Pavel asteli hitaasti torin halki, tuon saman, joka kerran oli tehnyt
häneen niin valtavan vaikutuksen, mutta jonka ihanuuksia hän ei nyt
huomannut. Miladan odottamattoman tapaamisen synnyttämä onnentunne
väreili vielä hetken hänen mielessään, mutta väistyi pian toisen,
tuskallisen tunteen tieltä, joka täytti hänen sielunsa tuskalla ja
katumuksella.
Hänen ei olisi pitänyt totella poislähdön viittausta, niinkuin
oli pelokkaassa arkuudessaan tehnyt, vaan sanoa johtajattarelle:
"Minua pelottaa sisareni puolesta; ettekö näe että hän menehtyy
työstä, rukouksesta ja katumusharjotuksista?" Se olisi ollut hänen
velvollisuutensa ja oikeutensa. -- Ja kun tuo ajatus oli kerran
syntynyt, kypsyi se päätökseksi, Pavel kääntyi takaisin luostariin ja
soitti ovikelloa.
Ovea ei avattu, mutta pieneen, ovessa olevaan ristikkoreikään
ilmestyi tähystävä silmä ja ovenvartijatar kysyi soittajan asiaa.
Hitaasti sanoi Pavel asiansa ja sai vastaukseksi, ettei johtajattaren
kanssa saanut nyt puhua. Reijän takana oleva luukku sulkeutui.
Mitä tehdä? Koputtaakko, melutakko, tunkeutua väkivalloin luostariin,
antautua alttiiksi vaaralle joutua johtajattaren epäsuosioon?...
Ja jos niin kävisi -- kuka saisi kärsiä Pavelin teosta, ja kärsisi
vielä enemmän kuin olisi tarpeenkaan? -- Milada. Sen hän tiesi vallan
hyvin, ja jatkoi uudelleen matkaansa.
Kaupungin loppupäässä, aivan sillan luona, oli muuan ravintola ja sen
edustalla leveäoksainen niinipuu, joka varjosti paria hentojalkaista
pöytää penkkeineen. Pavel istuutui sinne nälkäisenä ja janoisena
pyytäen olutta ja ruokaa. Mutta niitä saatuaan hän unohti sekä
syömisen että juomisen. Ravintolan pihassa oli vilkasta liikettä. Oli
juuri saapunut muutamat vaunut tuoden mukanaan matkustajia, joista
kaksi riiteli vilkkaasti ajurin kanssa juomarahoista. Muuan vanha
rouva taas kaipasi jotakin tavarataan ja pöyhi muiden matkustajien
harmiksi oven luo pystytettyä kapsäkki- ja matkataminevuorta.
Nuo tapaukset herättivät aluksi vain pintapuolisesti Pavelin
huomiota, mutta asia muuttui kokonaan, kun hän äkkiä huomasi
rakennuksen nurkan luona erään pienen kapsäkin, turkit ja
ryhmysauvan. Nuo kolmehan olivat vanhoja tuttuja ... varsinkin keppi,
joka kerran oli oikein hauskasti hyppinyt hänen selässään!
Vähääkään miettimättä huusi hän ääneen: "Herra opettaja, herra
opettaja; oletteko täällä?" riensi ylös ja tahtoi rynnätä ovesta
sisään. Siellä astui Habrecht häntä vastaan avosylin:
"Kaikki hyvät henget -- Pavel!"
"Mistä tulette, minne menette?" kysyi nuorukainen.
"Minnekö? Sinun luoksesi! Tahdoin tavata sinua, ja tapaankin jo
matkallani. Onnellinen sattuma, hyvä enne!"
"Aijoitteko todellakin käydä luonani? -- Sepä hauskaa, herra
opettaja!"
"Hauskaa? No miksikäs ei... Vaan älä sano minua enää 'herra
opettajaksi' -- en ole enää mikään opettaja ... ne ajat ovat jo
ohitse. Olen tullut oppilaaksi ja alottanut uutta elämää", sanoi hän
hengittäen syvään kuin suuresta onnesta puhuen.
"Eikö uusi elämä alkanut jo aikoja sitte?" kysyi Pavel hämmästyneenä.
"Siitä ei tullut mitään, se meni kerrassaan myttyyn", vastasi
Habrecht päätään pudistaen. "Saat kuulla miten kävi. Tule sisään.
