Saman vuoden keskivaiheilla sattui jotakin erikoista. Kyläkunta
toteutti jo kauvan vireillä olleen tuuman: osti siihen saakka
hevoskierrolla käytetyn puimakoneen sijaan lokomobiilin. Se tuotiin
rautatieasemalta kylään kuudella hevosella ja kukilla seppelöitynä.
Ylpeinä ratsastivat talonpojat sen rinnalla eikä kenenkään iloa
häirinnyt sekään seikka, että oli voitu suorittaa vasta ensimäinen
koneen kymmenestä maksuerästä ja että oltiin epätietoisia, mistä
rahat saataisiin seuraaviin suorituksiin.
Eräällä kukkulalla lähellä Pavelin mökkiä oli äskenvalitun
kunnanesimiehen talo. Siellä alotti lokomobiili toimintansa. Se
höyrysi ja puhisi ja siihen yhdistetty puimakone nieli sille
ojennetut sitomat ja syöksi ennen arvaamattomalla nopeudella
sisästään jyviä ja murskautuneita olkia. Aluksi kihisi sen ympärillä
sankat ihmisjoukot tuota uljasta näytelmää katselemassa, mutta
vähitellen he saivat kyllänsä sen ainaisesta yksitoikkoisuudesta;
lopulta oli enää yksi ainoa, jonka ihastus pysyi vähentymättömänä,
nuorukainen, jolla ei suinkaan ollut aikomusta tuota konetta koskaan
apulaisekseen pyytää -- Pavel. Hän työskenteli siihen aikaan
linnan metsässä ja teki joka päivä työmaalle mennessään ja sieltä
palatessaan kierroksen ihaillakseen tuota puhisevaa kummitusta,
kunnes kuului käsky: "Mene matkaasi, mitä siinä töllistelet! -- Jos
tuo voisi katseillaan viedä koneen mukanaan, niin se sen tekisi",
tuumi esimies. Pavel meni, mutta painoi tuon ihmelaitoksen niin
tarkoin mieleensä, että hänellä oli siitä paljoa selvempi kuva kuin
talonpojilla, jotka istuivat aivan sen läheisyydessä riihen edessä
olevalla penkillä ja valvoivat päiväläisten työntekoa.
Tyytyväisinä katselivat talonomistajat puituja jyväsäkkejä ja
hykertelivät käsiään uutteralle koneelle, joka suoritti muutamissa
päivissä saman työn, mikä ennen oli vaatinut viikkokausia. Pian
nostettiin kysymys eikö täten säästynyttä aikaa voitaisi käyttää
tuohon erinomaisen houkuttelevaan huvitukseen: metsästämiseen?
Ensi vuonna päättyisi linnan omistajan kanssa tehty vuokrasopimus,
ja sietäisipä tarkoin tuumia tokko sitä enää uudistettaisiinkaan.
Asiasta puhuttiin usein ja vain perin harvat olivat tuumaa vastaan,
niiden joukossa kuitenkin eräs sangen vaikutusvaltainen ja sangen
itsepintainen mies, nimittäin Peter. Se johtui pelkästä itaruudesta,
väittivät hänen vihamiehensä; hän ei raski ostaa ruutia ja haulia.
Peter antoi jutun käydä täydestä ja selitti käyttävänsä rahansa
"johonkin järkevämpään".
Irvihampaat ivailivat nyt: hänen rahansa menee kaikki tyyni kaurojen
ostoon, jotta saisi raudikkonsa vähänkin voimiinsa.
Tuolla sutkauksella he aina saivat Peterin raivostumaan.
