Peter tervehtyi päivä päivältä, uskalsi jo puhua ja syödä mitä
halutti, ainoastaan huutaminen ja tupakoiminen oli kielletty. Koko
sairautensa ajan oli hän pelännyt, ensin kuolemaa ja sitte lääkärin
laskua. Kun tämä lopetti käyntinsä eikä heti lähettänyt laskua,
haetutti Peter sen ja oli siihen sangen tyytymätön. Hän asetti
paperin pöydälle, istuutui sen eteen ja sätti sitä numero numerolta.
Vaimonsa hiipi hiljaa ja huolestuneena hänen ympärillään rukoillen
häntä pysymään rauhallisena, mikä vielä enemmän Peteriä ärsytti.
Tosiaankin -- kunpa voisi edes nähdä oliko se korjaus, jonka tuo
vanha saituri oli hänen koneistoonsa tehnyt ja josta hän oli häntä
niin häpeämättömästi nylkenyt, kunnollisesti suoritettu.
Hänen oli onnistunut täydelleen karkottaa aivoistaan sekin pieni
määrä ihmisjärkeä, mikä siellä ennestään oli; hän oli nyt joutunut
sellaiseen edesvastuuttomuuden tilaan, että Vinska olisi mielellään
estänyt häntä vieraita tapaamasta, kun tuona sopimattomana hetkenä
äkkiä koputettiin oveen ja ravintolan isäntä astui sisään.
Hän otti kohteliaasti hatun päästään ja Vinska näki heti ensi
silmäyksellä: tuolla on joku tarkotus, eikä aivan rehellinenkään
tarkotus mielessä.
Peter ei vastannut mitään kysymykseen voimistaan, jolla tulija
alotti keskustelun, vaan työnsi, tämän istuuduttua hänen viereensä,
hänen eteensä laskun, nyyskähti: "tuossa!" ja katsoi häneen syrjästä
jännitettynä ja odottavana.
Ravintoloitsija antautui asiapaperin perinpohjaiseen tutkimiseen.
Hetken päästä, joka olisi hyvin riittänyt sen ulkoaoppimiseen, sanoi
hän lyöden kätensä merkitsevästi paperille:
"Se on tohtorin lasku!"
"Tohtorin lasku, sen roiston; kyllä se roikale on minua nylkenyt."
"Eipä juuri voi sanoa", vastasi isäntä. "Sinuako nylkenyt, saituria
-- se ei ole mahdollista! Laskut ovat paikoillaan, molemmat laskut,
sekä tohtorin että" -- puhuja hymyili hiukan hämillään, pisti kätensä
liivintaskuunsa ja veti sieltä hitaasti kokoonkäärityn paperin, jonka
ojensi Peterille -- "sekä tohtorin että tämä minunkin."
Peter peräytyi kuin tulista kekälettä säpsähtäen ja huusi täyttä
kurkkua: "Lasku? -- Mikä hiton lasku se onkaan, sillä minä en
ole kapakkaan velkaa kreutzeriäkään, minulla ei ole tapana juoda
tippaakaan sitä heti maksamatta."
"Niin", arveli isäntä saatuaan vihdoin sananvuoron, "nyt ei ole
tipoista puhe, vaan aidasta, minun puutarhanaidastani, joka särkyi
lokomobiilionnettomuudessa."
Peter joutui täydelliseen raivotilaan. Miten kummassa aita voi
häntä liikuttaa? Kuinka isäntä ilkesikään tuoda laskunsa hänelle?
Koko onnettomuuden aiheenahan oli juuri se, että aita oli revitty.
Se tapahtui juuri sinä hetkenä, kun Peter jo oli saada hevoset
hillityiksi, hän oli ne jo _saanutkin_ hillityiksi, vielä yksi
nykäsy, ja ne olisivat seisoneet kuin muuri ja kääntyneet portista
sisään kuin lampaat. Tosiaankin, kun aita kaatua romahtaa juuri
niiden edessä, niin pelästyyhän siitä jo tuollaiset eläimet. Eihän
ne lehmiä ole. Niin se oli, Peter vannoi sen pyhästi ja kalliisti
-- vannoi myöskin potkujen avulla istuttavansa oikean käsityksen
jokaiseen, joka ei sitä muuten ymmärtänyt. Mielenkiihkossaan hän
lähti Vinskan varotuksista huolimatta kotoaan puutarhan kulmaukseen,
esittääkseen tapahtuman kaikinpuolisen kulun itse paikalla.
