Joitakuita aikoja takaperin oli paroonitar muuttanut asuntonsa suuren
linnan ensi kerroksesta maakerroksessa sijaitsevaan huoneeseen.
Hän tunsi tulleensa vanhaksi, portaiden nouseminen oli vaikeata
ja hän alistui sellaiseen ponnistukseen ainoastaan erikoisissa
juhlatilaisuuksissa, joita ei voitu viettää muualla kuin suuressa
esi-isäin salissa. Uudenvuoden päivänä esimerkiksi, jolloin
paroonitar otti vastaan koko joukkokunnan hänen palveluksessaan
olevia virkailijoita vaimoineen ja kävelemään kykenevine
jälkeläisineen, taikka pääsiäistorstaina, jolloin hän vanhoja
perhetapoja seuraten vietti vaatimattomasti samaa juhlaa, kuin samaan
aikaan vietettiin Wienin linnassa keisarillisella loistolla.
Vanhuksen tavallinen elämä kulki tavallista rataansa yhä
lisääntyvässä hiljaisuudessa. Hän ajatteli paljo kuolemaansa,
jota odotti ilman pelkoa ja kivuista ja kärsimyksistä huolimatta
ilman kärsimättömyyttä. Viimeisiä toimenpiteitään oli julistaa
luostari Soleschaun tilan perilliseksi, luostari, jossa Milada oli
kasvanut ja jonka johtajattareksi, jos Jumala ja hänen edustajansa
maan päällä niin soisi, tulisi sama tyttönen, joka muinoin oli
alottanut uransa sen köyhimpänä kasvattina. Vanha rouva ei ollut
testamentissaan unohtanut ketään kylän tarvitsevista eikä myöskään
ketään palvelijoistaan. Itseään oli hän ajatellut viimeksi, mutta
oli perinpohjin ja tarkoin määrännyt omat hautajaismenonsa. Hauta,
joka oli puoleksi ränstynyt ja jonka ylläpitämiseksi hän tahallaan
ei ollut tehnyt mitään, saisi vielä poveensa hänenkin maalliset
jätteensä; sen jälkeen se muurattaisiin umpeen ja sisäänkäytävä
peitettäisiin mullalla ja turpeilla. Kansa, joka siellä sisällä
lepäsi, sulkeutuisi hänen luullakseen riemulla nykymaailmasta; mutta
hän määräsi samalla, että pieni hautakumpua peittävä kappeli oli
pidettävä hyvässä kunnossa ja aina avoinna, jotta jokainen, joka
halusi vanhan linnanrouvan puolesta lukea isämeitänsä, voisi täyttää
tuon hurskaan halunsa.
Paroonitar arvaili usein kutka noista ihmisistä, joille hän oli
tehnyt niin paljon hyvää, olisivat halukkaita rukoilemaan hänen
sielunsa rauhan puolesta, ja tottui heitä puhutellessaan aina
tarkastelemaan kuuluisiko puhuteltu niihin, jotka hänet unohtavat,
vai niihin, jotka muistelevat. Ja tuo seikka, otaksuminen suuntaan
tai toiseen, vaikutti suuresti hänen arvosteluunsa.
Eräänä aamuna, Pavelin viimeisen luostarissa käynnin jälkeen, kun
paroonitar istui työnsä ääressä keskellä erästä lepuusohvaa, johon
olisi hyvin sopinut vielä kuusi hänen kokoistaan, samanpituisen
jykevän pöydän takana -- avautui huoneen ovi ja Mathias astui sisään
ilmottaen:
"Holub on jälleen siellä ulkona."
"Jälleen? -- Minun tietääkseni hän ei käy täällä juuri milloinkaan",
sanoi linnanrouva, ja Mathias vastasi:
"Niin, niin taitaa olla."
"Hm, hm, mitä hän tahtoo?"
"Hän haluaisi puhua."
"Kenenkä kanssa?"
"Teidän Armonne kanssa."
"Tulkoon sisään!" käski paroonitar, ja kohta sen jälkeen narisivat
Pavelin raskaat saappaat parkettilattialla.
Hän olisi mennyt suutelemaan paroonittaren kättä, niinkuin asiaan
kuului, mutta pöytä sulki tien leposohvan luo ja sen syrjään
työntäminenkään ei olisi sopinut. Niin joutui Pavel kiusalliseen
velvollisuuksien ristiriitaan, pudotti hämmästyksissään hattunsa eikä
uskaltanut nostaa sitä lattialta.