Niinipuun alla -- se on kaunis puu ... tulen ehkä piankin ikävöimään
tuollaista puuta -- on minun liian viileätä... Tule, rakas ystävä,
minulla on paljo sinulle kerrottavaa ja tahdon myöskin kuulla paljo
sinusta ennenkuin eroamme -- luultavasti ainaiseksi."
Hän tilasi päivällisen itselleen ja Pavelille, pyysi alikerroksen
paraimman huoneen ja oli erittäin tyytyväinen, kun hänet vietiin
suureen, huonosti sisustettuun saliin. Kehno liemiruoka ja vielä
kehnompi viini, vedessä liuotettu raavaanliha ja puoliraa'at perunat
saivat niinikään osakseen hänen kiitoksensa. Itse hän ei syönyt
enempää kuin intialainen katumuksenharjottaja, mutta kehotteli
alituiseen vierastaan: "Syö ja juo mielesi mukaan; ruoka on hyvää ja
minä maustan sitä hyödyllisillä katkelmilla kokemuksistani."
Hän alkoi kertoa, joutuen yhä enemmän haltioihinsa, niin ettei enää
pysynyt paikoillaan, vaan milloin seisoi, milloin istui, milloin
juoksi sinne tänne huoneessa, omituisilla nopeilla liikkeillä
puhettaan säestäen.
Niin, se oli ollut erehdystä tuo hänen uskonsa uuteen
elämänaurinkoon, joka muka hänelle alkaisi paistaa uudessa
paikassaan. Kuolleen menneisyyden haamu nosti yhä päätään synnyttäen
sekasortoa ja riitaa siellä, missä selvyyden ja rauhan olisi
pitänyt vallita. Habrecht oli tahtonut saattaa asiat _liian_
hyvälle kannalle, oli osottanut liikaa intoa, tavottanut liian
nöyrästi suosiota -- se kaikki sekä hänen ahkeruutensa, ankara
velvollisuuksiensa täyttäminen ja nuhteeton elämänsä herätti
epäluuloja. "Miehellä on varmaankin huono omatunto", sanoivat ihmiset.
"Ymmärrätkö?" kysyi Habrecht. "Kun tuon kuulin, irvisti taas vastaani
entisyyden haamu, josta alussa puhuin. Jos olisin menetellyt niin
kuin ei minulla olisi ollutkaan mitään hyviä aikeita, jos olisin
kulkenut tietäni huolimattomasti ja muiden suosiosta välittämättä ...
vaan turhaa sittekin! He ovat siellä vielä innokkaampia tsekkiläisiä
kuin täällä, saksalainen nimeni heitä harmitti. He luulivat minua
saksalaismieliseksi, minua jonka mielestä maapallo on kaiken
kurjuuden tyyssija ja jokainen ihminen enemmän tai vähemmän kovien
kokemuksien alainen! Minäkö tekisin erotusta, minäkö sanoisin:
huolehdin enemmän niiden onnesta, jotka ovat syntyneet virran tällä
puolen, kuin niistä, jotka ovat nähneet päivän valon sen tuolla
puolella... Ei ole kuin yksi kansallisuus, yksi ainoa, joka muita
johtaa ja valistaa, s.o. kaikki kunnon ihmiset -- olisin ylpeä jos
kuuluisin _niihin_... Mitä muiden kansallisuusylpeyteen tulee" -- hän
tarttui päähänsä nauraen -- "niin se on tämän vuosisadan narrimaista
hullutusta."
"Se on minun mielipiteeni... Ellei teitä miellytä nimeni", sanoin
heille, "niin nimittäkää minua vaikka Mampraviksi, minulle se on
yhdentekevää. Mutta juuri sen kautta, että olin valmis tässäkin
asiassa mukautumaan, pilasin asiani kokonaan. Nyt olin heidän
mielestään jonkunlainen vakooja, joka tahtoi heitä pettää, jumala
ties missä tarkotuksessa. Kohtasin vastuksia joka askeleella.
Lopulta en enää saanut rahallani leipää leipurilta enkä
ruokatavarakauppiaalta ainoatakaan omenaa. Oi, ne ihmiset! Heitä
pitäisi rakastaa -- ja niin tahtoisin tehdäkkin -- mutta se ajatus
monesti suorastaan puistattaa."