Suruissaan katsoi Vinska hänen jälkeensä. Seitsemään viikkoon hän
ei ollut lähtenyt huoneestaan, ja meni nyt ensimäistä kertaa ulos
myrskyisenä lokakuun päivänä, keveässä sisäpuvussa, suuttumuksesta
ja mielenliikutuksesta hehkuen. Vaimo kuuli hänen huutonsa aina
kotiin saakka. Nähtyään aidan, jonka korjaamiskustannukset
vaadittiin häneltä, hypähti hän ilmaan kuin hurja. Mitä tuokin
oli? Petosta! Roistomaista petosta!... Aitaa ei oltu ainoastaan
uudestaan pystytetty, vaan kokonaan uusittu. Enemmän kuin puolet
sen lahonneista laudoista oli korvattu uusilla. Mitä? Vanha aita
oli kaatunut ja uusi tehty sijaan Peterin kustannuksella?... Hän
raivosi, hän huusi jokaisen ohikulkevan todistajaksi että kapakan
isäntä oli aikonut harjottaa varkautta häntä kohtaan. Yhä kasvavalle
kuulijakunnalle hän kertoi tuon jutun ainakin puolikymmentä kertaa ja
yhä uusilla lisätodistuksilla verestettynä. Tuo kirottu aidanrepijä,
tuo "nulikka" on syypää kaikkeen, hevosten pillastumiseen,
lokomobiilin kaatumiseen, Peterin onnettomuuteen -- hänen,
sankarin, joka huutavana hädän hetkenä oli pitänyt silmällä kunnan
yhteisomaisuuden pelastamista ja sen sijaan, että olisi hypähtänyt
syrjään, vielä aivan viimeksi antanut valjakolle käänteen, nykäsyn,
joka olisi estänyt koneen kaatumasta. Hän oli lopulta niin käheä
kuin kaulushaikara ja väsymyksestä aivan uupumaisillaan. Yöllä hän
ei saanut levottomuuden vuoksi unta, ja aamulla hän lähetti sanan
kunnanesimiehelle, neuvosmiehille ja muutamille ystäville pyytäen
'heidän', tulemaan ravintolaan, jossa ankarasti neuvoteltaisiin
asiasta. He tulivat, ja hän esitti heille vaativansa itselleen
oikeutta, ja ellei kunta sitä hänelle myöntäisi, vetoavansa
piirioikeuteen, lääninoikeuteen ja vaikka aina keisariin saakka.
Esimiehen rinnasta nousi huokaus huokauksen jälkeen Peterin
puhuessa. Hän hymyili tuskastuneena ja katsoi ikäänkuin apua
pyytäen neuvosmiehiin. Hän oli paikkakunnan sävyisimpiä ihmisiä,
aivan liian nuori virkaansa ja -- ollen jonkun verran sivistyneempi
kuin useimmat vertaisensa -- jokseenkin avuton heidän raakuuttaan
vastaan. Hän kysyi mikä tuo Peterin oikeus oli, jolloin tämä, sen
sijaan että olisi vastannut kysymykseen, rupesi laajasti kertomaan
juttuaan, joka oli eilisestä muuttunut vieläkin ihmeellisemmäksi,
mahdottomammaksi ja hänelle itselleen kunniakkaammaksi. Esimies
kohautti olkapäitään, vanhin neuvosmiehistä nukkui, Anton teki mitä
ilmeikkäimmän surkuttelun liikkeen. Muutamat pilanlaskijat vielä
lisäilivät Peterin kehuskelemisia, herättäen suurta iloisuutta. Peter
itse epäili hetkisen pitikö hänen nauraa mukana vai suuttua, mutta
valitsi lopulta jälkimäisen keinon.
"Olenko minä repinyt aidan?" huusi hän.
"Et, et!" vastattiin yhdestä suusta.
"Siis en myöskään maksa sitä."
"Et, et!"
"Mutta kuka sen sitte maksaa?" valitteli kapakan isäntä, jonka
hehkuvilla poskilla helmeili suuret hikipisarat.
"Sellaista laskua, kuin sinä olet kirjottanut, ei maksa kukaan; se
on joka suhteessa hävytön", sanoi Anton, ja kiitollisena nyökäytti
esimies hänelle päätään. Mutta Barosch, joka tyhjensi jo viidettä
ryyppyään ja olisi mielellään ottanut kuudennen velaksi, kallisti
pientä, pyöreätä päätään nöyrästi sivulle ja sanoi:
"Miksei kukaan? Miksikäs ei se, joka on sen repinytkin? Miksei
poikalurjus?"