Paroonitar viittasi kädellään häntä lähemmäksi, kumartui pöydän yli
ja koetti, niin hyvin kuin heikkonäköisyytensä salli, silmillään
vakuuttautua että Pavel Holub todella oli hänen edessään. Sitte hän
jälleen istuutui ja kysyi mikä hänet tänne toi.
Pavel oli sillaikaa katsonut vuoroin vanhaan rouvaan ja vuoroin
neuloustöihin, jotka olivat hänen edessään uusina ja värikkäinä
heimolaisina niille pienille röijyille ja takeille, joihin puettuina
kaikki kylän köyhät lapset juoksentelivat ympäri. Tuon näön
rohkaisemana ja vanhan heikon rouvan ahkeruudesta liikutettuna
karskisti hän itseään ja esitti asiansa. Se oli sitä lajia, että hän
pyysi rouva paroonitarta armollisesti vaikuttamaan siihen suuntaan,
että Milada sisarensa luostaripalvelus kevennettäisiin; muuten hän ei
kestäisi, vaan hänen täytyisi kuolla.
"Kuolla? Miladanko kuolla?" Vanha rouva nauroi ja suuttui, käski
tuon hävyttömän tyhmeliinin, raa'an ja julman lurjuksen, joka
päästi sellaisia sanoja huuliltaan, lähtemään tiehensä; mutta kun
poika hämmästyneenä aikoi käskyä noudattaa, huusi hän hänet jälleen
takaisin ja vaati häntä selittämään, miten oli joutunut luostariin
ja saanut puhutella Miladaa. "Mutta älä taasen valehtele, sinä
mustalainen!" lisäsi hän kiivaasti.
Pavel teki kertomuksensa mahdollisimman lyhyeksi, mutta se kantoi
sellaista totuuden leimaa, mikä olisi vakuuttanut pahimmankin
epäilijän.
Paroonitar kumartui yhä syvemmin neuleensä yli, hän jo katui
soimauksiaan Pavelia kohtaan, varsinkin viimeistä. Minkätähden
hän oli nimittänyt häntä mustalaiseksi? Minkätähden hän oli siten
muistuttanut häntä viheliäisestä kulkurielämästä, jota hänen oli
pitänyt viettää lapsuudessaan, ja samalla isästään ja äidistään,
siten soimaten häntä onnettomuudestaan? -- Hyi, kuinka hän oli
mennyt niin pitkälle suuttumuksessaan poikaa kohtaan sen vuoksi,
että tämä oli lausunut perusteettoman huolen sisarestaan. Kaikesta
siitä päättäen, mitä paroonitar oli kuullut pojasta viime aikoina,
ansaitsi hän pikemmin kiitosta kuin moitetta. Olihan Anton, joka oli
hänen uskottujaan, sanonut: "Tuo Holub oli ennen huono poika, mutta
on nyt muuttunut." Eikö metsäherrakin ollut häntä kovasti kiittänyt?
Ja itse kirkkoherra, joka muuten ei ollut poikaa kohtaan erittäin
suosiollinen, oli vanhan rouvan kysymykseen vastannut: "Häntä ei voi
moittia juuri mistään". -- Ja hänkö häntä soimaisi!... Hän, joka oli
haudan partaalla, joka pian ei enää kykenisi tekemään kellekkään
hyvää, hänkö loukkaisi ihmistä, joka jo muutenkin oli kovaa kokenut!
"Holub!" sanoi hän äkkiä. "Sisartasi ei vaivaa mikään. Siitä
huolimatta tahdon sekä sinua että vähän itseänikin rauhottaakseni
huomenna lähteä luostariin. Sillä kuviteltu pelkosi teki minuun
kuitenkin vastenmielisen vaikutuksen ja minä tahdon siitä pian
vapautua."
Pavelin kasvot loistivat ilosta. "Jos te, rouva paroonitar, itse
tahtoisitte tutkia Miladan ulkonäköä ja vaatia että hänestä
pidettäisiin parempaa huolta; jos rouva paroonitar tahtoisi kieltää
häntä liiaksi voimiaan ponnistamasta, niinkuin hän nyt tekee, kun on
ottanut rukoillakseen aivan liian raskaiden syntien edestä -- niin se
olisi suuri hyväteko ja Jumala palkitsisi sen rouva paroonittarelle
monin kerroin."