Hänen koko ylpeytensä kohdistui hevoshoitoon, jota jo isänsä
oli hyvällä menestyksellä harjottanut. Hän itse oli äskettäin
mennyt erääseen työhevosten näyttelyyn molempine raudikkoineen,
joita katsellessa, niinkuin hän usein etukäteen kehuskeli, "koko
palkintolautakunta joutuisi pyörälle ja muiden kaakit näyttäisivät
pataluhilta". Niin ei kuitenkaan käynyt: Peter palasi takaisin
palkinnotta, julmistuneena ja haukkuen palkintolautakuntaa, johon
oli valittu pelkkiä aaseja. Kylässä häntä pilkattiin; jokainen tiesi
että raudikot olivat olleet työhevosiksi liian heikkoja, ja nyt otti
Peter päämaalikseen ruokkia hevosensa koko paikkakunnan vankimmiksi
ja odotti ainoastaan tilaisuutta voidakseen jollakin loistavalla
näytteellä tuumansa onnistumisen osottaa.
Toivottu hetki näytti vihdoinkin tulleen. Kun kone oli puinut
esimiehen ja hänen lähimpien naapuriensa viljat, oli se vietävä
Peterin taloon kylän toiseen päähän, ja hän odotti tuota aikaa koko
kunnianhimonsa maltittomuudella. Määrättynä päivänä -- lokomobiili
oli vielä paraikaa käynnissä -- ilmestyi hän mahtavana koneen
luo, kintereillään molempia raudikkoja suitsista taluttava renki.
"Mitä sinä hevosilla aijot?" kysyi esimies; "mikset tuonut vahvaa
härkäparia? Hevoset eivät voi pitää vastaan kukkulaa alas mentäessä."
Barosch ja Anton, jotka sattuivat juuri olemaan paikalla, sekä jotkut
nuoret miehet ja kaikki päiväläiset olivat samaa mieltä; samoin
Pavel, joka oli metsäherran asialla esimiehen luona ja rohkeni
puuttua puheeseen sanoen: "Ja koneelle voi sattua mitä suurin
onnettomuus".
Peter työnsi lyhyen piippunsa vasemmasta suupielestä oikeaan ja
painoi hatun takaraivoon. "Valjasta!" komensi hän lyhyesti ja
käskevästi renkiä ja tempasi hevosten selästä vetohihnat.
"Odota!" huusi esimies. "Älkää toki noin lähtekö, otetaan ensin
hiilet pesästä." Hän avasi tulipesän oven ja Barosch läheni
hiilikoukku kädestä, mutta Peter ärjäsi hänelle: "Anna olla! Niinkuin
se on, semmoisena sen vien", löi tulipesän oven kiinni, auttoi renkiä
valjastamisessa ja tarttui sitte ohjaksiin ja ruoskaan.
"Hei!" Ruoska vingahti ilmassa, hevoset tempasivat, hypähtivät
sivulle, kohosivat pystyyn ja vasta toisella ja kolmannella
iskulla rynnistivät eteenpäin, niin että vetoköydet natisivat ...
ja kone liikahti. Peter huusi, hänen renkinsä huusi ja talonpojat
ja päiväläiset katselivat hämmästyneinä, sillä todellakin --
raudikot vetivät lokomobiilin aina talon veräjälle saakka. Siitä
lähtien kävi kulku kuin itsestään; tie vietti hiljalleen alaspäin
ja yhtyi laajeten kyläkatuun. Siellä oli vietto jyrkempi ja Pavel
juoksi koneen luo aikoen jarruttaa pyöriä, mutta Peter, ylpeyden
ja ylimielisyyden huumaamana, huusi hänelle: "Ei ole tarpeen, ajan
ilman!"
"Narrimaisuutta!" murahti Anton, kun viettävyys yhä lisääntyi, mutta
Peter nauroi: "Sen parempi, sitä nopeammin juoksevat hevoset, ja niin
ajan koneen täyttä ravia taloon."
Tuon uhkarohkean ajatuksen lausuminen herätti pilkkaa ja
uteliaisuutta. Olihan kuitenkin hupaista katsella tuota peliä.
Ainoastaan Anton tunsi sekottumatonta paheksumista, risti kätensä,
surkutteli ja sanoi: "On liian aikaista kehua, sittepähän nähdään".