"Poika? Sepä -- sepä olisi jotakin -- hahhaa, poika!" Ehdotukselle
nauraa kikatettiin ja laskettiin pilaa, mutta siitä huolimatta tuntui
selvästi, että se oli voittanut jalansijaa.
Peter omisti ehdotuksen paikalla itselleen ja väitti asian kuuluvan
hänelle. Se oli juuri se oikeus, josta hän oli puhunut, hyvitys, joka
hänelle oli tuleva siitä vaarasta, johon poika oli hänet saattanut,
hänet, joka oli osottanut niin suurta alttiiksiantavaisuutta koneen
pelastamisessa.
Vanhin neuvosmies heräsi samassa ja sekaantui suuttuneena
puheeseen: tuo juttu pelastamisesta on pelkkää lorua! Juuri siinä
pelastamishommassa oli lokomobiili saanut jonkun vamman, josta se ei
näyttänyt korjautuvan. Anton on sitä korjaillut yhtä mittaa, mutta
ei ole saanut ennalleen. Se puhkuu kuin keuhkotautinen ja sen ennen
niin kimakka puhallus muistuttaa nyt sairaan kissan naukumista. -- Se
ei vaikuta asiaan, arveli Anton. Puhaltaminen ja naukuminen ajavat
lopultakin saman asian, mutta se väite piti valitettavasti paikkansa,
että kone nyt ei ollut yhtä työkykyinen kuin ennen.
Hänen selityksensä herätti yleistä tyytymättömyyttä; ainoastaan Peter
ei ottanut sitä huomioonsa, rummutti vain sormillaan pöytään ja huusi:
"Pojan täytyy tulla tänne, pojan täytyy maksaa!"
"Täytyy, tietysti!" huudettiin monelta taholta ja esimies, joka
kävi yhä kärsimättömämmäksi mitä neuvottomammaksi hän tunsi itsensä
yleistä mielipidettä vastaan, sanoi tavallista kovaäänisemmin:
"Hänen _täytyy_ -- mitä hänen täytyy? Ei ainakaan sitä, mitä te
kuvittelette!" Kun yritettiin tehdä vastaväitteitä, teki hän
kieltävän kädenliikkeen jatkaen: "Hän ei tule tänne eikä voi tulla,
koska hän ja Arnost ovat kutsutut sotilastarkastukseen ja lähtevät
tänään matkalle."
Se muutti asian ja kiihkoilijain oli pakko malttaa mieltään.
Tosin Pavel palasi takaisin jo seuraavana aamuna, mutta viipyi
kotona ainoastaan kaksikymmentäneljä tuntia eikä puhunut sinä aikana
kuin kahden henkilön, esimiehen ja Antonin kanssa. Edellisen luona
hän kävi Arnostin kanssa. Heillä kummallakin oli ollut onni joutua
nostoväkeen, mutta heidän täytyi lähteä heti harjotuksiin.
Toinen, jonka Pavel sattumalta tapasi, seppä, valitti hänelle
pulaansa koneen suhteen ja kehotti häntä tulemaan Peterin pihalle,
jossa se oli yhä vieläkin. Ensi katseella uudisti Pavel jo ennen
lausumansa ajatuksen: "Ettekö näe että tanko on vääntynyt?" -- Anton
myönsi sen, vaan oli sitä mieltä, että se oli pikku asia, joka ei
mitään vaikuttanut.
"Siitä johtuu kaikki", sanoi Pavel. "Sentähden se noin puhkuu,
sentähden ei sulkuventtiili työskentele oikein eikä höyry juokse
tasaisesti. Väliin tulee liiaksi, väliin liian vähän."
Hänen onnistui saada seppä vakuutetuksi, ja nyt korjasivat he vian
yksissä neuvoin pikaisesti.
Peteriä ei näkynyt, kuultiin vain hänen surkea yskintänsä riihestä.
"Hän on tärvellyt itsensä rähisemisellään", sanoi Anton; "tohtori käy
taas hänen luonaan."
Tämä tiedonanto otettiin vastaan yhtä välinpitämättömästi kuin se
ilmotettiinkin. Pavel meni kotiinsa, järjesteli siellä hiukan,
lukitsi oven ja läksi miltei ilomielin uuteen tehtäväänsä. Se vähä,
minkä hän kutsuntatilaisuudessa oli nähnyt sotilaallista elämää, oli
häntä suuresti miellyttänyt.
Seppä sai osakseen paljon kiitosta koneen kuntoonlaittamisesta.