Vanha rouva hymyili: "Olisipa Jumalalla liian paljo tekemistä,
jos hänen pitäisi lunastaa kaikki ne vekselit, joita kaikenlaiset
valtuuttamattomat rahastonhoitajat asettavat".
"Varmaan, varmaan", vastasi Pavel ajattelemattomasi, nosti hattunsa
lattialta, katsoi ympärilleen ja tunsi huoneen samaksi, jossa hän
sulkaryöstönsä jälkeen oli suorittanut ensimäisen linnassakäyntinsä.
Ehdottomasti vilkasi hän katosta riippuvaan hienoon nyöriin ja näki
että se yhä vielä oli ehyt ja ettei kultainen kuula vieläkään ollut
pudonnut alas. Jokainen silloisen käyntinsä yksityiskohta muistui nyt
mieleensä. Hän muisteli silloista vastenmielisyyttään ja nykyistä
kunnioitustaan paroonitarta kohtaan.
Kukahan oli muuttunut?... Ei suinkaan vanha rouva, hän oli pysynyt
entisellään, eikä Pavelin silmissä edes vanhentunutkaan, vanhus kun
oli jo silloinkin. Hän itse oli tullut toiseksi ihmiseksi, hän ei
ollut enää tuo tylsä olento, joka ei kunnioittanut ketään. Pavel
olisi mielellään teolla osottanut nykyisen mielentilansa, olisi myös
mielellään mennyt tiehensä asiansa toimitettuaan. Aavistamatta että
hänen velvollisuuteensa kuului odottaa, kunnes hänet käskettiin
menemään, sanoi hän:
"En tahdo kauvemmin vaivata teidän Armoanne, palkitkoon sen Jumala
paroonittarelle monin kerroin, ja kun kuolette, tahdon rukoilla
puolestanne."
"Vai niin?" Vanha rouva kumartui eteenpäin. "Tahdotko todellakin sen
tehdä, ja oikein hartaasti?"
"Hyvin hartaasti."
"Pavel Holub!" sanoi paroonitar ystävällisellä äänellä. "Minua
ilahuttaa että tahdot rukoilla puolestani. -- Ja nyt sano minulle:
oletko koskaan oikein tarkastanut tuota peltoa, jonka laidalla
mökkisi seisoo? -- Kuinka suureksi arvostelet sen?"
"Sen pitäisi käsittää noin viisitoista mitanalaa, ei täyteen kolmea
hehtaaria", vastasi Pavel arvelematta.
"Huono pelto, vai miten?"
"Huono, siellä ylhäällä ovat kaikki pellot huonoja. Jos minä olisin
tilanhoitajana, niin en milloinkaan viljelisi siellä vehnää."
"Vaan?"
"Kauraa tai ohraa, ja minä istuttaisin sinne kirsikkapuita, monta,
monta."
"Niinpä istuta kirsikkapuita!" sanoi paroonitar reippaasti. "Pelto on
sinun."
"Minun -- mikä on minun?"
"Pelto, minä lahjotan sen sinulle."
"Jumalan tähden -- minulle -- pellon..." Pavelista tuntui kuin olisi
kaikki ruvennut huojumaan, lattia jalkainsa alla, seinät, sohva ja
sohvalla istuva paroonitar. Hän hapuili ilmaan saadakseen tukea.
"Suuri, kaunis, hyvä pelto..."
"Etkö juuri äsken sanonut että se on huono?"
"Teille, vaan ei minulle; minulle se on hyvä, liiankin hyvä...
Jumalan tähden", toisti hän, "lahjotatteko todella minulle tuon
pellon?"
Paroonitar räpäytti silmiään. "Minua surettaa, Holub, etten voi nyt
nähdä kasvojasi oikein selvästi. Sokeaksi tuleminen, rakas Holub,
riistää ihmiseltä monta iloa", lisäsi hän keveästi huoahtaen.
-- "Mene nyt ja lähetä tänne tilanhoitaja. Tahdon heti ryhtyä
toimenpiteisiin saattaakseni lahjotuksen lainvoimaiseksi."
"Lainvoimaiseksi ... teidän Armonne ... lainvoimaiseksikin!"...
