Keskiyön aikaan kulki Pavel kotiinsa päin. Oli kylmä, tähtikirkas
yö. Lähellä kirkkoa tuli häntä vastaan yövahti Much, joka tervehti
jonkinlaisella aralla kohteliaisuudella sanoen: "Meidän kylän koirat
ovat juuri purreet erästä vierasta koiraa. Perhanan elukka, puolusti
itseään kuin vimmattu!"
"Sekin yksin monia vastaan", ajatteli Pavel, ja kun hän pumppukaivon
luokse ennätettyään kompastui johonkin maassa makaavaan esineeseen,
ilostui hän kuullessaan sen vinkuvan. Hän veti koiran verilätäköstä,
pumppusi vettä ja heitti täyden ämpärillisen sen päälle. Niin
paljo kuin hän saattoi pimeässä nähdä, oli varomaton tungeskelija
pahoin runneltu. Eläimellinen kotinurkkarakkaus, jonka sokea omansa
ihailu ilmenee sokeana vihana kaikkea vierasta kohtaan, oli iskenyt
vimmatusti hänen kimppuunsa.
Koira ei enää ilmaissut mitään elonmerkkiä. Pavel jätti sen makaamaan
paikalleen ja jatkoi matkaansa. Mutta hän huomasi pian että koira
ryömikin hänen jälkeensä vaivaloisesti mäkeä ylös. Pavel ei sitä
estänyt, vaan antoi koiran seurata itseään kotiin saakka, jossa
hoiteli sitä huolimatta sen tavattoman rumuuden ja ammottavien
haavojen herättämästä vastenmielisyydestä.
Seuraavana päivänä hän meni, kuten muinakin talvipäivinä, tehtaaseen
työhön. Työ tuntui sinä päivänä raskaalta, hänen päätään kivisti ja
koko ruumiiseen koski. Illalla kotiin palatessaan luuli hän kotona
odottavan käskyn saapua kunnanesimiehen luo, mutta sitä ei ollut eikä
tullut myöhemminkään.
Tuon tapahtuman lähimpinä jälkiaikoina odotti hän, aina kun
joku vihollisistaan tuli vastaansa, hyökkäystä ja oli valmis
puolustautumaan. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ei kenelläkään
näyttänyt olevan halua häneen koskea. Pelkäsivätkö he häntä? He
kaikkiko yhteensä häntä yksinään, olivatko he niin raukkoja? Vai
ajattelivatko kenties ensin tyynnyttää hänet huolettomaksi, odotellen
vain koston tilaisuutta? -- Olivatko he niin kehnoja ja kavaloita?
Varovaisuudestaan hän ei tahtonut missään tapauksessa luopua,
eikä milloinkaan unohtaa olevansa velkojien keskellä, joilla oli
suuri summa häneltä vaadittavana. Sillä välin kului talvi ilman
minkäänmoisia vihamielisyyden osotuksia häntä kohtaan. Hän saattoi
kenenkään häiritsemättä asua mökissään, tuossa mökissä, joka
oli aikoinaan herättänyt niin paljo pahaa verta, mutta jota nyt
katseltiin välinpitämättömyydellä. Hiljaisuudessa ihmetteli moni sitä
hyvinvointia, mikä vähitellen painoi leimansa tuohon pieneen asuntoon.
Pavel oli laittanut mökkinsä ympärille aidan ristiin pistetyistä
pajunoksista ja istuttanut sen viereen kasveja. Kaikki menestyi
hänen väsymättömän, rautaisen tahtonsa pakottamana. Pienen kuusen,
viimeisen, joka oli kestänyt pahansuovien hyökkäyksiä, oli hän
kasvattanut miehen korkuiseksi; se jo alkoi kurotella oksiaan
ikkunasta sisään. Se oli kaunisrunkoinen pieni puu, oksat leveät ja
suorat ja nuoruudestaan huolimatta jo valkoisen sammaleen peittämiä.