"Ja _te_ saatte nähdä, _te_, mihin minun raudikkoni kelpaavat",
vastasi Peter, riensi ohjas kummassakin kädessä pitkin harppauksin
hevosten vieressä, mutta ei enää huutanut "hei", vaan lauhdutellen
"so-soo".
Hevoset pitivät reippaasti puoliaan tuolle tavattomalle kuormalle,
joka ritisten ja ratisten pyrki heidän kintereilleen, he oikein
kyyristyivät ja mataloituivat; päät olivat pystyssä, kaulat jäykkinä
ja länget aina poskiluihin saakka työntyneinä. Peter riippui
ohjaksissa niin lujasti kuin taisi.
"Älkää päästäkö hevosia juoksuun, Herran tähden!" huusi hänelle renki
toiselta puolelta, vaan Peter ei vastannut mitään; häntä itseäänkin
jo kauhistutti äskeinen kerskumisensa. Parin askeleen päässä oli
ensimäinen tien poikki kulkeva katuoja, siinä hän toivoi tuon raskaan
kummituksen hetkiseksi pysähtyvän, siinä raudikkojen puhaltavan.
"Soo, soo!" -- Nykäsy -- etupyörät syöksyivät syvänteeseen, vaan
ponnahtivat heti taasen ylös ja samana hetkenä avautui Peterin
huolimattomasti kiinniviskaama hiilisäiliön ovi ja sen sisällys valui
hevosten kintereille ... ei ihme että ne hurjistuivat!
"Jarruttakaa! -- Jarruttakaa!" rähisi Peter nyt -- vaan liian
myöhään; ei ollut enää pysähtymisen mahdollisuutta. Täyttä laukkaa
mentiin mäkeä alas, kone jyskyi ja ratisi, ja Peter, riippuen
ohjaksista kiinni, syöksyi sen mukana puoleksi juosten, puoleksi
laahautuen. Häntä seurasi ulvova joukko, toiset taas olivat
jääneet kuin kiinninaulittuina paikoilleen. Selvästi näki jokainen
mitä seuraavana silmänräpäyksenä täytyisi tapahtua. Viettävällä
tiellä oli toinen vielä syvempi katuoja, jonka jälkeen tie teki
käänteen ravintolan puutarhanaidan ja vastapäätä olevan Peterin
talon välillä. Sula mahdottomuus oli nyt kääntyä suuresta portista
sisään. Kun hevoset syöksyvät vasemmalle ja kone kallistuu samaan
suuntaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suistua ojaan -- ja
Peter, Jumala armahtakoon, hän menee suoraa tietä kadotukseen ilman
synninpäästöä, hän musertuu aidan ja koneen väliin... Kaikki sen
tiesivät, kaikki tuijottivat siihen paikkaan, jossa kamala tapaus
suoriutuisi, kutka kohottivat kamalan hätähuudon, kutka kiroilivat,
kutka olivat tuskasta tukehtumaisillaan. Kukin ilmaisi omalla
tavallaan jännityksensä ja pelkonsa, jopa kuului siellä täällä joku
mielettömästi nauravankin. Kenenkään päähän ei juolahtanut että ehkä
voitaisiin tehdä jotakin onnettomuuden ehkäisemiseksi... Ja ihmisten
juostessa edestakaisin tai paikallaan seisten käsiään väännellessä
näkivät he yhtäkkiä Pavelin nuolen nopeudella juoksevan aidan luo,
tarttuvan kulmapylvääseen ja huojuttavan sitä... Ihme ja kumma että
hänen päähänsä oli juolahtanut: aidan ja koneen väliin on Peterin
pakko musertua, mutta ellei aitaa olisi, ei hän myöskään musertuisi,
siis aita pois!...
