Talvi alkoi tänä vuonna harvinaisen ankaralla pakkasella ja
harvinaisen puhdassäisenä. Lumi, jota oli putoillut kokonaisen yön
ja kokonaisen päivän raskaista pilvistä, jäi hopeanhohtoisena maahan
makaamaan; ajotielle muodostui liukas rekikeli ja kapeat, kimmeltävät
polut kiersivät talosta taloon ja pitkin peltojen pientareita.
Pavelin mökin kohdalta kulki kaikkein enin käytetty polku, se jota
myöten puunhakkaajat kävivät säännöllisillä työretkillään linnan
metsässä. Kun he aamulla menivät työhönsä, tapasivat he Pavelin
jo täydessä touhussa, ja kun illalla palasivat takaisin, näytti
väsymätön nuorukainen juuri ennättäneen siihen asteeseen, jolloin
ahkeruus on suurinta onnea, miltei autuasta mielettömyyttä. He jäivät
tavallisesti hetkiseksi seisomaan hänen pienen puutarhansa edustalle,
katselivat hänen työtään ja vaihtoivat jonkun sanan hänen kanssaan.
Kerran oli Hannusch, joka oli koko työhyeen raain, olevinaan kokonaan
tietämätön siitä, mitä Pavel paraikaa veisteli.
"Siitä tulee kattotuoli", selitti viimemainittu.
"Vai niin, rakennatko vielä toisen Kuoppalan lisäksi?"
"En; siitä ei tule mökkiä, vaan aijon ensi keväänä rakentaa tallin."
"Mitä sinä sinne asetat?"
"Sittepähän nähdään!" kuului Pavelin vastaus, mutta Hannusch
purskahti nauruun ja huusi, kulmikasta päätään kallistaen ja
piipunvarrellaan muita osottaen:
_"He_ saavat sen sitte nähdä, _minä_ tiedän jo! Lyödäänkö olutseideli
vetoa, että tiedän sen jo?"
Toisten naurunkitkatus osotti että hekin ymmärsivät toverinsa puheen
salatun tarkotuksen. Mutta Pavel ei paljoa välittänyt moisista
pilanteoista, ja kun pilkkaajat vihdoin läksivät tiehensä, lähetti
hän heidän jälkeensä korkeintaan hyväntahtoisen huudahduksen:
"Paholainen teidät periköön!"
Puunhakkaajien tähden ei hänen mieleensäkään olisi johtunut, että
olisi parempi jos ei koko polkua olisi ollutkaan. Sellainen toivomus
syntyi paljoa vakavammista syistä. Tuota samaista polkua myöten
kulki nykyään kerran tai pari viikossa Slava-tyttö paroonittaren
lähettinä ylimetsänhoitajan luo. Vanha herra oli ollut sairaana,
parani hitaasti ja paranemisensa jouduttamiseksi lähetti armollinen
rouva hänelle kaikellaisia herkkupaloja: jaloa viiniä kellaristaan,
hienoa kauriinpaistia ja voimakkaita lampaanlapoja, ja tavallisesti
lähetettiin Slava näitä makupaloja kulettamaan. Pavel huomasi
harmikseen että tyttö hiljensi askeleitaan tullessaan hänen
puutarhansa luo ja katseli uteliaasti hänen uutismökkiään. Mitä
hänen tarvitsi tuollalailla katsella, niitä häntä liikutti Pavelin
uutisviljelykset? Hyvässä tarkotuksessa se ei varmaankaan tapahtunut.
Häntä huvitti ylläpitää ennakkoluulojaan tyttöä kohtaan, m.m. hän
kuvitteli että Slava oli ollut niiden lasten johtajana, jotka
muinoin polkivat hänen tiilejään. Hänen ei tosin ollut onnistunut
saada häntä ilkityöstään kiinni; mutta se ei missään tapauksessa
todistanut hänen viattomuuttaan, osottihan vaan että tyttö oli
ymmärtänyt paeta oikeaan aikaan ja kavalasti jättänyt viime hetkenä
toiset oman onnensa nojaan. Niinkuin Slava oli tehnyt tovereilleen,
samoin olivat Pavelin toverit käyttäytyneet sadat kerrat häntä
kohtaan samanlaisissa tilaisuuksissa. Hän tiesi miltä tuntui jäädä
välikäteen. Kovin mielellään hän olisi vielä perästäpäinkin hankkinut
noille petetyille hyvityksen, vaikkei muuten niin edes petturia
moittimalla. Tavallisesti painautui Pavel, nähdessään Slavan kaukaa
tulevan, niin innokkaasti työhönsä, että näytti kuin ei mikään voima
voisi häntä keskeyttää.
Mutta kerran hän kuitenkin teki toisin.
Silloin tuo pieni noita tulla tepsutteli tietä, pitkin kevein
askelin, auringonpaisteen ympäröimänä. Hän oli sitonut tumman
villahuivin talvipakkasen rusottamien kasvojensa ympäri. Yllään oli
hyvin vuorattu, erinomaisen sievä päällysnuttu, runsaasti poimueltu
nilkkoihin saakka ulottuva ja valkoisten tähtien koristama sininen
hame sekä notkeissa jaloissaan pitkävartiset saappaat, joiden alla
lumi narahteli. Hilpeä ja reipas hän oli, niin että olisi ollut
oikein ilo häntä katsella, ellei sydän olisi ollut täynnä vihaa häntä
kohtaan.
Ennätettyään Kuoppalan aidalle saakka, hiljensi hän askeleitaan,
kuten tavallisesti, ja tarkasteli pientä rakennusta perustuksesta
harjaan saakka.
Äkkiä herkesi Pavel työstään, heitti kuokkansa syrjään ja astui
tyttöä kohti.
"Mitä katselet?" kysyi hän.
Tyttö hämmästyi, punastui kovasti ja vastasi: "Mitä minun pitäisi
katsella?"
"Ei mitään", sanoi Pavel jörömäisesti. "Sinun ei pidä katsella
mitään, vaan jatkaa matkaasi."
Se ei kuitenkaan näyttänyt olevan tytön tarkotus, hän päinvastoin
lähestyi aitaa, ja kun Pavel omalla puolellaan teki samoin,
seisoivat he nyt jokseenkin lähellä toisiaan. Tyttö itsetietoisena
kauneudestaan, nuoruudestaan ja iloisuudestaan; nuorukainen
itsepintaisen katkerana häntä kohtaan, hänen petollista
miellyttäväisyyttään ja rakastettavuuttaan kohtaan.
Slava oli laskenut korin viereensä maahan ja vartioi sitä yhä
katseillaan, ikäänkuin peläten sen poistuvan niin pian kun hän
irrottaisi huomionsa siitä. Silmät alasluotuina ja väräjävin huulin
virkkoi hän: "Katselen taloa, kosken uskalla katsoa sinua".
Pavel rypisti synkkänä kulmiaan ja mutisi jotain "pahasta
omastatunnosta".