Kokonaisuus, mökki vinoine kattoineen, sen vieressä kuusi ja
etupuolella aita, teki saman vaikutuksen kuin ne kuvat, joita lapset
piirtävät ensimäisinä piirustustunteinaan. Kynnyksellä, jonka alle
oli kätketty tuo kivi, jonka piti alati muistuttaa Pavelia vihasta
ja ylenkatseesta kanssaihmisiään kohtaan, makasi talon uusi asukas,
hänen vihainen koiransa, jolle hän sanan merkitystä tietämättä
oli antanut ranskalaisen nimen "L'amour" (Rakkaus). -- "Lamuur"
oli kooltaan lintukoira ja rakenteeltaan teurastajankoira, sen
leveä turpa oli luonnostaan ikäänkuin kahtia jaettu, mikä teki sen
kammottavan näköiseksi; se näytti vähimmästäkin syystä hampaitaan ja
pörhisti lyhyet mustat karvansa pystyyn. Katkera viha kaikkia eläviä
olentoja kohtaan näytti alati asuvan sen mielessä. Se ei koskaan
antautunut rakkausseikkailuihin, vaan vihasi sekä naaras- että
urospuolia samalla vimmalla ja tiesi herättää pelkoa kumpaisissakin.
Se tunsi ainoastaan yhden, syvän, hiljaisen, ulkonaisista ilmauksista
köyhän kiintymyksen -- kiintymyksen herraansa. Se istui tuntikausia
mökin edessä, kääntämättä katsettaan tieltä, jota myöten Pavelin
piti tulla. Ja kun se vihdoinkin hänet näki, silloin ainoastaan
ilonvärähdykset ruumiissa ja muutamat lyhyen hännän heilaukset
ilmaisivat sen sisäisiä tunteita. Lamuur ei saanut osakseen enemmän
sydämellisyyttä kuin mitä antoikaan; mutta ruokansa hän sai heti
herransa kotiintultua, ennenkuin tämä vielä oli itse nauttinut
ainoatakaan suupalaa.
Muutamia kuukausia kestäneestä häiritsemättömästä mielenrauhastaan
herätti Pavelin eräänä päivänä äitinsä kirje. Hän ei ollut vielä
vastannut äidin viimeiseen kirjeeseen, ja nyt tuli tämä miltei vuoden
kestäneen vaitiolon jälkeen sisältämättä valituksia tai syytöksiä,
ainoastaan toistaen jo edellisessä kirjeessä olleen pyynnön saada
jotain tietoa lapsistaan, ja loppui samoin kuin se ja kaikki
edeltäjänsäkin sanoilla "minä olen olooni tyytyväinen". Alla oli
nimikirjotus ja vihdoin tiedonanto, jonka kirjottaja oli jättänyt
viimeksi ja sijottanut paperin äärimäiseen reunaan, jossa se oli
ikäänkuin epäilevänä ja häpeissään. "Tästä päivästä 14 kuukauden
päästä loppuu rangaistusaikani."
Nyt oli maaliskuun kuudennen päivän ilta.
Pavel laski sormillaan. Ensi vuonna toukokuussa hänen äitinsä siis
tulee hänen luokseen asumaan. -- Äiti, joka oli murhaajan vaimo, joka
ei ollut oikeudessa kertaakaan kieltänyt, ei sanallakaan vastustanut
kamalaa syytöstä osallisuudesta miehensä veritekoon... Äkkiä heräsi
hänessä ajatus: juuri niinkuin minä!... Ei hänkään oikeuden edessä
torjunut syyllisyyttä, ei hänkään itseään puolustanut. Siksikö ettei
kyennyt? Ei -- vaan siksi ettei tahtonut. Ehkäpä -- sanomattoman
lohduttavana, koko hänen sieluaan kirkastavana esiintyi nyt hänelle
ajatus: ehkä olisi äitikin kyennyt, vaan ei ole tahtonut?
Vielä samana päivänä hän kirjotti äidilleen. Mutta häpeissään
siitä, ettei voinut kirjottaa Miladasta mitään, päätti hän lähettää
kirjeensä vasta sitte, kun oli hankkinut sisarestaan jonkinlaisia
tietoja, vaikkapa vaan lyhyen, vähäsanaisen viestin: Milada on terve
ja lähettää teille terveisiä.
Aamun sarastaessa hän oli jo matkalla kaupunkiin, ja saapui niin
aikaisin luostarinportin luo, ettei rohennut pitkään aikaan soittaa.
