joka jo kohotti
jalkaansa murskatakseen sen suun, joka oli häntä häväissyt... Mutta
äkkiä hän ikäänkuin inhon ja kauhun valtaamana polkasi kalmankalpeana
jalkansa maahan huudahtaen: "Pois, Lamuur!"
Vastahakoisesti luopui koira saaliistaan. Hannusch nousi vaivoin ylös
ja hänen toverinsa näyttivät ensin aikovan kaikki yhtenä rynnätä
Pavelin kimppuun, mutta muuttivat mieltä. Jonkun aikaa he vielä
neuvottelivat Arnostin kanssa, Pavelin seisoessa liikkumattomana,
synkästi eteensä katsoen, ja menivät lopulta hiljaisesti tiehensä.
Vasta jonkun matkan päähän mökistä ennätettyään rohkasivat he itsensä
ja kääntyivät ympäri lausuen uhkauksia, joita ei kuitenkaan kukaan
ottanut huomioon.
Pavel ja hänen vieraansa muodostivat pienen äänettömän ryhmän. Hän
itse näytti olevan vähimmän halukas äänettömyyttä katkaisemaan,
oli astunut mökkinsä ovelle ja katseli koiraansa, joka vakavana ja
ymmärtäväisenä katsoi häneen takaisin.
Kului hetkinen, ennenkuin Slava ennätti sen verran mieltään
rohkaista, että saattoi muistuttaa Pavelia hänen äskeisestä
kutsustaan. Poika uudisti pyyntönsä puoliääneen ja hymyili vieraasti
ja surullisesti tytölle, jonka kasvoilla vielä näkyi äskeisen
pelästyksen jälkiä. Astuttiin mökkiin, Habrechtin jalomielisyyden
avulla sisustettuun pieneen, savilattiaiseen asumukseen. Pöytä oli
keskellä huonetta, samoin kuin se oli ollut opettajankin asunnossa,
ja sen ympärillä vanha nojatuoli ja kolme muuta tuolia, Nurkassa,
vastapäätä takkaa, oli kapea kaappi, joka sisälsi talon kalleudet:
ystävän suuriarvoiset lahjat, kirjat, joita hän oli kehottanut
Pavelin aina lukemaan. Tuo kehotus ei ollutkaan turhaan lausuttu,
kuluneista kansista näki että niitä oli ahkeraan pidelty, jos kohta
kunnioittavalla varovaisuudella.
Vinska istuutui nojatuoliin, Slava toiselle tuolille hänen viereensä.
Edellinen vaikeni, jälkimäinen kiitteli kohteliaasti huoneessa
vallitsevaa puhtautta, vaan keskeytti puheensa säikähtyneenä noiden
kolmen ankaroista kasvonilmeistä.
Arnost oli astunut Pavelin luo ja kuiskannut hänelle pari sanaa;
Pavel oli ravistanut päätään ja jäänyt liikkumattomana seisomaan,
kuin paikkaansa naulattuna ja synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
Arnost malttoi kotvan mieltään, mutta lopulta kärsimättömyys
sai vallan; hän tarttui Pavelin olkapäihin ja sanoi: "Mitä sinä
töllistät? Lopeta jo... Mitä sinä parin juopuneen puheista!"
"Niin", huudahti Slava kirkkaalla äänellään, "mitä sinä niistä? Anna
ihmisten puhua ja jutellaan me jotakin hauskaa."
Pavel kuunteli -- niin rakas ääni, ja kuitenkin epäsointua synnyttävä.
"Jotakin hauskaa? -- hyvä -- sitähän juuri ajattelen!" Pavel naurahti
lyhyeen ja kuivasti, astui pöydän luo ja kääntyi tyttöön päin. "Olen
puhemies", sanoi hän, "tuolle tuossa, Arnostille. Olemme jo aikoja
sitte päättäneet, että minä kysyisin sinulta huolitko hänestä."
"Älä laske leikkiä vakavassa asiassa!" huusi Arnost ankarasti. "Mitä
tuo on olevinaan?" Mutta vielä ankarammin tiuskasi Pavel vastaukseksi:
"Etkö muka enää haluakkaan tyttöä kosia? Joko rakkaus sammui?"
"Oi, mitä rakkauteen tulee, niin..."
Noissa sanoissa ilmenevä hehku oli kyllin selvä vastaus kysymykseen.
Neljännestuntia myöhemmin läksi Pavelin mökistä morsiuspari. Sulhanen
oli autuas, morsian hiljaisen tyytyväinen. Arnost oli hänelle
rakkaampi kuin Pavel; vielä rakkaampi olisi kuitenkin ollut Arnost ja
Pavelin pelto yhteensä.
Vinska lausui jäähyväiset yhtaikaa kuin kihlaantuneetkin, jotka
läksivät hänen kanssaan yhdessä metsäherran luo. Puutarhanportin
kohdalla hän kuitenkin pysähtyi, antaen nuorten mennä edellä, ja
sanoi Pavelille: "Mitä se tuokin oli? On kerrottu että sinäkin olisit
halunnut Slavan omaksesi?"
"Niin olisinkin!" huudahti hän jaksamatta enään itseään hillitä.
"Mutta kuinka minä menisin naimisiin, minä, jolle milloin tahansa
voi sattua se onnettomuus että murhaan toisen, koskei muut keinot
auta? Häpeässä olen elänyt, häpeään on äitini minut synnyttänyt. Nyt
ovat tahtoneet tehdä minusta paremman ihmisen, opettaja ja Milada
sisareni, nyt en enää tyydy häpeätä kantamaan, mutta en voi sitä
kuolettaakaan, se on onnettomuuteni."
Vinska seisoi hetken äänetönnä, silmät maahan luotuina; sen jälkeen
hän sanoi: "Olit saattamassa Peter-raukkaani hautaan. En ole vielä
saanut sinua edes kiittää, kun aina vältät minua."
Pavel kohautti olkapäitään: "En vältä sinua enää tästälähtein
milloinkaan. Hyvästi!"
"Rakas Pavel!" sanoi nainen taasen, hetkisen vaijettuaan. "Ennenkuin
lähden, tahdon vielä kertoa sinulle jotakin. Minä en saa ihmisiltä
lainkaan rauhaa. Ei ole vielä kuin kolme kuukautta Peter-raukkani
kuolemasta, ja minulle on jo ilmaantunut kaksi kosijaa."
"Niinpä valitse heistä jompikumpi!"
"Luulen", sanoi Vinska tuijottaen hetkisen lumeen, "että minä jään
leskeksi."
"Jää sitte leskeksi. Voi hyvin!"
Vinska lähti hitaasti, mutta kääntyi vielä kerran Pavelin puoleen
ja sanoi surullisella äänellä: "Sinä saatatkin sanoa: voi hyvin!
Mutta kun on menetellyt jotakin kohtaan niin pahoin, kuin minä sinua
kohtaan, silloin ei voi hyvin voida."
"Sentähden ei sinun tarvitse harmaita hapsia kantaa", sanoi Pavel
rauhallisesti. "Olen sen kaiken unohtanut."
Vinskan pää painui rintaa vasten ja suun ympärille ilmeni
surunvoittoinen piirre. "Entä sinä?" kysyi hän. "Aijotko tosiaankin
jäädä nuoreksi mieheksi?"
"Aijon!" vastasi Pavel. "Minusta tulee se yksinäinen ihminen,
jommoiseksi olette minut tehneet."