Pavel oli aivan huumauksissaan, ihastus voitti ujouden, hän hyökkäsi
pöytää kohti, työnsi sen syrjään, tarttui linnanrouvan käsiin ja
suuteli niitä, ja kun vanhan rouvan, kaikki voimansa ponnistaen,
onnistui riistää kätensä irti, suuteli hän hänen vaatteensa liepeitä,
hänen hihojaan ja huivia hänen harteillaan, äänteli ja riemuitsi
kykenemättä puhumaan ainoatakaan selvää sanaa.
Vanhusta, niin rohkea kuin olikin, rupesi tuo tunteiden myrsky hieman
pelottamaan. Hän pauhasi Pavelia aika lailla ja selitti että kaikella
pitää olla rajansa, niinpä kiitollisuudenosotuksillakin, ja että
ellei hän heti menisi tilanhoitajaa hakemaan, ei lahjotuksesta tulisi
niin mitään.
Tuo sai Pavelin jälleen järkiinsä. Seuraavana silmänräpäyksenä
hän jo riensi alas pihalle. Oven edessä seisoi vaaleakutrinen
Slava, tuo itsellisen tytär, josta Pavelilla oli niin ikävät
muistot. Hän palveli paluunsa jälkeen linnassa ja ruokki paraikaa
turtturikyyhkysiä, jotka olivat niin rohkeita, ettei heidän
päähänsäkään pistänyt väistyä esiinryntäävän Pavelin tieltä. Hänen
täytyi oikein pitää varansa, ettei polkisi noita sieviä eläimiä.
Slava huusi hänelle hyvänpäivän, ja hän, joka kokonaan unohti että
tyttö oli hänen pahin vihollisensa, vastasi:
"Minulla on pelto, paroonitar on lahjottanut minulle pellon!"
Vihollinen punastui hiusmartoa myöten. "Sehän on hauskaa", sanoi hän;
"se ilahuttaa minua."
Vasta nyt muisti Pavel kenen kanssa puhui ja riensi tervehtimättä
matkaansa.
Vaikka hänen mielessään liikkuikin aivan toisia ja paljoa tärkeämpiä
asioita, täytyi hänen niiden ohessa kuitenkin ajatella, miten
punastuminen oli tyttöä somistanut, miten kuvankaunis hän oli ja
että Jumala oli väärässä, kun oli asettanut niin mustan sielun
noin kauniiseen kuoreen. Tuollainenhan eksyttää väkisin jokaisen
kokemattoman. Onneksi oli Pavelilla kokemusta, häntä ei ulkokuori
enää saattanut pettää. Hän tunsi tuon Slavan, ja hersyipä tytön
huulilta puhe tai lepäsivätpä ne vaijeten vienosti toisiaan vasten,
hänen oli mahdotonta katsahtaa niihin muistamatta sitä hetkeä,
jolloin ne sinkauttivat hänelle tuon verisen ivan: "Menetkö isäsi
vai äitisi luo?"... Anna anteeksi kaikille -- sanoivat Milada ja
Habrecht, ja hän tahtoi todella niin tehdäkkin, mutta eikö sen
mielessä, jota kehotetaan anteeksi antamaan, samalla myös verestetä
sitä asiaa, mikä hänen pitäisi antaa anteeksi?
Muisto muodosti ylipääsemättömän kuilun hänen ja niiden välillä,
joitten kanssa hänen rakkaimpansa olivat käskeneet hänen rauhaa
rakentamaan.
Paroonitar piti sanansa; lahjotus tehtiin lainvoimaiseksi,
Pavelista tuli maanomistaja. Tuo tavaton onni, joka näytti kuin
taivaasta pudonneen, ei suinkaan ollut omiaan vähentämään ihmisten
vihamielisyyttä häntä kohtaan. Kukaan ei olisi sitä hänelle suonut,
jopa Arnostkin, jolle Pavel ilmotti tuon suuren uutisen, muikisteli
suutaan kysyen: "Miten oikein saitkaan tuon tempun aikaan?" Myöskin
metsäherra ja Anton osottivat ensi hetkenä paljoa enemmän hämmästystä
kuin myötätuntoisuutta. Mitä tilanhoitajaan tulee, niin sanoi
tämä suoraan paroonittarelle, että hän oli valitettavasti antanut
jalomielisyytensä viedä itsensä harhaan. Lahja oli aivan liian suuri
ja oli omiaan herättämään kylän asukkaissa kateutta vastaanottajaa ja
paheksumista lahjoittajaa kohtaan.
