Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista
niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta,
jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli,
sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta
pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä
kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun
kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän
aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei
kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää
mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut
tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli
hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät
jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä
parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden
vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.
"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni;
mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"
Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista.
Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan.
Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa,
enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä
nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan
päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin,
ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita
näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti,
jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja,
kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi
jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu,
eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".
Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut
alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui
paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus,
joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse
asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes
suorina istua!... Mitä sekin on olevinaan!... Oikein hävettää!..."
Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin
paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha
jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän
tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa
läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat
ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi:
"Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on
talli tehty?"
Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on
mökki".
"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:
"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."
"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"
"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle.
"Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka
minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä
ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla
kylästä."
Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin
kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.
Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta
ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"
Habrecht astui esiin tervehtien armollista rouvaa.
"Oi, sehän on opettaja", puheli paroonitar; "sepä oli mainiota! Te
kai voitte sanoa minulle kenenkä nuo laudat ovat?"
"Linnan sahalta tuotuja, teidän Armonne."
"Ja miten ne ovat tänne joutuneet?" "Pavel Holubin omaisuutena, hän
on ne ostanut."
"Ostanut?" huudahti paroonitar. "Onpa vaikeata uskoa että hänkin on
jotakin ostanut."
Pavel oli tähän saakka pysyttäytynyt liikkumattomana koulumestarin
selän takana. Armollisen rouvan viimeiset sanat kuultuaan hän
oikasihe, kääntyi, juoksi mökkiin ja palasi tuossa tuokiossa
heiluttaen kädessään paperiarkkia, jonka sanaakaan sanomatta ojensi
paroonittarelle.
"Mitä se on?" kysyi tämä. "Mitä hän minulle toi?"
"Kuitatun laskun ostetuista laudoista", vastasi Habrecht, jolle
kysymys oli kohdistettukin.
"Vai niin -- tuo ostaa ja maksaa laskunsa? Mistä hän saa rahoja? Olen
kuullut että hän olisi varastanut täyden rahakukkaron."
"Vanha juttu, teidän Armonne; juttu joka ei ollut tosi edes
uutenakaan."
"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne
teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."
"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidän
Armonne voi uskoa minua."
"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla
kuin paha omatunto?... Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin
kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt,
että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut
ne sinulle... Etkö voi pyytää?... Etkö tiedä mitään, mitä minulta
pyytäisit?"
Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi
hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen,
sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut
epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.
"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"
Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin
selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan
sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."
Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä,
siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan
luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en
edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma...
Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin
puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi
muuttunut... Ja nyt lähdemme. -- Adieu! Eteenpäin Jakob!"
Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun
paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja
kysyi:
"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi
pitänyt esittää itsensä tänään."
"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."
"Kuinka, huomennako?... Eikö tänään olekkaan keskiviikko?"
"Pyydän anteeksi, tänään on tiistai."
"Tiistai? Se on aivan toista. Olen jo luullut että nuorukainen, joka
luultavasti on joku oppinut tomppeli, pitäisi tarpeettomana käydä
linnanomistajatarta tervehtimässä. Ja milloinka te matkustatte,
opettaja?"
"Ensi viikolla, teidän Armonne."
"Vahinko, vahinko; emme saa teidän jälkeenne parempaa", sanoi
paroonitar ja ajoi tiehensä nyökäytellen Habrechtille armollisesti
päätään.
Kun opettaja kääntyi Paveliin, seisoi tämä liikkumattomana ja
kasvoiltaan tulipunaisena. "Se on siis kuitenkin totta?" sanoi hän
hengittäen vaivaloisesti, ikäänkuin kurkkunsa olisi ollut tukossa.
"Te lähdette pois?"
"Toisin sanoen, siirretään pois", vastasi Habrecht hitaasti. "Minut
määrätään toiseen paikkaan."
"Kauvaksiko?"
"Jotenkin kauvaksi."
"Oletteko tietänyt siitä jo kauvan että teidät siirretään muuanne?"
"Kauvan -- en kauvan -- miten asian käsittää..."
"Miksette ole sanonut siitä minulle mitään?"