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. -- Pylväs kaatui nuorukaisen
jättiläisvoimain ponnistuksesta vetäen mukanaan osan aitaakin, ja
samassa kaatui lokomobiili. Siinä oli höyryä ja savua ja potkivia
hevosenjalkoja... Miehiä ja naisia ja rohkeimmat lapsilaumasta
tunkeutuivat esille. Pari vanhaa naista, jotka eivät voineet nähdä
eikä kuulla Peteristä vähääkään, riitelivät siitä, oliko hän
menettänyt kätensä vai jalkansa. "Kunhan vaan ei _sille_ olisi
vahinkoa tapahtunut", huokaili uusi kunnan esimies tarkottaen konetta
ja tulkiten sillä useimpain läsnäolevain miesten tunteet. Kaikkialla
ilmeni yleinen, vilkas osanotto yhteisen omaisuuden kohtaloon ja
samassa suuttumus sitä kohtaan, joka kevytmielisesti oli asettanut
sen vaaralle alttiiksi.
Peter vedettiin verta vuotavana ja runneltuna lokomobiilin alta ja
asetettiin seisoalleen; siitä ei kukaan enää välittänyt, että hän
jälleen kaatui maahan, ja kun hän käheästi kuiskaili: "Hevoset ...
auttakaa!" silloin nousi suuttumus häntä kohtaan ylimmilleen ja
miesparka oli saada selkäänsä. Mutta Pavel ajatteli: "Ellei minua
olisi ollut, ei hän enää olisi elävien mailla!" tuntien samalla
tyytymyksensekaista liikutusta ja jonkinlaista hyväntahtoisuutta
pahinta vihollistaan kohtaan. Hän astui Peterin luo, ja huomatessaan
veren tulvivan hänen suustaan, tarttui häntä olkapäihin vetäen
loukkaantuneen jonkun verran syrjään asettaakseen hänen päänsä
pienelle mättäälle... Vaan hän päästi hänet äkkiä tylysti maahan
retkahtamaan -- kaikuva huuto oli tunkeutunut hänen korviinsa.
Vinska! leimahti hänen mieleensä ... paholainenko hänet tänne toi --
Vinska!
Hän se oli. Käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa oli hän lähtenyt
isänsä luona käymään ja tuskin astunut mökistä ulos, kun kuuli
kadulle melua ja näki ihmisten joka taholta kiiruhtavan heidän
taloaan kohti. Tuskaa täynnä juoksi hän kylän läpi ja kapakan
puutarhan poikki, ja ensimäinen, minkä siellä näki, oli miehensä
vertavuotavana pitkällään ruohikossa ja Pavel hänen ylitsensä
kumartuneena -- haavottumattomana.
Vinskan mielessä heti heräsi hurja, mieletön epäluulo. "Roisto,
sinä sen teit!" huusi hän puristaen kätensä nyrkkiin ja lyöden
sillä Pavelia kasvoihin, nuorukaisen katsellessa häntä äänetönnä ja
pelästyneenä.
Silloin Anton, joka paraillaan irrotti raudikkoja valjaista, kääntyi
Vinskaan ja puheli kylmänkuivasti: "Älä häpäise, kiitä mieluummin;
ellei hän tuolla olisi tarttunut asiaan, olisi miehesi nyt
musertuneena ja litteä kuin pannukakku".
Lausunto vertauksineen herätti iloisuutta; ainoastaan Vinska ei
siihen kiinnittänyt huomiotaan eikä yleensä tiennyt mitään siitä,
mitä ympärillään tapahtui. Hän oli heittäytynyt maahan Peterin
viereen ja purskahtanut itkuun. Pavel nousi hitaasti polviltaan ja
näki tyrmistyneenä kuinka Vinska hyväili ja suuteli haavottunutta;
hän tunsi kuumeenväristyksiä ruumiissaan kuullessaan kuinka tuo
nainen rukoili ettei hän jättäisi häntä ja nimitteli raakaa miestään
sydämensä valituksi, onnekseen ja elämäkseen, ainokaisekseen.
Intohimoisin katsein seurasi häntä Pavel; hänen yhteenpuristettuja
huuliaan ympäröi valkoinen reuna ja tuuheitten kulmakarvojensa
välille ja otsalle nousi tuskallisten ajatusten rajuilma.