Pavel nojausi suuren talon seinää vasten, talon, jonka katon alla
asui rakkain, mitä hänellä oli maailmassa. Ainoa häntä läheinen,
hänelle kallis, joka oli pysynyt puhtaana ja saastuttamattomana,
ainoa, jota hän rakasti sydämestään -- sisarensa, joka
vapaaehtoisesti oli hänestä luopunut.
Luostarikirkon kellot soittivat messuun, kuului urkujen juhlalliset
sävelet ja laulu kohosi ilmaan niin kirkkaana, niin vienona ja
pehmeänä kuin väreilevä ilma, joka sen kantoi hänen luokseen.
Se tulee maallisesta taivaasta, ajatteli Pavel, hurskaiden ja
autuaiden valtakunnasta, joka on niin ylhäinen ja korkea, ettei
edes viheliäisen maailmanlapsen ikävöiminen yllä sinne saakka,
niin ylhäinen ja korkea, ettei hän voi sitä lähestyä muuten kuin
kunnioittaen ja rukoillen.
Vähitellen oli Pavelin ympärille kokoontunut joukko vanhuksia
ja lapsia, luostarin alituisia ruokavieraita, jotka odottivat
sisäänpääsyä. Kun se heille myönnettiin, liittyi Pavel joukon
jatkoksi. Ovenvartijatar johti heidät pöytään, johon heille oli
katettu aamiainen, ja kysyi Pavelilta, joka oli jäänyt paikaltaan
liikahtamatta oven suuhun seisomaan: "Mitä haluatte?"
Ja vaikka hänestä tuntui kuin häntä olisi kurkusta kuristettu, sai
hän kuitenkin sanotuksi: "Nimeni on Pavel Holub".
Tumma puna kohosi ovenvartijattaren ankaroille kasvoille. "Niin,
niin", sanoi hän ja mielessään heräsi vastenmielinen muisto Pavelin
ensimäisestä käynnistä.
"Olen pikku Miladan veli", sanoi Pavel uudestaan.
"Niin, niin -- ja te kai tahtoisitte tavata sisartanne?" lisäsi
luostarilainen äkkiä ajattelematta.
Niin pitkälle eivät Pavelin rohkeimmatkaan toiveet olleet ulottuneet,
vasta tämä kysymys ne herätti. "Jos se olisi mahdollista", änkytti
hän; "tietystikin mutta miten?"
Ovenvartijatar huomasi ajattelemattomuutensa ja sanoi hämillään:
"Tähän aikaan päivästä ei kuitenkaan ole vastaanottoa, eikä yleensä
koko tänä päivänä, ja... Mutta tuolla on sisar Afra", keskeytti hän;
"odottakaa vähän."
Hän meni vanhaa nunnaa vastaan, joka kahden maallikkosisaren
saattamana laskeutui etehiseen johtavia portaita alas. Pavel hänet
samassa tunsi: se oli taloudenhoitajatar, joka kerran lausui niin
tärkeän sanan asiassa, josta silloin näytti hänen koko onnensa
riippuvan. Ovenvartijasisar puheli vastaantulijan kanssa hiljaa, eikä
Pavel epäillytkään etteikö puhe koskenut häntä, sillä sisar Afra
katseli koko puhelun ajan häntä tarkkaavasti.
Nyt hän viittasi hänet luokseen ja kysyi surumielisesti hymyillen
oliko hän todellakin Pavel Holub? Pavelin myönnettyä hän jatkoi:
"Vaikea uskoa, niin paljon olette muuttunut. Ja mitä hyviä uutisia
teillä on meille kerrottavana?"
Pavelin toivo sisarensa tapaamisesta sammui yhtä nopeaan kuin se
oli syntynytkin, eikä hän uskaltanut edes tunnustaa tuon toivon
olemassaoloa. Jos hänellä olisi ollut edessään tupa täynnä raakoja
miehiä, niin niille hän kyllä olisi puoliaan pitänyt, mutta tämä
vanha, arvokas nainen lempeine, ystävällisine, surun kirkastamine
kasvoineen saattoi hänet hämilleen. Hiljaisella, liikutetulla äänellä
hän vastasi:
"Tuon äidiltä terveisiä Milada sisarelleni ja rohkenisin samalla
kysyä" ... hänen äänensä aleni miltei kuulumattomaksi, "miten
sisareni jaksaa?"
