"Ei, hän ei ole tahtonut astua huoneeseesi, ennenkuin olisit itse
läsnä. -- Hän ei ole myöskään tahtonut tulla minun luokseni", lisäsi
Vinska.
"Oletko pyytänyt häntä?"
"Pyysin hänen tulemaan tänne sinua odottamaan. Hän ei sitä tahtonut,
vaan on asunut ravintolassa; mutta sinusta olen hänelle kertonut koko
päivän, ja hän ei ole saanut vieläkään kylläänsä. Sitte hän meni
tuonne ylös mökkiäsi katsomaan. Hän on siellä paraillaan."
Pavelista tuntui kuin olisi suuri jäälohkare pudonnut rinnastaan.
"Hyvä", mutisi hän; "menenpä siis." Mutta siitä huolimatta hän
ei liikahtanut paikaltaan. Hänen levoton, harhaileva katseensa
kohtasi Vinskaa, joka oli jännitettynä tuijottanut hänen synkkiin
kasvoihinsa. Pavel sanoi äkkiä: "Kiitän sinua, että olet pyytänyt
hänet luoksesi".
"Ei kiittämistä", vastasi Vinska.
Molempien sydämet tykyttivät kuuluvasti, he lukivat selvästi
toistensa sisimmät ajatukset. Vinska ei tavannut toisen sydämessä
entistä rakkautta, vaan ei enää entistä vihaakaan; hänen omansa oli
pohjia myöten täynnä raskasta, hyödytöntä katumusta, tietäessään
että mitä oli Pavelia vastaan rikkonut, sitä ei voisi enää koskaan
sovittaa.
Sanaakaan vaihtamatta he erosivat.
Pavel kulki hitaasti kyläkatua ylös. -- Aurinko laski metsäisten
kukkulain taakse, jyrkkinä ja tummina kohosivat havupuiden latvat
punertavaa taivasta kohti. Hänen hiekkanummellaan näkyi jyrkkiä
varjoja, ne levisivät pihalle, kiipesivät seinille ja katolle,
himmensivät pienten ikkunaruutujen kimmellyksen ja ympäröivät erästä
kookasta olentoa, joka seisoi pienen puutarhan edessä syventyneenä
laskevaa päivänsilmää katselemaan.
"Äiti!" sanoi Pavel itsekseen -- "äiti!"
Siinä hän oli, ryhdikkäänä ja suorana viimeisen kymmenen vuoden
painosta huolimatta, murtumatta pitkän vankila-aikansa häpeästä.
Pavel jatkoi matkaansa -- vaan ei enää yksin! Kuiskaavien äänien
ja hiipivien askeleiden hillitty suhina tunkeutui sanomattoman
vastenmielisenä hänen korviinsa. Joukko uteliaita seurasi hänen
kintereillään ollakseen läsnä äidin ja pojan ensi tapaamisessa.
Hän ei katsonut taakseen, astuihan vaan eteenpäin, ulkonaisesti
levollisena kohti kohtaloansa.
Äiti kääntyi, huomasi hänet ja silmänsä säihkyivät onnea, ylpeyttä ja
ikävöimisen täyttymisen riemua. Mutta hän jäi paikalleen seisomaan
pitkin sivuja riippuvin käsivarsin, hän ei poikaansa puhutellut.
"Herran rauha, äiti!" sanoi Pavel nopeaan ja hätäisesti. "Minkätähden
jäätte oven eteen, astukaa sisään!"
"En tiedä saatanko niin tehdä", vastasi hän katsoen lakkaamatta
poikaansa silmäyksin, joissa ilmeni rakkautta ja autuasta ihastusta,
mikä virtasi valona ja lämpönä nuorukaista kohti. "En voinut ajatella
että tapaisin sinut tällaisena, poikani" -- hänen äänensä väreili
syvää riemua -- "tällaisena kuin olet. Enhän vaan tuottane sinulle
häpeätä, Pavel?"
Poika tarttui äitinsä käteen: "Tulkaa, tulkaa, ja vielä kerran:
Herran rauha!" Hän vei hänet huoneeseen ja näki äitinsä tekevän
sisään astuessaan ristinmerkin. "Istukaa, äiti!" sanoi hän. "Minulla
on teille paljo kertomista, paljo surullista..."
Äiti seurasi poikansa kehotusta, katsoi liikutettuna ja hämmästyneenä
ympärilleen ja vastasi: "Tiedän jo edeltäkäsin, mitä aijot minulle
sanoa: etten voi jäädä tänne. Se ei minua sureta -- ainoastaan
ilahuttaa että olen nähnyt sinut tällaisena... Ei voisi milloinkaan
johtua mieleenikään, poikani, että tulisin sinun kiusaksesi, ja kun
kirjotit: rakennan teitä varten mökin, silloin ajattelin: rakenna,
rakenna vaan; mutta itsellesi -- et minulle."
"Minkätähden olette niin ajatellut?"
"Kosket tarvitse minua täällä", vastasi hän rauhallisesti,
vähimmälläkään tavalla syyttämättä. Mutta Pavel mumisi:
"Mitä tarkotatte?"
"Jos sinä näinä monena vuotena olisit kaivannut äitiäsi", sanoi
hän rauhallisesti, "olisit aina joskus tahtonut häntä tavatakkin.
Sitä et ole kuitenkaan milloinkaan tehnyt, ja niinpä olenkin tullut
ainoastaan sentähden, kun en enää voinut elää sinua näkemättä, ja nyt
menen jälleen pois, vielä tänään."
"Minne? Ettehän kuitenkaan voi vankilaan palata."
"En sinne, mutta sairashuoneeseemme, jossa olen
sairaanhoitajattarena."
"Vai niin, äiti! Kuinka kauvan olette ollut?"