Hän näytti kuitenkin ottavan sen vastaan perin vastenmielisesti ja
johti aina, kun joku alkoi siitä puhua, keskustelun muihin asioihin.
Hänen näytti olevan tuiki vaikeata sanoa, että Pavelin apu oli ollut
tarpeen lokomobiilin vamman keksimisessä.
Pavelin poissaollessa tuli kysymys aidankorjuun maksamisesta
päiväjärjestykseen kunnan neuvostossa. Ravintolan isäntä ei laannut
heitä ahdistamasta ennenkuin asia tuli päätetyksi. Ja äänten
enemmistö ratkaisi: Poika maksakoon -- onhan siitä jo ennenkin oltu
yksimielisiä.
"Mutta jospa hän ei kykene maksamaan?" huomautti esimies.
"Mitä vielä, mitenkä hän ei kykenisi? Hänellä on rahaa, ja ellei
olisi, niin onhan hänellä mökki, joka on aina parin guldenin
arvoinen. Pankoon isäntä ulosmittaukseen."
Sille kannalle asia jäikin, huolimatta esimiehen harmistumisesta
moisen päätöksen johdosta.
Kun Pavel harjotusajan päätyttyä palasi kotiin, kiiruhti kapakan
isäntä hänen luokseen, kertoi mitä hänen poissaollessaan oli päätetty
ja lopetti vakuuttaen ettei asia ollut enää muutettavissa, vaan että
Pavelin piti maksaa empimättä.
Viimemainitun silmät rävähtivät selälleen ja sisunsa alkoi kuohua,
vaikka hän pysyikin päältänähden aivan rauhallisena. Tuo tyyneys
kuitenkin herätti pienessä paksussa ravintolan isännässä pelkoa.
"Kuka sitte on päättänyt että minun pitää se maksaa?" kysyi Pavel.
"Kuka muu kuin kunta -- esimies, talonpojat?"
"Esimies, talonpojat!" toisti nuorukainen astuen askeleen häneen
päin, jolloin isäntä astui useita askeleita taaksepäin.
"Maksa!" sanoi hän. "Jos maksat heti, niin vähennän summasta
kreutzerit ... vähennän yhden guldenin ja kreutzerit."
"Istu ja vähennä paikalla tuo guldeni ja kreutzerit laskusta!"
Isäntä olisi mielellään pistänyt vastaan, mutta teki kuitenkin työtä
käskettyä ja kysyi sitte vavisten: "Nytkö aijot maksaa?"
"En, ennenkuin olen puhunut talonpoikien kanssa. Sunnuntaina tulen
kapakkaan tuumimaan talonpoikien kanssa. -- Mitä vielä odotat?"
Kysymys tehtiin sellaisella pontevuudella, että se sai isännän ilman
pitempiä puheita kiiruhtamaan ovelle ja puikahtamaan tiehensä.
Illalla hän kertoi kapakassa istuville: "Mies on sotaväessä saanut
korpraalin ryhdin. Kenellä ei ole rohkeutta, se saattaa häntä
pelätäkkin, ja sunnuntaina hän aikoo tulla tänne ravintolaan puhumaan
talonpoikien kanssa."
Vieraat -- joiden joukossa oli Anton ja Baroschkin -- panivat vastaan
sitä väitettä, että muka tarvittaisiin rohkeutta puhuakseen Pavelin
kanssa pelkäämättä. Barosch arveli että pojalla tosin voi olla
aikomus tulla puhumaan talonpoikien kanssa, mutta että hän tuskin
tulee sitä toteuttamaan: "koska", ja hän koputti harvinaisella
itsekunnioituksella sisäänpainunutta rintaansa, "koska me emme salli
itseämme puhuteltavan".
"Yleensä", huudahti isäntä, "on hän viime aikoina ruvennut pitämään
itsestään liian suurta ääntä."
"Miten se on näyttäytynyt?" kysyi Anton, joka tähän saakka oli
vaijennut. Isäntä vastasi:
"Ja se hänelle vielä näytetään!"
"Mitä hänelle näytetään?"
Anton ei saanut vastausta toiseen kysymykseensä enemmän kuin
ensimäiseenkään, sillä niihin ei kukaan olisi kyennyt vastaamaan.
Siitä huolimatta olivat kaikki isännän kanssa yksimielisiä: poika
pitää itsestään liian suurta ääntä ja "se" hänelle vielä näytetään.