"Tuohon kysymykseen voimme mekin vastata, eikö niin, sisar
Cornelia?" sanoi sisar Afra kääntyen ovenvartijattaren puoleen.
"Teidän sisarenne on terve sekä ruumiiltaan että sielultaan, kiitos
taivaan, joka on hänet luonut iloksemme ja virkistykseksemme. Mitä
tervehdykseen tulee, niin täytyy meidän ensin saada lupa sen perille
toimittamiseen, eikö niin, sisar Cornelia?" Hän katsoi Paveliin
hyväntahtoisesti ja tämä sanoi ahdistetuin mielin:
"Haluaisin myöskin mielelläni kirjottaa äidille, että sisareni
lähettää hänelle terveisiä."
"Vai niin", sanoi Afra. "Sekin voidaan toimittaa -- eikö niin, sisar
Cornelia? Teidän täytyy vain olla hieman kärsivällinen. Onko teillä
aikaa malttavasti odottaa?" lisäsi hän leikillisesti, nyökäytti
päätään ja astui eteenpäin Pavelin ohi, joka kumarsi hänelle
tottumattomasti mutta syvästi. Ovenvartijatar saattoi hänet samaan
huoneeseen, jossa hän pienenä poikana oli elänyt nuo tuskalliset
odotuksen hetket.
Kaikki oli ennallaan tuossa ikävässä huoneessa, jokainen tuoli
paikoillaan, seinämuurissa samat kosteat pilkut. Vain näköala
ristikko-ikkunan läpi oli tänään ystävällisempi, sillä tuona kertana
miltei alastomat puut someilivat nyt valkoisessa ja ruusunpunaisessa
kevätpuvussaan. Leikkikentän takapäässä, puutarhanmuuriin saakka
ulottuvan sivurakennuksen edessä leikki, iloinen parvi pieniä
luostarinoppilaita. Usein he keskeyttivät leikkinsä juostakseen
kilvan noviisin luokse, jonka hoitoon olivat uskotut. Mitähän tuo
tehnee torjuakseen luokseen ryntäävän joukon hyväilyjä? Miten
hyväntahtoisesti hän sen tekikään ja miten vakavasti; miten hyvin
hän ymmärsikään taltuttaa vallattomia ja rohkaista pelokkaita,
jakaa nuhteita ja kiitosta, osottaa hellyyttä ja ankaruutta ansion
ja asianhaarain mukaan. Pavelin silmät olivat kuin naulatut hänen
hoikkaan, suloiseen vartaloonsa. Hän ei voinut tarkasti erottaa
neidon kasvonpiirteitä, mutta hän kuvitteli kuitenkin mielessään että
tuo nuori tyttö muistutti Miladaa. Jokseenkin sennäköinen pitäisi
hänen Miladansa nyt olla. Niin pitkä hän ei kuitenkaan voinut olla,
se näytti mahdottomalta; mahdottomalta tuntui niinikään, että hän nyt
jo olisi nunnaksi puettu.
Kello soi. Noviisi otti pienimmän tytön syliinsä, toiset juoksivat
hänen edellään tai rinnallaan -- hetken päästä olivat kaikki
kadonneet sisään.
Pavel poistui ikkunan luota. Hän oli sisar Afran sanojen mukaisesti
valmistunut pitkään odotukseen ja kävi hyvin hämilleen, kun jo
muutamien minuuttien kuluttua ovi liikahti saranoillaan. Kynnyksellä
näyttäytyi luostarin johtajatar, ylevänä ja rauhallisena kuten
tavallisesti ja kuluneista vuosista huolimatta muuttumattomana.
Hän talutti kädestä nuorta tyttöä, pitkää hoikkaa olentoa, samaa,
jonka hiljaista käytöstä Pavel oli äsken seurannut, samaa, joka oli
vivahtanut hänen sisareltaan -- Miladaa noviisinpuvussa.