"Noin pari kuukautta jo."
"Mahtaa tuntua vaikealta olla noin huonojen ihmisten hoitajana?"
"Vaikealta ja helpolta; pahimmat tulevat usein paraimmiksi, kun
joutuvat avun tarpeeseen ... vaikeata tai helppoa, mitäpä sillä
väliä? Minulla on siellä kotini, olen tyytyväinen. Oi Jumala,
liiankin tyytyväinen!" -- Hänen säteilevä katseensa kiintyi jälleen
poikaansa käsittämättömällä rakkaudella. "Liiankin tyytyväinen nyt,
kun olen sinut nähnyt, niin voimakkaana, niin kelvollisena, niin
terveenä... Ja minun toinen lapseni, jonka he ovat antaneet Jumalan
omaksi, jota en saa nähdä... Milada" -- Pavel voihkasi -- "onko hän
jo pieni luostarinsisar?"
"Ei, äiti."
"Eikö?" Äiti säikähtyi poikansa synkkää katsetta. "Ei vielä?" mumisi
hän kuivin huulin ja raskaasti hengittäen. "Eikö vielä pidetty
ansiokkaana tähän kaikkein korkeimpaan armoon?"
"Oi, äiti", huudahti Pavel, "mitä puhuttekaan? -- Eikö ansiokas? Hän
oli pyhitetty... Se surullinen, jota äsken tahdoin teille kertoa, on
sitä että -- Milada on kuollut."
"Kuollut?"... Hän toisti poikansa sanan synkästi ja hitaasti ja huusi
äkkiä: "Ei, ei!"
"Kolme päivää sitten, äiti."
Nainen lyyhistyi kokoon tuskan painamana, joka oli häntä
voimakkaampi. -- Vasta vähitellen ilmeni kasvoihin jälleen eloa ja
tyrmistynyt jäykkyys suli surumielisen haaveilun ilmeeksi: "Uskon
sinua, poikani, uskon. Hän oli pyhitetty ja on nyt taivaassa, jossa
olen hänet tapaava, kun Herrani näkee hyväksi kutsua minut luokseen."
"Äiti", sanoi Pavel hidastellen, "toivotteko siis taivaaseen
pääsevänne?"
"Toivonko? -- Tiedän sen! -- Jumala on oikeamielinen."
_"Laupias_ tarkotatte kai... ettekö tarkota laupias?"
Äiti oikasihe: "Sanon _oikeamielinen"_, virkkoi hän ylevällä
vakuutuksella, jonka edessä poikansa kaikki epäilykset haihtuivat
ja hänessä heräsi luottamus tuohon paljon kokeneeseen, paljon
kärsineeseen naiseen, luottamus niin luja, niin voimakas ja
autuuttava, kuin ainoastaan usko korkeimpaan ja ihanimpaan voi
synnyttää. Hän astui lähemmäksi, hänen suunsa avautui, vaan äitinsä
kohotti rukoillen kätensä: "Älä kysy enempää, en voi sinulle
vastata ... nainen on alttarin edessä vannonut olevansa miehelleen
uskollinen ja kuuliainen... Siitä asiasta täytyy _hänen_ kerran tehdä
tiliä vaimonsakin suhteen. Olkoon ikuinen tuomari hänelle armollinen!
-- Niin minä rukoilen ja niin pitää sinunkin rukoilla ja vaijeta, sen
enempää kysymättä."
"En", vakuutti hän, -- "enhän enää kysykkään. Pyydän ainoastaan
teidän vakuuttamaan ettei _teillä_ ole mitään osallisuutta isän
rikokseen... Armahtakaa minua ja sanokaa se..."
Surullinen hymy väreili naisen huulilla: "Pavel, Pavel; se koskee
minuun... Olen usein tuntenut pistoksen rinnassani ajatellessani:
mitähän lapset ajattelevat? -- Mutta olen aina pitänyt sitä
pahanhengen kuiskuttamana mielijohteena... Sen pahempi olen
erehtynyt!" -- Hän kohotti päänsä ja kasvoilla kuvastui vakava, jalo
ylpeys. "Jos olisin sen tietänyt, en olisi astunut tämän kynnyksen
yli, ennenkuin olisin sinulle sanonut: poikani, olen viattomasti
tuomittu!"
"Laupias Jumala! Miten kelvottomasti olenkaan käyttäytynyt teitä
kohtaan", huudahti Pavel.
"Älä syyttele itseäsi!" vastasi äiti verrattoman tyynesti. "Olithan
niin nuori, kun minun täytyi sinut jättää. Et tuntenut minua
tarkemmin."
"Äiti!" änkytti Pavel, "äiti!"... Hän syöksyi hänen eteensä
polvilleen, kätki päänsä hänen helmaansa, kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen, tietäen nyt pitävänsä sylissään suurinta rikkauttaan,
kalliinta ja parainta aarrettaan. "Jääkää minun luokseni, rakas
äiti!" huudahti hän. "Minä kannan teitä käsilläni, minä korvaan
teille kaiken, mitä olette saanut kärsiä. Jääkää luokseni!"
Ja äiti kumartui kirkastetuin katsein hänen ylitsensä, painoi
laihan poskensa hänen hiuksiaan vasten, suudellen hänen niskaansa,
ohimoitaan, otsaansa. "En tiedä rohkenenko", sanoi hän.
"Ihmistenkö tähden?"
"Ihmisten tähden."
Silloin Pavel katsahti ylös: "Mitä juuri äsken sanoitte? -- Pahimmat
tulevat usein paraimmiksi, kun joutuvat avun tarpeeseen. Olisipa,
rakas äiti, todella ihmeellistä, ellei meitä tarvittaisi, kahta
sellaista ihmistä kuin me olemme. Te jäätte minun luokseni, rakas
äiti!"