Paroonitar ilmaisi nämä tyytymättömyydenosotukset arvokkaimmalle
virkailijalleen, mutta kun kirkkoherrankin lausunto alkoi käydä
samaan suuntaan ja hän puhui paroonittaren jaloista mutta aivan
liian äkkinäisistä päätöksistä, vastasi vanha rouva että hänen
lahjotuksensa Pavelille oli seuraus eräästä jo kauvan sitte tehdystä
päätöksestä, eikä suinkaan liian suurenmoinen, vaan tarkoin vastaava
hyvitys kelvolliselle, kohtalon tähän saakka oman onnensa nojaan
jättämälle nuorukaiselle -- joka sitä paitsi luultavasti oli erään
tulevan luostarinjohtajattaren veli.
Tämän jälkeen vaikeni hengellinen herra.
Paroonitar palasi luostarista useamman päivän oleskelun jälkeen
sangen tyytyväisenä, kutsui Pavelin luokseen, toi hänelle
lukemattomia terveisiä sisareltaan, rauhotti häntä hänen huoliensa
suhteen ja kertoi tytöstä rajattomalla rakkaudella ja ylpeydellä.
Vanhan rouvan ihastus muuttui melkein haaveiluksi. Kaiken hyvän
antaja itse oli lähettänyt tuon lapsen valaisemaan hänen, väsyneen
matkailijan, viimeisiä elinvuosia ja aukaisemaan hänelle taivaan
portit.
"Koeta kasvattaa itsesi kyllin arvokkaaksi veljeksi tuollaiselle
sisarelle!" terotti hän Pavelin mieleen, ja tämä teki mitä paraimpia
päätöksiä pyrkiäkseen tuohon päämaaliin, joka hänestä näytti kaikkein
korkeimmalta, mutta ei voinut vapautua salaisesta epäilyksestä
voisiko sentään milloinkaan sitä saavuttaa. Hän kuitenkin taisteli
rehellisesti ja toivoi innokkaasti ettei paroonitar eikä sisarensa
kuulisi hänestä mitään pahaa. Hän alkoi tuntea suurta levottomuutta
maineensa vuoksi, halusi voittaa kiitosta ja tunnustusta,
aavistamatta että tuo teki hänet yhtä heikoksi ihmisten suhteen kuin
muinoinen uhmansa ja ärsyttävä välinpitämättömyytensä oli tehnyt
hänet voimakkaaksi.
"Kukahan puhuu minusta pahaa?" muuttui hänen alituiseksi
lauseparrekseen. Kiero silmäys ja raaka sana saattoi loukata tuota
muuten karkeimpiinkin epäsuosionosotuksiin tottunutta; kateus, jota
hänen omaisuutensa herätti, ja joka entisaikoina olisi vain lisännyt
hänen iloansa, pilasi sen nyt kokonaan. Tuo pelto riisti hänen
rauhansa ja unensa, se oli hänen rakastettunsa, mutta rakastettu,
joka tuotti tuskia. Olipa hän poissa kuinka lyhyen ajan tahansa,
aina oli sillä välin jotakin vahinkoa tehty, eikä hän käyttänyt
omaisuutensa puolustamiseksi sitä lujuutta, kuin muinoin tiilejänsä
puolustaessaan. Hän ei tahtonut saattaa paroonittaren korviin
sellaista tietoa, että oli jälleen antautunut kahakoimaan, eikä hänen
yleensäkään pitäisi milloinkaan saada tietoonsa kuinka suuressa
määrässä häntä tuon lahjan vuoksi kadehdittiin.
Kerran hän huomasi että osa pellollaan kasvavaa nisua oli leikattu
aivan vihantana. Seuraavana yönä Pavel vakoili pahantekijöitä, jotka
todellakin tulivat takaisin. Ne olivat muutamia sirpillä varustettuja
naisia ja lapsia. Pavel tyytyi siihen, että otti heidän sirppinsä
ja nisutaakkansa, jotka vei seuraavana päivänä esimiehelle. Tämä
näytti tyytyväiseltä Pavelin lainmukaiseen ja säälivään käytökseen,
lupasi arvioida vahingon ja pakottaa varkaat maksamaan. Kolmea
viikkoa myöhemmin olivat sirpit ja nisutaakat yhä vielä esimiehen
luona, koskei asianomaisilla ollut varaa niitä lunastaa. Pavel lupasi
lopulta antaa itse heille omaisuutensa takaisin, sillä ehdolla
kuitenkin, että tulisivat häntä siitä kiittämään. Niin tehtiinkin;
olihan hauskaa leikintekoa päästä asiasta niin vähällä ja sitte
kiittää "kunnanlasta". Kaikki leikissä osallisina olleet pitivät sitä
niin hupaisena, että päättivät pian jälleen uudistaa tepposensa.