Vihdoin hän kääntyi äkkiä tuosta näytelmästä, joka samalla kertaa
sekä kiinnitti että kidutti, ja meni auttamaan lokomobiilin
nostajoita. Kun se oli saatu suurella vaivalla pystyyn ja Anton
lausui mielipiteenään että "kone", Jumalan kiitos, oli toki päässyt
eheänä leikistä ja voitaisiin asettaa jälleen käymään, pudisti Pavel
päätään ja sanoi, luistiventtiilin tankoa osottaen:
"Se tuskin käy päinsä. Ettekö näe että tanko on vääntynyt?"
Seppä pudisti päätään, veti harmahtavan parransängen ympäröimän
suunsa ylenkatseelliseen hymyyn ja vastasi, että jos joku oli
vääntynyt, niin oli hän, seppä, sen "jo nähnyt", ja että jos jotakin
puuttui, oli hän sen "jo tehnyt".
Pavel suoritti nyt esimiehen kanssa vielä keskeneräisen metsäherran
asian ja palasi sitte takaisin metsään, jossa tarttui työhönsä kuin
leijona saaliiseensa. Joka kerta, kun hän nosti ja laski kirvestään,
näytti kuin hän olisi koonnut koko voimansa tyhjentääkseen sen
yhteen ainoaan iskuun. Ammattipuunhakkaajat keskeyttivät useampia
kertoja oman työnsä katsoen tuota harjottelijaa ivallisella
pahansuopaisuudella. Sen työkunnan johtaja, johon Pavel kuului,
raaka Hannusen, huomautti hänelle: "Riehu vaikka läkähtyäksesi, jos
haluttaa; et siitä saa kreutzeriäkään enempää kuin me muutkaan!"
Pavel ei kuitenkaan herättänyt yksinomaan tyytymättömyyttä. Kun
hän viikon lopulla saapui tovereineen metsäherran luo maksua
nostamaan, lausui tämä hänelle pari ystävällistä sanaa sekä antoi
metsänvartijalle käskyn pitää tuota työhullua muistissa ja antaa
hänelle ensi tilassa etusijan kaikkiin muihin päiväläisiin nähden.
* * * * *
Pian sen jälkeen, syyskuun ensimäisenä päivänä, pyhän Ägidiuksen
päivänä, vietettiin Soleschaun kirkossa suurta juhlaa.
Kaikki oli kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa.
Markkinamyymälät olivat tavallisilla paikoillaan; koko kylän
väki kokoontui niitylle suuren jalavan ja kirkkoherran puutarhan
väliselle alueelle. Paroonitar, joka muulloin, olipa ilma millainen
tahansa, tuli kirkkoon jalan, huojuvana ja vapisevana, saapui
tänään vaunuissa nuo viisisataa askelta linnasta kirkolle mitä
suurimmalla loistolla ja komeudella. Kurkunmuotoiset lihavat kimot
raskaissa hopeahelaisissa valjaissa, Jakob ja Mathias kuskilaudalla,
muistuttaen jättiläismäisiä, livreihin puettuja toukkia, sinisine
hännystakkeineen, joiden selässä oli keltaisia nauhoja, keltaisine
liiveineen ja hihansuilleen. Ja siellä istui avarassa "kepsissään"
pieni, vanha, puolisokea rouva tervehtien oikealle ja vasemmalle
aivan arviolta, kiittäen monia häneen typerästi töllisteleviä
tomppeleita ystävällisellä päännyökäyksellä ja jättäen monta
kunnioittavaa tervehdystä vastaamatta. Ennätettyään kirkon eteen,
astui hän vaunuista ja joutui suureen tungokseen, jossa käyttäytyi
ihmeteltävän urhokkaasti, kuten aina ennenkin. -- Kaikki aivan kuin
ennenkin.