Muisto noista viimeisistä kokemuksistaan masensi hänet hetkiseksi.
Mutta pian hän jälleen voitti kukistumattoman vilkkautensa, puhe
alkoi uudestaan pulputa, ja kerran vauhtiin joutuneena hän unohti
tykkänään kuulijansa käsityskyvynkin. Pavelin oli, huolimatta
osanotostaan vanhan ystävänsä kertomuksiin, hyvin vaikea niitä
ymmärtää.
Habrechtin viimeinen koetus oli ollut katkera, mutta lyhyt.
Muuan ystävä, entinen koulutoveri, jonka kanssa hän oli vuosien
kuluessa ylläpitänyt jonkinlaista yhteyttä, ilmautui eräänä
päivänä pelastajana hänen luokseen. Molempien miesten kohtalossa
oli jonkinlaista yhtäläisyyttä; se oli heidän mielenlaatunsa
yhdenlaisuus, joka oli säilyttänyt heidän sisällisen yhteytensä
vuosikausien erosta huolimatta. He päättivät jälleennäkemisensä
ensi hetkenä jatkaa elämäntaistelua rinnakkain. Valitsemalleen
taistelukentälle lähtemiseen tarvittavat varat hankki ystävä ja
ystävän ystävät. He elivät Amerikassa varakkaina ja kunnioitettuina
ja kuuluivat erään "siveysseuran" innokkaimpiin apostoleihin, seuran
jonka tarkotuksena oli siveellisen kulttuurin levittäminen ja joka
päivä päivältä voitti yhä suurempaa tunnustusta ja vaikutusvaltaa.
"He nimittävät itseään siveysopin pohjalle perustetun uskonnon
tunnustajiksi", huudahti Habrecht. "Minä sanon heitä pyhimmän tulen
virittäjiksi ja vaalijoiksi, mikä milloinkaan on maailmassa palanut
ja jonka valon tarkotuksena on luoda inhimillisen yhteiskunnan
kasvoille jalo, tähän saakka tuntematon ilon heijastus... Tuon
sanoman olen saanut eräästä kirjasta, kirjasta jonka vertaista
ei ole vielä kirjotettu... Oi rakas ihmislapsi! Se on ihmekirja
ja on minun sydämessäni miltei anastanut sen sijan, mikä
kerran oli eräällä toisella kirjalla, jota sinä, narri, sanoit
loitsukirjaksi... Minä seuraan kutsumusta, menen sinne etsimään
jotakin, jonka olen kadottanut: yhteyttä haudan tuolla puolen
olevain kanssa. Jompaakumpaa me ihmisraukat tarvitsemme -- joko
jonkunlaisen menestyksen täällä maailmassa taikka jonkunlaisen pohjan
kärsimyksillemme, muuten tulemme surumielisiksi ja se on arvotonta
jalolle luonteelle."
Tässä hänet keskeytti Pavel ensimäisen kerran: "Onko surumielisyys
arvotonta?"
"Kokonaan arvotonta! Surumielisyys on hiljaisuutta, kuolemaa;
iloisuus on vilkkautta, liikettä, elämää." Hän jäi seisomaan
pöydän eteen, katsoi tutkivasti Paveliin ja kysyi: "Sinä olet yhä
entiselläsi, et ole tullut hilpeämmäksi ... millaiset sinun välisi
nyt ovat kyläläisiin?"
"Paremmat", vastasi Pavel.
"Sehän on jotakin. Mistä lähtein?"
"Siitä lähtein kun kerran sanoin heille sanottavani ja näytin
näytettäväni."
"Sanoit, oo! -- näytit, oo, oo!... Mitenkä näytit? Annoitko selkään?"
"Annoin, oikein kelpo lailla."
"Vai niin, vai niin! Selkäsauna ei ole vahingoksi, mutta sillä on
merkitystä ainoastaan tilapäisenä keinona." Ja nyt vaati Habrecht
entisen suojattinsa tekemään tarkkaa tiliä elämästään. Sen hän
tekikin mikäli kuulijansa huudahdukset, mietelmät ja neuvot vain
sallivat. Pavelille oli tämä tilaisuus varsin tervetullut ja hän
tyhjensi sulkeutuneen, täpötäyden sydämensä omituiselle ystävälleen.