Ja pieni huhunjumalatar nosti viestitorven huulilleen ja kiersi
kylällä talosta taloon ja mökistä mökkiin huhuillen: sunnuntaina
saapuu kunnanlapsi ravintolaan vaatimaan elatus-isiltään tiliä, ja he
ovat hänelle antava mitä hänelle tuleva on. He ovat päättäneet sen
hänelle kerrankin näyttää. Mitä tuo salaperäinen "se" oli, sitä ei
pieni jumalatar ilmottanut, vaan antoi odotetulle tapahtumalle sen
kautta vieläkin suuremman viehätyksen.
Sunnuntaina oli ravintolahuone täpösen täynnä väkeä, mutta esimiestä
ei näkynyt eikä neuvosmiehistäkään muita kuin vanhin, Peschek, kelpo
mies ja pontevakin, milloin ei sattunut unitautia potemaan. Peter oli
saapunut lukuisan "ystäväpiirin" kanssa. Hän oli huonon näköinen,
vaatteet riippuivat velttoina, ääni oli käheä ja hengitys muistutti
käynnissä olevaa sahaa.
Pimeässä uuninnurkassa istui Virgil kyyrysillään jakkaralla.
Vanhuksen punaiset kasvot ja säihkyvät silmät loistivat pimeässä.
Suuren ravintolasalin vieressä oli pieni huone, jossa sijaitsi
hienoston pöytä. Hetki sitten olivat tohtori ja metsäherra
istuutuneet sen ääreen, jättäen huoneen ainoan, saliin vievän oven
auki, koska hekin odottivat jonkinlaisella uteliaisuudella tulevia
tapahtumia. He iskivät toisilleen silmää, kun isäntä astui sisään,
varovasti niinkuin oli tapansa "ekstrahuoneeseen" tullessaan, ja
kuiskasi: "Siellä hän nyt on".
Pavel astui kapakan ovesta sisään ja yleiseksi hämmästykseksi Arnost
hänen seurassaan. Olikohan lopultakin noista kahdesta tullut ystävät
lyhyen asepalveluksensa aikana? -- jotain sotilaallista oli kummankin
olennossa. Ryhti jäykkänä, hattua nostamatta astui Pavel talonpoikain
pöydän eteen. Hänellä oli kädessään joku valkoinen paperi, jota
levitteli hitaasti, lähestyi sitte Peschekiä ja piti sitä hänen
silmäinsä edessä sanoen: "Ravintolanisäntä väittää että esimies ja
talolliset vaativat minun maksamaan tämän laskun. Onko se totta?"
Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaukseksi. Peschek ei edes katsahtanut
ylös ja Pavelin ääni oli liikutuksesta niin tukehtunut, että
neuvosmies yleisessä hälinässä tosiaankin saattoi käyttäytyä kuin ei
olisi kysymystä kuullutkaan. Hän koputteli tyhjää olutlasia pöytään
saadakseen sen täytetyksi. Pavel odotti, kunnes se oli tehty, ja
uudisti sen jälkeen kysymyksensä sanasta sanaan. Tälläkään kertaa
ei Peschek ollut kuulevinaan, jolloin Pavel laski kätensä hänen
olkapäälleen sanoen jyrkästi ja uhkaavasti: "Vastaa minulle!"
"Koira!" kuului pöydän toisesta päästä. Se oli Peterin ääni ja hänen
ympäristöstään kuului hyväksyvää muminaa. Pavel puristi kovemmin kuin
aavisti ja tahtoikaan vanhan neuvosmiehen olkapäätä.
"Kysyn teiltä, kysyn talonpojilta, kysyn tuolta tuolla täytyykö minun
maksaa?" huusi hän Peterille pöydän yli.
"Täytyy, täytyy!" huudettiin joka taholta kiroten ja sadatellen.
Peschek kääntelihe ja vääntelihe; uni oli karkottunut sillä kerralla,
niin valppaaksi hän ei ollut tuntenut itseään pitkiin aikoihin, ja
tuskinpa milloinkaan niin selvänäköiseksi. "Päästä minut irti!"
huusi hän uhaten Pavelille ja ajatteli itsekseen: Tuolle on tehty
vääryyttä. -- "En voi sinua auttaa, vaikka tahtoisinkin", sanoi hän.
"Sinun täytyy maksaa."
Pavel kalpeni ja veti kätensä pois. "Hyvä", murahti hän hampaittensa
välitse, "hyvä!"
Hitaasti ja juhlallisesti vei hän kätensä povitaskuun, otti eräästä
kotelosta, jonka avasi verkalleen, kymmenguldenin setelin ja ojensi
sen laskun kera ravintolan isännälle: "Kuitatkaa ja antakaa jäännös
rahastani takaisin!"