Hän kuunteli jokaisen valituksia ja pyyntöjä, eikä väistänyt
arveluttavintakaan kädelleen tarkotettua suudelmaa; ei yksikään
apua-anova mennyt hänen luotaan tyhjin käsin, pahimmassakin
tapauksessa oli varalla suopea sana ja niille, jotka eivät halunneet
muuta kuin osottaa kunnioitustaan, leikkipuhe tai osaaottava
kysymys, joka tosin ei aina sattunut aivan paikalleen. Eräältä
nuorelta, naimattomalta tytöltä hän kysyi hänen lapsistaan,
eräältä äskenvihityltä aviomieheltä hänen morsiantaan; mutta se
ei pilannut asiaa, lisäsihän vain iloisuutta, joka puhkesi sitä
vapaammin ilmoille. Linnanrouva rakasti leikinlaskua ja salli sen
tapahtua vaikkapa omallakin kustannuksellaan, kun tiesi kansan
varmasti pitävän itseään arvossa -- ja se oli hänen voimansa.
Linnanrouva tiesi että nuo ihmiset häntä pettivät ja häneltä
varastivat, missä suinkin saivat siihen tilaisuutta, mutta hän
antoi epärehellisyydenkin mennä menoaan, kun tiesi heidän itseään
rakastavan -- ja se oli hänen heikkoutensa.
Jo kuului ensimäinen soitto, kirkkoherra näyttäytyi kirkon ovella
suitsutuspilvessä, kolmen apulaisen ympäröimänä; tänään luki messun
"nelivaljakko", niinkuin Jakob kuskinkielellään sanoi.
"Väistykää!" huusi paroonitar joukolle. "Päästäkää minut kirkkoon,
minunhan pitää rukoilla puolestanne."
"Mielellämme, teidän Armonne; se on velvollisuutemme, teidän
vapaaherrallinen Armonne", sanoi kansa väistyen syrjään, ja vanha
rouva meni papin luo, joka ojensi hänelle vihkiveden, teki hartaasti
ristinmerkkejä ja katosi rukouskappeliin.
Kaikki niinkuin ennenkin. Poikkeavaa oli ainoastaan päivän kauneus,
jonka suhteen ei ankarinkaan arvostelija olisi löytänyt moitteen
sijaa. Kosteata kesää oli seurannut poutainen, lämmin syksy, joka
salli esteettömästi korjata niittyjen ja vainioiden runsaat sadot.
Kaikki maanomistajat olivat mitä parhaimmalla tuulella, mikä
ilmeni tavallista vilkkaampana ostohaluna; naisia ja miehiä kihisi
myymälöiden luona tavaroita tarkastelemassa ja tinkimässä, mutta
kaupat päätettiin vasta messun jälkeen.
Toinen soitto. Jo oli aika vähemmin hartaidenkin lähteä Herran
huoneeseen. Kirkkoon menijöitten rivit tihenivät, miehet astuivat
kirkkoherran puutarhan ohi, jonka aitaa vasten Pavel nojasi kuin
kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin hän oli yksinäinen,
ryysyinen poika, tänään voimakas, terveyttä uhkuva nuorukainen, jonka
puku erottautui muiden puvusta vain siinä, että se oli sopivampi ja
paremmin hoidettu.
Miesten jälkeen tulivat naiset. Pavel tunsi sen joka hermossaan, joka
verenpisarassaan -- nyt tulevat naiset.
Hän nojautui aitaa vasten, nosti käsivartensa ristiin ja oli
välinpitämättömän näköinen. Mitä häntä liikuttivat nuo, jotka
astuivat joukon etunenässä -- tytöt? Hänellä ei ollut minkäänlaisia
välejä yhdenkään kanssa, hän halveksi heitä jokaista enemmän
kuin he kaikki yhteensä häntä, nuo hanhiraukat. Tyttöjen jälkeen
tulivat naineet naiset, ensin nuoret ja niiden joukossa tuo yksi ...
tuo ainoa, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahdo lausua, jonka
suhteen hän tahtoo olla sokea ja mykkä tästälähtien aina viimeiseen
hengenvetoonsa asti. Mitä hän oli hänen tähtensä tehnyt, sitä ei
hän ollut milloinkaan punninnut, ei milloinkaan laskenut, se oli
tehty tahdottomasti, vastustamattomasti, ilman omaa ansiotaan
ajattelematta, ilman mitään hyvitystä toiselta puolelta vaatimatta.