Varkauksia jatkui tuon tuostakin ja Pavel pysyttäytyi yhä niiden
suhteen hämmästyttävän neuvotonna, samalla kun toiselta puolen osotti
erinomaista toimeliaisuutta.
Hän olisi tahtonut monistuttaa itsensä, olla yhtaikaa kymmenessä
paikassa. Hän erotti osan peltoaan ja valmisteli maata kirsikkapuiden
istuttamista varten; hän auttoi seppää missä vaan saattoi; metsäherra
ei käyttänyt metsäpuuhissaan ketään niin mielellään kuin häntä ja
arveli että metsänhoito olisi ollut Pavelin oikea ala, jos hän olisi
nuoruudestaan siihen antautunut. "Ja minkälainen seppä hänestä
olisikaan tullut, jos olisi saanut oppia pihtiä pitelemään!" sanoi
Anton. "Mutta kunnanlapselle ei opeteta mitään; alkuperusteet puuttuu
ja alusta alkaminen on jo myöhäistä. Hän vain kiusautuu tuon huonon
peltonsa kanssa, saamatta lopultakaan mitään erikoisempaa aikaan."
Tuo ennustus suretti Pavelia -- järkyttämättä silti hänen uskoaan
peltonsa tulevaisuuteen. Hän asetti vanhan Virgilin, joka oli
antautunut kokonaan "kasvattipojalleen", joksi hän Pavelia nimitti,
maansa vartijaksi. Virgil ryhtyi riemuiten toimeensa, mutta ei
kyennyt enää sitä hoitamaan. Hänen silmäinsä edessä suoritettiin
toinen ilkityö toisensa perään. Kaikki sen johdosta tulevat nuhteet
otti hän vastaan pilailevan veitikkamaisella hymyllä:
"Mitä sinä, Paveliseni, välität tuosta vanhasta lamasta? Voit pian
vaikka lahjottaa sen heille tyyten tykkönään, saat pian aivan toisia
maita!"
Pavel tulistui, kielsi hänen mokomia puhumasta ja käänsi nopeaan
selkänsä salatakseen sitä vaikutusta, minkä tuo puhe häneen teki.
Vanhus kävi yhä hilpeämmäksi; hänen heikko elonkipinänsä näytti
alkavan uudelleen hehkua mikäli kesä läheni loppuaan. Oli
tapahtumaisillaan ihme, joka teki hänet onnelliseksi. Hän, tuo
heikko ukonrähjä, eläisi kauvemmin kuin nuori, voimakas Peter. Se
oli hänen ainoa ilonsa, että saisi jäädä eloon Peterin jälkeen.
Lääkäri ei pitänyt ensinkään salassa, että hän oli kadottanut kaiken
toivonsa Peterin suhteen. Kaikki ihmiset sen tiesivät, ainoastaan
Vinska ei tahtonut sitä uskoa ja sairas itse sanoi: "Tulen tästä pian
terveeksi, kunhan yskäni vaan loppuu".
Peter taisteli urhoollisesti kuolemaa vastaan; mitä lähemmäksi se
hiipi, sitä rohkeammin hän puolusti itseään.
"Kaikki tuo ei merkitse mitään", kertoi hänen appensa kaikille, jotka
kuulla halasivat; "ensimäiset pakkaset hänet kuitenkin nitistävät,
niin on tohtori minulle sanonut" -- ja Virgil malttoi tuskin odottaa
ensimäisiä pakkasia.
Eräänä varhaisena lokakuun aamuna kierteli kylää kuolinkellojen ääni.
Koputettiin "Kuoppalan" ikkunaan ja Lamuur rupesi haukkumaan. Pavel
syöksyi unissaan ylös; hänen mökkinsä ovi avattiin. Virgil seisoi
kynnyksellä, kasvot tulipunaisina, rukousnauhan ympäröimät kädet
keppiin nojattuina ja virkkoi:
"Mitäs sanot, Paveliseni? Vinska on nyt leski!"