He olivat molemmat juhlallisella tuulella. Vanha mies laski kätensä
nuoren päälaelle ja lausui lämpimän siunauksen:
"Kasvattiäitisi, kunnan, menettelyn mukaan olisi sinusta pitänyt
tulla huono mies; siitä huolimatta on sinusta tullut kelpo ihminen.
Jatka vaan, tee heille toinen kepponen toisen perästä, yritä
talolliseksi, kohoa heidän esimiehekseen! Ja kun olet kerran päässyt
niin pitkälle, silloin maksa heidän kehnoutensa hyvällä."
Ilta joutui, lähdön hetki läheni. Habrecht pyysi laskunsa ja maksoi,
kuuntelematta ravintolanisännän vakuutuksia, että vielä oli aivan
liian aikaista lähteä. Hän vain riensi Pavelin kanssa täyttä vauhtia
rautatieasemalle.
Kysyessään Wieniin menevän iltajunan lähtöaikaa, naurettiin hänelle
vasten partaa; siitä hän suuresti rauhottui.
Ankara myrsky oli noussut ja rajusade alkoi. Habrecht ei siitä
välittänyt, sitoihan vaan nenäliinan sylinterihattunsa suojaksi
ja juoksenteli näin varustettuna Pavelin rinnalla edestakaisin
asemasillalla, koko ajan lakkaamatta puhellen.
Kun luukku oli avattu ja hän oli ostanut piletin, kävi
maltittomuutensa rajattomaksi. Hän veti taskustaan kellonsa, aseman
kelloon hän ei luottanut vähääkään. Vielä kymmenen minuuttia. Hän
pyysi Pavelia innokkaasti menemään kotiinsa eikä hänen tähtensä
kauvemmin viipymään. Sitä ennen hän kuitenkin miltei väkivallalla
pakotti nuorukaisen ottamaan hänen kellonsa lahjaksi.
"Minä en enää tarvitse sitä; ystävälläni on myöskin kello.
Ajattelehan: jos aina joka toisella ihmisellä olisi kello, mikä
loistava tulos! -- Hyvästi, mene jo!"
Toisella kädellä hän työnsi Pavelia menemään, toisella pidätti.
"Viimeinen sanani, rakas ihminen, ota se huomioosi! Huomaa: elämme
erittäin opettavaisena aikana. Ei milloinkaan ole ihmisille
selvemmin saarnattu: välttäkää itsekkyyttä, ellette muuten, niin
itsennesäilytysvaistosta... mutta huomaan että tämä taas kohoaa
käsityskantasi yläpuolelle -- -- Siis toisin sanoen: entisaikaan
istui jokainen levollisena oman täyden lautasensa ääressä huolimatta
oliko naapurinsa lautasella mitään. Se ei enää käy päinsä. Naapurin
tyhjä lautanen tympäsee toisten ruokahalua -- hyviin vaikuttaa
oikeudentunto, raukkoihin pelkurimaisuus. Sentähden, kun täytät
lautasesi, niin huolehdi että lähimmässä ympäristössäsi on niin vähän
tyhjiä lautasia kuin suinkin. Ymmärrätkö?"
"Luulen ymmärtäväni."
"Käsitätkö myöskin ettei sinun pidä milloinkaan vihata ketään, ei
silloinkaan, kun hän sinua vihaa?"
"Jotain siihen suuntaan on jo sisareni minulle sanonut", vastasi
Pavel.
Habrecht lausui ilonsa tuosta samankaltaisuudesta ja jatkoi edelleen:
"Älä koskaan unohda viljellä lukemista. Ennenkuin lahjotin kirjani,
erotin niiden joukosta kuusi kappaletta sinua varten saat ne postin
kautta -- vaatimattomia kirjasia, maineettomien miesten kirjottamia;
mutta jos tiedät kaiken, mitä ne sisältävät, ja teet kaiken, mihinkä
ne sinua neuvovat, silloin tiedät paljo ja käyttäydyt hyvin. Lue
ne, lue niitä aina, ja kun olet lukenut kuudennen, niin aiota
jälleen ensimäistä. Mitä tulee elämän kaikkein vaikeimpaan kohtaan,
ihanimpaan, hirmuisimpaan, valtavimpaan ja pelottavimpaan kaikista
intohimoista -- en rohkene sitä edes mainita -- niin luulen että olet
siitä pelotettu ja voisit sille kannalle jäädäkkin. Sinulle sen lähde
on pohjia myöten myrkytetty jo alusta alkaen. Sinä olet siinä asiassa
onnistunut niin huonosti, että minä sinun vilpittömänä ystävänäsi en
olisi voinut toivoa sulle paremmin käyvän."