Pavel tuijotti häneen rajattoman onnellisena ja rajattoman
surumielisesti hämmästyneenä. Tyttö päästi hänet nähdessään
riemuhuudon; hänen vienot, kalpeat kasvonsa kävivät vieläkin
läpikuultavammiksi, vieläkin kalpeammiksi.
"Pavel; rakas, rakas Pavel!" sanoi hän, mutta ei irtautunut
saattajansa kädestä. Seisoi vaan hiljaa, katsellen veljeään suurin,
onneasäteilevin silmin.
Pavelkin seisoi äänetönnä paikoillaan. Voimakkaampi kuin halu rynnätä
hänen luokseen ja sulkea hänet syliinsä, oli kunnioittava pelko, jota
hän tunsi ja joka teki mahdottomaksi lähestyä tuota rakastettua,
ikävöityä olentoa.
Pavel vaikeni ahdistetuin mielin; hänen päässään risteilivät
ajatukset: Oliko tuo nuori pyhitetty hänen sisarensa?... Rohkenisiko
hän enää sanoa häntä sisarekseen? -- Oliko tuo se, jota hän oli
tuhansia kertoja sylissään kantanut, suudellut ja hyväillyt --
monesti lyönytkin? -- Oliko tuo se, jonka valitus "on nälkä, minun on
nälkä, Paveliseni!" oli hänet niin useasti viekotellut varastamaan?
-- Oliko tuo se, jonka pieniä jalkoja hän oli hoitanut, kun ne olivat
kipeytyneet heidän kulkiessaan paikasta paikkaan isän ja äidin
seurassa?... Oliko todella?
Sisarusten hämmästys huvitti johtajatarta. "Kuinka?" sanoi hän
ystävällisesti kääntyen Miladan puoleen. "Kuka se lapsellisessa
herkkätunteisuudessaan sanoikaan: en näe sinua enää milloinkaan, he
eivät enää milloinkaan laske sinua luokseni?... Ja nyt hän on siinä,
tuo veljesi; tervehtikää toisianne, antakaa toki kättä!"
Kehotus oli uudistettava ennenkuin Pavel ja Milada uskalsivat sitä
noudattaa, ja kun Pavel piteli kädessään sisarensa kättä, niin häntä
melkein pelotti sen kuumuus ja suonien tykytykset sormenpäissä. Hänen
karkeassa oikeassa kädessään lepäsi pieni kapea käsi, mutta se ei
ollut pehmeä kuin tyhjäntoimittajan, vaan tuntui työhön tottuneelta.
Hentoa pyhiinvaeltajaa ei siis oltu matkalla taivaalliseen kotiinsa
säästetty maallisiltakaan rasituksilta.
Pavelin mieleen johtui muuan opettajan kerran lausuma ajatus,
joka silloin oli jäänyt puolittain käsittämättä: "Kauvanko kestää
molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa!" -- Hänen sydäntään
kouristi, hän nosti katseensa Miladan kädestä hänen kasvoihinsa.
"Nunna, siis nunna, --" sanoi hän.
"Ei vielä", vastasi johtajatar; "mutta pian hän on kuitenkin niihin
kuuluva, jotka jumalallisen vapahtajamme tavoin kysyvät: missä on
minun äitini, missä ovat veljeni?"
Äiti-sanan kuultuaan Pavel heräsi kuin unesta. "Niin, äiti lähettää
sinulle terveisiä", sanoi hän; "hän voi hyvin. Hän tahtoisi myöskin
mielellään tietää kuinka sinä voit. Mitä minä hänelle kirjotan?"
"Kirjota hänelle", vastasi Milada, mutta keskeytti puheensa ja katsoi
lupaa pyytävästi johtajattareen. Vasta kun tämä nyökäytti myöntäen
päätään, jatkoi hän jälleen: "Kirjota hänelle, että koko elämäni on
yhtä ainoata rukousta hänen puolestaan, ja vielä erään toisenkin,
onnettoman isäraukkamme puolesta" ... äänensä oli alentunut, mutta
kohosi nyt taas iloisesti: "ja myöskin sinun puolestasi, rakas, rakas
Pavel".