Syntyi lyhyt, hämmästystä ilmaiseva äänettömyys; _sitä_ ei ollut
kukaan saattanut odottaa. Vahingonilo ja pettymys taistelivat
ihmisten mielessä, ainoastaan isäntä oli ihastuksissaan. Auliisti
laski hän, pantuaan setelin talteen, yhden guldenin Pavelin eteen.
Tämä otti sen vastaan, nosti käsivartensa ristiin ja loi rohkean
ja taisteluunvaativan, oikean sotapäällikönkatseen kokoontuneeseen
seuraan. "Hyvä", sanoi hän; ääni ei enää kuulunut tukehtuneelta, vaan
kaikui selvänä ja voimakkaana hänen lausuessaan seuraavasti:
"Ja nyt sanon neuvosmiehille ja talonpojille, että olette
retkalejoukkuetta kaikki tyyni!"
Kuului koko salin täyttävä vimmastuksen mörinä tuon
ennenkuulumattoman häväistyksen johdosta, joka nyt viskattiin niin
hyvin kylän pienimpiä kuin sen rikkaimpia ja mahtavimpia vasten
silmiä. Lähinnä seisovat syöksyivät hänen kimppuunsa ja olisivat
kaataneet hänet kumoon, elleivät Arnost ja Anton olisi rientäneet
avuksi. Kun tuon kamalan rähinän keskestä kuului Peterin sanat
"kiittämätön lurjus!" oikasihe Pavel suoraksi ja pidätti uimarin
lailla, joka käsivarsineen halkoo hyökyaaltoja, ympäröiviä joukkoja
itsestään loitolla.
"Kiittämätön?" jyrähti hän ja äänessä värähteli vapisuttava valitus
kauvan kärsitystä tuskasta. "Kiittämätön? Mistä minun pitäisi
teitäkin kiittää? Ne murut, jotka olette ylläpidokseni antaneet, olen
maksanut työlläni tuhatkertaisesta. Kouluopetuksen on minulle antanut
opettaja ilmaiseksi. En ole teiltä saanut yhtään paria housuja, en
paitaa enkä kenkärajaa. Maa-alueesta, jolla mökkini seisoo, olette
nylkeneet kaksinkertaisen hinnan. Esimiehen kuolemasta olette minua
syyttäneet, lapsenne ovat miltei kivittäneet minua ja kun oikeus
minut vapautti, on huudettu: olet sittenkin myrkynvalmistaja!
Viimeksi olen pelastanut Peterin hengen, ja kun minun silloin piti
repiä ravintolan aita, täytyy minun se nyt maksaa... Retkaleet!" Hän
viskasi heille tuon sanan toisen kerran vasten kasvoja suunnattomana
korvapuustina, joka tarkotti kaikkia ja ylti kaikkiin ja -- johtuiko
se hänen vihansa voimasta, joka säihkyi leiskuten silmistä, vai
puoleksi vaistomaisesta tunteesta, että tuo viha oli oikeutettua --
huolimatta mielenkiihkosta, jota jokainen sana synnytti, saattoi
Pavel jatkaa edelleen: "Miksi kohtelette minua tuolla tavoin? Senkö
tähden, että olen lapsena varastanut? -- Kuinkahan monta teistä ei
ole tehnyt samoin? Senkö vuoksi, että isäni on kuollut hirsipuussa?
Oliko se minun syyni?... Retkaleet!" Kiihkeä raivo kiehui hänen
suonissaan; korvia huumaavana, kostoa huutavana nousi hänen mieleensä
kaikki, mitä hän oli kärsinyt ja mikä oli jäänyt kostamatta. Hän ei
enää löytänyt sanoja kuin yhdelle ainoalle uhkaukselle: "Ja jos minä
tänään teen jotain, joka saattaa minutkin hirsipuuhun, on se teidän
syynne!"
Häväistyt kuohahtivat -- ei siitä, mitä hän oli sanonut ja minkä
ainoastaan harvat olivat edes käsittäneet, vaan hänen puristettujen
nyrkkiensä ja uhkaavan asentonsa vuoksi. Nyrkkejä kohosi ja Pavelia
kohti sateli iskuja, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet sen
enempää, kuin jos olisivat kallioon sattuneet. Sen sijaan jokainen,
joka sai häneltä yhdenkään iskun, kävi siksi päiväksi tappeluun
kykenemättömäksi ja luultavasti moneksi seuraavaksikin päiväksi.