Mutta kun tuo nainen äsken ravintolan puutarhassa häntä syytti ja
häpäisi, silloin katosi kaikki epäselvyys, silloin erottautuivat
selvästi toisistaan valot ja varjot ja hän johdatti mieleensä kaikki,
mitä oli tuon naisen edestä tehnyt... Mahdottomia, kuulumattomia --
ja hän? -- Pavel teki ensimäisen kerran tiliä ja summasi sen samalla.
Hänen ja tuon naisen välillä on kaikki lopussa, tuo nainen ei ole
enää olemassa hänelle... Ja kuitenkin hän tuntee hänen läsnäolonsa...
Minkätähden hän sen tuntee, vaikka kaikki on lopussa?... Pavel
taivutti päätään taaksepäin, kohotti katseensa jalavan latvaan ja
näki siellä jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Vihreitten
oksien ja lehtien keskeltä pistäysi taivasta kohden mahdottoman suuri
kuiva oksa. -- Näky koski häneen kuin olisi hän huomannut rakastetun
olennon terveessä ruumiissa vaikean sairauden oireet.
Tuon ihanan puun oli latva kuivunut.
"Pavel, Pavel; kuule minua!" kuului tuttu ääni ja hän vavahti,
pelkäsi -- omaa itseään. Taasko se hänet yllättää tuo kamala tunne,
taasko häneen iskevät nuo tuliset kynnet, kouristaen hänen rintaansa
ja koettaen hänet tukehuttaa?
Vinska uudisti: "Pavel kuule minua ... olen tehnyt sinulle vääryyttä,
anna minulle anteeksi." Hän sanoi sen ystävällisesti ja nöyrästi,
seisoen anteeksipyytävänä kaikkien niiden läsnäollessa, jotka
olivat tulleet hänen seurassaan ja joista ei kukaan katsellut tätä
näytelmää niin uteliaasti kuin muuan vaalea verinen, hento, tyttönen,
puolittain vieras paikkakunnalla, niin täynnä suloa ja kauneutta,
että hän tänä tärkeänäkin hetkenä veti Pavelin huomion puoleensa.
"Enköhän tunnekkin sinua", ajatteli Pavel, ja hän todella tunsikin
hänet muistellessaan menneitä tapahtumia. Se oli tuo samainen tyttö,
joka kerran, kun häntä vietiin vankilaan, oli keksinyt katkerimman
kokkapuheen ja heittänyt sen kiven, joka nyt oli hänen kynnyksensä
alle kätkettynä. Hän ei ollut enää vuosikausiin oleskellut kylässä,
kuului palvelevan kaupungissa, mutta nyt tulleen kotiin, ja kaunis
hän oli kuin alttaritaulun jumalanäiti. Pavel kapsoi vuorotellen
häneen, vuorotellen Vinskaan, ja yhtä rauhallisesti kumpaiseenkin. Oi
ihmeellinen onni! Hänen ei enää tarvitse kadehtia ketään vapautettua
vankia, ketään sairaudestaan tervehtynyttä. Hän on lemmenhulluuden
sairaudesta tervehtynyt, hän on vihatuista kahleistaan vapautunut --
hän on terve ja vapaa!
"Suo minulle anteeksi", pyysi Vinska uudestaan, ja Pavel vastasi
rauhallisen tyynesti:
"Älä ole milläsikään, ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin
semmoiset asiat mieltäni liikuttivat."
Vinska punastui, puri huultaan ja jatkoi matkaansa. Hän meni se
masentava tunne rinnassaan, että oli menettänyt valtansa, jonka
oli luullut kukistumattomaksi. Tuo vieno, vaaleatukkainen seurasi
häntä. Mutta Pavel nosti molemmat kätensä lantioille ja huojutteli
ylimielisesti ruumistaan virkahtaen itsekseen:
"Naiset, hyi! Ne eivät kelpaa muuhun kuin kehnoon!"