Pavel mumisi jotain käsittämätöntä ja hänen silmiään alkoi kuumottaa;
äkkiä hän päästi Miladan käden omastaan ja astui askeleen taaksepäin.
Tyttö jatkoi: "Kaikkivaltias on kuullut rukoukseni, hän on tehnyt
sinut hyväksi ... eikö niin? Puhu, rakas Pavel, sano että asia on
niin; voithan sen sanoa -- sehän on armon työtä. Rukoilen sinua, sano
että olet tullut hyväksi ja kelvolliseksi... Pavel rakas, oletko hyvä
ja kelvollinen?" Pavelia tuskastutti hänen rukouksensa, hän painoi
päänsä rinnoilleen ja vastasi: "En tiedä".
"Et tiedä?" sanoi Milada, ja kun veljensä vielä vaikeni, huusi
hän tuskallisen huolestuneesti johtajattarelle: "Hän ei tiedä,
korkea-arvoisa Äiti! Kuinka se on mahdollista?"
Johtajatar huomasi noviisin kasvoilla pelkoa ja levottomuutta,
huomasi miten hänen kalpeat poskensa yhä punertuivat ja sanoi
rauhottavasti: "Veljesi on antanut sinulle kauniin vastauksen; niin
sanovat häveliäät, jotka eivät tunne omia hyveitään. Me tunnemme
hänet ja olemme kuulleet niistä edistysaskeleista, joita veljesi on
tehnyt parannuksen tiellä. Sentähden hän saikin itse kertoa sinulle
asiansa ja itse kuulla mitä sinä ajattelet. Nyt se on tehty, ja nyt,
rakkaat lapset, sanokaa toisillenne jäähyväiset!"
Pavel huoahti syvään: "Nytkö jo?" ja tuskallista hämmästystä
ilmaisten kuuluivat samat sanat Miladankin suusta. Mutta hetkisen
päästä päättyi taistelu ja sydämen äkkinäisen hätähuudon jälkeen
seurasi toisen tahdon alle alistuminen.
"Hyvästi, Pavel!" sanoi hän.
Miladan hurskas tottelevaisuus sai palkintonsa, johtajatar hymyili
hyväntahtoisesti: "Voit myöskin sanoa: näkemään asti!"
"Vihkimisjuhlaan asti!" huudahti Milada innostuneena. "Tule
vihkiäisiini, se kyllä sopii... Eikö niin, korkea-arvoisa Äiti, se
sopii -- hänen sopii ... ja minä", lisäsi hän nöyrästi, "saanko minä
vielä kysyä häneltä jotakin?"
"Kysy!"
Milada, joka oli jo aikeissa seurata johtajatarta, kääntyi jälleen
Pavelin puoleen: "Oletko, rakas, antanut kaikille anteeksi, jotka
ovat olleet pahoja sinua kohtaan?"
Pavel näki sisarensa jännitettynä odottavan vastausta, tutki
sydäntään ja vastasi: "Muutamille olen".
"Mutta sinun täytyy antaa anteeksi kaikille; nehän ovat Jumalan
välikappaleita, jotka koettelemusten kautta johtavat sinut hänen
luokseen. Anna heille anteeksi, rakasta heitä, lupaa se minulle."
Tyttö rukoili häntä entisen Miladan kiihkeydellä. "Lupaa se,
Paveliseni. Kärsin niin kovin, ellet lupaa", valitti hän. "Se on
merkki, etten ole vielä tehdyt kylliksi, en kylliksi rukoillut, en
kylliksi parannusta harjottanut."
"Lupaan sen!" huusi Pavel aivan huumautuneena ja ojensi käsivartensa
häntä kohti.
"Kiitos!" kuuli hän vielä sisarensa sanovan. "Kiitos, rakas Pavel!"
Kaikki oli ohitse, tuo valoisa ilmiö kadonnut. Johtajatar oli vienyt
Miladan mukanaan, hän oli yksin.
Kohta sen jälkeen avasi ovenvartijatar oven, ja jäi käsi ovenkahvassa
odottamaan. Pavel noudatti hänen äänetöntä kehotustaan, astui
etehiseen ja sieltä ulos vapaaseen ilmaan.