"Maltu jo!" huusi metsäherra, jonka jykevä vartalo pistäytyi esiin
pienen huoneen kynnyksellä. "Olethan jo sanonut heille sanottavasi,
ja niinpä maltu!"
"Etkö maltu?" kuului käheä ääni. Peter oli noussut pöydälle ja heitti
Pavelia kohti olutkannun, mutta se hairahtui maalistaan ja sattui
Arnostin otsaan semmoisella voimalla, että tämä tuupertui kumoon.
Hän oli kuitenkin pian jälleen jaloillaan, juoksi kavalan heittäjän
kimppuun ja veti hänet alas pöydältä.
Nyt leimahti taistelu täyteen liekkiin.
Syntyi kaksi puoluetta, pienempi Pavelin, suurempi Peterin; isäntä
ja Peschek pakenivat tohtorin luo viereiseen huoneeseen. Metsäherra,
joka oli koettanut rauhaa rakentaa, näki yrityksensä turhaksi,
raivasi itselleen tien sekasorron läpi ja lähti pois. Ulkona seisoi
jo lukuisa katselijajoukko, enimmäkseen naisia ja lapsia. Pojat,
huimina tuollaista suurta temmellystä nähdessään, huusivat ja
juoksivat ikkunoihin katsomaan, taistellen paraimmista paikoista.
Heikommat, jotka oli tungettu pois ravintolahuoneen ikkunoista,
pyrkivät sivuhuoneen ikkunaan, mutta peräytyivät yhtäkkiä huutaen.
Heidän päittensä päällä näkyi pari ilmassa rimpuilevaa jalkaa, jotka
tavottelivat poikien päitä tukipisteeksi maahan laskeutuakseen.
Metsäherra riensi paikalle auttamaan jalkain omistajaa, tohtoria,
häilyvästä asemastaan.
"Ei ollut enää mahdollista muulla tavoin päästä tiehensä", sanoi
vanha herra päätään pudistaen. "Ja minun oli pakko lähteä... Holub
raivoo kauheasti... Se ihminen on karhu -- sen uskoo se, joka on
hänet nähnyt. -- Sulkeudun suosioonne!"
Samaa tietä kuin tohtori, tuli myöskin Peschek ja hänen jälkeensä
kapakan isäntä, jonka maahan hypätessä kuului äänekästä helinää. Se
tuli veitsistä ja kahveleista, jotka hän oli kiireessä siepannut
pöydiltä ja käärinyt avariin vaatteisiinsa, ennenkuin jätti huoneen
tuolle raivoavalle joukolle. Hän valitti ettei ollut saanut mukaansa
myöskin kannuja ja laseja, ajoi katupojat tiehensä ja litisti
kasvonsa ikkunaa vasten nähdäkseen mitä huoneessa tapahtui. Mutta
tuo kauhea ottelu suoritettiin nyt jo alkaneessa puolihämärässä,
tomupilvien keskellä. Näkyi ainoastaan lujasti yhteenpuristunut,
sinne tänne liikehtivä ihmiskasa, kuului voihkauksia ja kirouksia ja
raskaitten askeleitten töminää ja särkyvien puuesineitten räiskinää.
"Oi oi, minun penkkini, minun pöytäni!" huokaili isäntä ja kääntyi
ympäri kysyäkseen Peschekiltä eikö pitäisi lähettää santarmia
hakemaan, mutta varovainen neuvosmies oli jo kadonnut tohtorin
seurassa.
"Metsäherra, koettakaa te saada järjestystä aikaan!" huusi isäntä.
"Minä en vastaa mistään -- seppä, Arnost, Holub -- kolme kaikkia
vastaan, he murhataan kaikki kolme ... _minun_ penkeilläni, _minun_
pöydilläni!" lisäsi hän epätoivoisena.
"Niin hullusti ei kuitenkaan käyne", vastasi metsäherra, ja samassa
lennähti avonaisesta ovesta ulos kaksi Peterin puolueeseen kuuluvaa
talollisenpoikaa. He eivät olleet vielä ennättäneet kömpiä ylös,
kun jo pari hyvää ystävää teki heille seuraa ja vielä kolme neljä
muutakin, mikä kuperkeikkoja tehden, mikä jalat edellä, mikä
päälleen puikahtaen. Metsäherra otti tulokkaita vastaan ja ymmärsi
mestarillisesti -- heidän vaimojensa rukousten avulla -- estää niitä
harvoja, jotka vielä kykenivät taistelupaikalle palaamaan, päätöstään
toimeenpanemasta.