Asemasillalle oli kokoontunut yhä enemmän väkeä, kello soi ensimäisen
kerran, kaukaa kuului vihellys. Habrecht ei huomannut tuosta kaikesta
niin mitään, hän oli tarttunut Pavelin takkiin kiinni ja puhui
nopeaan ja kiivaasti:
"Ei jokaisen tarvitse perustaa omaa kotia; on mitä suurinta
mielettömyyttä että meillä muka pitäisi olla omia lapsia -- lapsia on
maailmassa yltäkyllin ... ja mitä parempi isä on, sitä vähemmin iloa
hänellä on lapsistaan. Ja sinun maineesi, rakas ihminen! Ajattele
mainettasi, muistathan: valkoinen taulu, jonka pitää pysyä valkoisena
-- sinun taulusi oli hyvin töhriytynyt... puhdista sitä, hankaa, pyri
eteenpäin ... usko että ellet ole tänään jonkun verran parempi kuin
eilen, olet varmaan jonkun verran huonompi."
"Herra opettaja", koetti Pavel huomauttaa, kun soitettiin jo
toinen kerta, mutta nenäliinankulman alta, joka oli irtaantunut
hatunreunasta ja nyt tuulen liehuttamana hulmui Habrechtin kasvojen
ympärillä, katsoi tämä häneen rakastavasti ja jatkoi:
"Älä väitä: nuo ovat liian korkeita aatteita meikäläisille, meille
on yksinkertaisempikin siveysoppi kylliksi... Sanon sinulle: juuri
paras on teille sopivinta; te halvat, te olette tärkeitä, ilman
teidän apuanne ei enää suoriteta mitään suurta -- teistä riippuu onko
tulevaisuus oleva siunausta tai kirousta täynnä..."
"Herra opettaja, herra opettaja! Nyt on aika", sanoi Pavel, ja
Habrecht jatkoi:
_"Teidän_ aikanne, aivan oikein -- ja minkä te siitä luotte, se
tulee..."
"Astukaa junaan!" kuului ääni hänen korvansa juuressa ja Habrecht
katsoi taakseen pelästyen kauheasti. "Kolmas luokka, Wieniin!" huusi
hän, riensi konduktöörin osottaman vaunun luo ja kiipesi siihen
uskomattoman notkeasti.
Pavel riensi Habrechtin jälkeen ja ojensi hänen tavaransa vaunuun.
Uusi vihellys ja juna lähti liikkeelle. Vielä lyhyen matkan saattoi
Pavel sitä seurata juosten.
"Jumala teitä varjelkoon, herra opettaja!" huusi hän ja poisrientävän
veturin jyminän läpi kuului vastaus:
"Ja sinua, rakas ihminen; amen, amen, amen!"
Myöhään illalla, kun Pavel oli saapunut kotiin, ruokki hän koiransa,
otti kuokan ja kaivoi esiin tuon kiven, jonka oli kätkenyt huoneensa
kynnyksen alle. Lamuur istui vieressä ja heitti ivallisesti
sipristetyistä silmistään niin karsaita katseita herransa työhön,
nuoli niin usein turpaansa ja katseli niin ylenkatseellisesti, että
Pavelin oli pakko huomata hänen huono tuulensa.
"Eikö tämä ole mielestäsi niinkuin olla pitää?" kysyi hän.
Pilkallinen irvistys oli ainoa vastaus. Mutta Pavel oli saanut jo
kiven esille, katseli sitä, punnitsi sitä kädessään ja huomasi sen
pienemmäksi ja keveämmäksi kuin oli luullutkaan.
"Siinä se on, katso, ota!" sanoi hän ja ojensi sen koiraa kohti, joka
otti kiven suuhunsa ja kantoi sitä herransa jälessä.
Ennätettyään kaivolle, otti Pavel kiven ja heitti veteen, jonne se
upposi.
Lamuur ilmotti muristen tyytymättömyytensä.