Odottamattoman liittolaisen sai hän Baroschista, joka voimakkaasti
takaapäin työnnettynä ilmestyi etehisen ovelle ja hänen jälessään
useimmat vanhempaan sukupolveen kuuluvat miehet. Barosch jäi
seisomaan ylimmälle portaalle ja änkytti: "Viisas väistyy". Hän
hoipertui, huitoi käsillään ilmaan uudistaen äskeisen "viisas
väistyy" ja pyllähti portaita alas.
"Oikein!" huusi metsäherra. "Eläkööt viisaat! Kunnioittavin
kumarrukseni viisaille!" Ja kun kaikki ovelle pakkautuneet olivat
tunkeutuneet ulos, juoksi hän portaita ylös ja, ennätettyään kapakan
ovelle, päästi valtavan ihmettelyhuudon: "Tuli ja leimaus!"
Kuinka olivatkaan rivit harventuneet! Keskellä huonekalujen
pirstaleita pitivät Peter ja harvat hänelle uskollisiksi jääneet
vielä puoliaan Pavelia vastaan. Tämä oli riisunut takkinsa ja seisoi
paitahihasillaan Arnostin ja sepän edessä, hänen jalkainsa juuressa
oli Virgil kyyrysillään apua anoen. Peter, aivan suunniltaan ja
kuumeesta hehkuen, koetti yllyttää joukkoaan uudistettuun, nähtävästi
jo monesti takaisinlyötyyn rynnäkköön. Mutta joukko epäilijä kun
nyt metsäherra jyrähti: "Rauhottukaa, älköön kukaan enää liikkuko
paikaltaan!" -- silloin he tottelivat, ja samoin totteli Pavelkin,
mutta hänen kasvonsa kalpenivat ja silmistään säihkyi murhaava vihan
lieska Peteriä kohti.
Rauha oli lyhytaikainen. Noiden kahden keskinäisiä asioita ei kyennyt
ratkaisemaan kolmannen välitys.
"Koira, koira, koira!" rähisi Peter, vei äkkiä kätensä housuntaskuun,
kuului linkkuveitsen avaaminen ja ase kädessä hyökkäsi hän Pavelin
kimppuun. Arnost riensi väliin torjuakseen hyökkäyksen. Se onnistui
vain osaksi: Pavelin rintaa kohti tähdätty isku sattui kylkiluihin ja
suuri veripilkku värjäsi hänen paitansa.
"Väistykää!" huusi Pavel. "Väistykää! Jättäkää mies minun huostaani!"
Alkoi taistelu kuin ihmisen ja villipedon välillä. Peter raivosi,
puri ja raappi; Pavel ainoastaan torjui hänen hyökkäyksiään, pitäen
vastustajansa loitolla itsestään ja kooten voimia ratkaisevaan
loppuiskuun.
Ja nyt se tapahtui... Vasemmalla kädellään kasvojaan suojaten
työnsi hän oikean kätensä sormet Peterin nahkaisen vyön väliin --
nosti hänet korkealle ilmaan, piteli siellä ojennetuin käsivarsin,
ravisteli häntä ja läähätti: "Elukka! Jos nyt Viskaan sinut mäsäksi,
niin on kaikki tehty."
"Tee se!" huusi Arnost.
"Älä, älä!" huusi metsäherra ja Pavel tunsi samassa vihollisensa
muuttuvan lyijynraskaaksi; Peterin puristetut nyrkit avautuivat,
veitsi putosi lattialle, koukistuneet sääret riippuivat velttoina
alaspäin ja räytynyt mies odotti viimeistä iskua. Silloin Pavelin
selkäpiitä karmi ja hänen vihansa lauhtui. Hitaasti antoi hän Peterin
luisua alas virkahtaen: "Luulen että olet saanut tarpeesi!" ja
heitti hänet ystäviensä piiriin, jotka vaijeten taluttivat horjuvan,
puoleksi tajuttoman miehen huoneesta ulos.
Metsäherra sulki oven heidän jälkeensä ja Pavel puhkesi riemuhuutoon:
"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä!" Hän ei välittänyt
haavastaan, ei kuhmuista, joita ruumiinsa oli täynnä; hän ei tuntenut
muuta kuin voitonriemua ja kiihkeätä halua kiittää liittolaisiaan:
"Kaikki siellä ulkona, ja me täällä sisässä, me kolme!"
"Neljä!" vinkui Virgil. "Enkö ole viimeiseen saakka pysynyt sinun
puolellasi, Paveliseni, omaa vävypoikaani vastaan?"