"Miksi? Olethan kuullut ilman sanomattanikin."
"Vaan en ole saattanut uskoa, en herra kirkkoherraakaan, muita en
ensinkään. Olen itsekseni ajatellut, että jos niin olisi, silloin te
itsekin sen minulle sanoisitte..." Enempää ei poika saanut sanotuksi.
Pavelin tuskallinen hämmästys koski hänen vanhaan ystäväänsä,
mutta hän koetti sitä salata. "Suo minulle onneni", sanoi hän
hetkisen päästä. "Ajattelehan että tulen vallan vieraitten ihmisten
keskuuteen... Jos joku katsoo minuun, katson häneen takaisin
aivan rauhallisesti -- ei johdu mieleenikään kysyä: mitä olet
minusta kuullut, mitä kamaloita tekoja luulet minun tehneen?...
Sen kunnioituksen, jonka voin itselleni hankkia, tahdon nauttia
vähentymättömänä. -- Haluan saada mitä suurinta kunnioitusta
osakseni, tahdon olla enkelin ja pyhimyksen kaltainen, niin että
kieroimmankin ihmisen täytyy myöntää: se vasta on hyvä opettaja!...
Niin on oleva siellä, jota vastoin täällä..." hän painoi käsiään
ohimoitaan vasten ja voihki sydäntäsärkevästi. "Kerronpa sulle
esimerkin siitä, miten täällä on asiat ja miten siellä tulee olemaan.
Ajattelehan suurta lumivalkoista taulua, johon tahtoisin piirtää
kaunista kirjotusta, mutta jonka olen liannut ja töhrinyt, ja kun
nyt teen niinkuin tahtoisin ja piirrän siihen kauniita kirjaimia,
ei se käykkään päinsä ennenkuin entinen töhräys on ensin poistettu.
Mutta se on niin vaikeata, jopa mahdotontakin!... Ja vaikka luulenkin
että vanha kirjotus on vihdoinkin poistettu eikä enää mitään
jälellä -- niin sittenkin pilkistää se yhä noiden uusien kirjainten
takaa esille. Se tosin vuosi vuodelta vaalenee ja mahdollisesti --
mutta mitä se auttaa? -- Silmäni ovat käyneet yhä herkemmiksi sitä
huomaamaan ja vaikutus on sama... Ymmärrätkö? Kaikki muuttuu nyt
toiseksi. Siellä kaukana, uudessa kotiseudussa, on taulu alkuperäisen
puhdas. Taulu, se on minun maineeni. Ymmärrätkö vai etkö?...
Ihmislapsi, minusta näyttää kuin et käsittäisi sanaakaan!"
Pavel ei inttänyt vastaan. Hän ajatteli muita asioita ja huudahti
äkkiä: "Tiedän mitä teen -- minä seuraan mukana!"
"Kaikkia mieleesi johtuukin!" huusi Habrecht, mutta lisäsi
selittävästi, ikäänkuin vähentääkseen kieltonsa säälimättömyyttä:
"Miten äitisi kävisi, ellei hän löytäisi sinua täällä takaisin
palatessaan?"
"Hän voi tulla meidän jälessämme, jos tahtoo", sanoi Pavel venytellen
huultaan kuin hämillään oleva lapsi. Ja Habrecht puhutteli häntä kuin
lasta, koetti häntä tyynnyttää ja selittää kotiin jäämisen etuja sekä
lopetti kärsimättömästi, kun Pavel pudisti kaikkeen tyytymättömästi
päätään: "Ja viimeksi!... Ihmiset saisivat kyllä pian selvän, mistä
äitisi (josta muuten en usko mitään pahaa) tulee ja kysyisivät: mitä
joukkoa se opettaja haalaakaan kylään?... Se ei käy päinsä -- sen
ymmärrät itsekin ... rauhotu..." Näin sanottuaan hän kääntyi ympäri,
pyyhki syyskylmästä huolimatta otsalleen kihonnutta hikeä ja läksi
nopeaan tiehensä, välttääkseen Pavelin uusia ehdotuksia.
Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha. Poika ei enää sen jälkeen
johtanut keskustelua tuohon yhä lähenevään eronhetkeen, kävihän vain
hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi; työtä hän teki ahkerasti kuin
ennenkin eikä pyrkinyt suosijansa seuraan useammin kuin muulloinkaan.
Sairaan itsekkyydellä, joka ei välitä muusta kuin omasta
paranemisestaan, ei Habrecht välittänyt vähääkään siitä taistelusta,
mikä riehui Pavelin rinnassa hänen näennäisestä rauhallisuudestaan
huolimatta. Ero oli kuitenkin kerran tapahtuva, parasta että se
tapahtui valituksitta. Samoin hän ei sanallakaan maininnut siitä
syvästä pettymyksestä, minkä hänelle tuotti seuraajaansa tutustuminen.
Tämä nuori mies, herra Georg Mladek, oli saapunut vasta muutamia
päiviä yli määräajan ja laskenut pilaa Habrechtin sen johdosta
ilmaisemasta hämmästyksestä. Kehotukseen käydä linnassa paroonitarta
tervehtimässä, vastasi hän: "Aivan kernaasti, jos hän on nuori ja
kaunis. Muuten ei minulla ole mitään tekemistä paroonittarien kanssa
eikä heidän linnoissaan."
"Mutta", arveli Habrecht, "kohteliaisuus toki vaatii..."
"Ei jokaista; minä esimerkiksi olen siinä suhteessa aivan
ennakkoluuloton."
Hän ylvästeli olevansa miltei yhtä köyhä kuin Job ja yhtä ylpeä kuin
Diogenes, saapui koulutaloon istuen kuormalla, joka sisälsi kapsäkin,
telttasängyn, pöydän ja tuolin, sanoi siinä olevan aluksi kyllin ja
kieltäytyi käyttämästä niitä muutamia talouskaluja, joita edeltäjänsä
hänelle hyväntahtoisesti tarjosi.
Niin sai Habrechtin irtain omaisuus siirtyä hiekkanummen mökkiin,
joka oli kylänkesken ristitty "Kuoppalaksi", ja teki siellä oikein
komean vaikutuksen herättäen paljo kateutta. Ihmiset pitivät
Habrechtin hyvyyttä Pavelia kohtaan käsittämättömänä, tuskin
anteeksiannettavana. Mladekilla oli näiden molempien keskinäisestä
suhteesta oma mielipiteensä, jota hän ei salannut virkaveljeltäänkään.
Habrechtin lähdön edellisenä iltana haki Mladek häntä ja tapasi
vihdoin koulusalin ikkunan äärestä levottomasti kadulle katselemassa.
Mladekin mainitessa hänen nimeään, katsoi Habrecht taakseen ja
virkkoi:
"Tekö siellä olette? -- Hyvä, hyvä; olen mielissäni ettei se ollut
joku toinen."
"Kuka toinen?"
"Pavel tietysti. Tahdon teille tunnustaa että aijon lähteä matkaan
jo tänään ja edes hyvästiä sanomatta ... pojan tähden. Menen täältä
tyytyväisenä, en voi sitä salata, ja se koskee häneen. Sentähden olen
käynyt jäähyväisillä paroonittaren ja kirkkoherran luona ja lähden
matkaan ennenkuin Pavel ennättää, kotiin. Olen tilannut hevosen --
tuonne ristikkoportin luo ... sen pitäisi jo olla siellä."
Habrecht kiiruhti jälleen ikkunaan ja kumartui kauvas ulos. Tuuli
liehutti hänen ohuita harmaita hiuksiaan ympäri kasvoja, jotka
näyttivät niin vanhoilta ja soveltuivat niin huonosti tuohon vielä
nuorekkaaseen, notkeaan vartaloon. Hänellä oli yllään musta puku,
jonka isänsä oli hänelle teettänyt viimeiseen tutkintoon ja joka oli
tehty omistajansa vastaista vartalon kehittymistä silmällä pitäen
-- otaksuma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja jonka vuoksi
se nytkin riippui viheliäisen velttona noiden laihojen jäsenien
ympärillä, velttona, nukkavieruna ja laskoksiin painuneena.
Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan
olette ollut täällä opettajana?"
"Yksikolmatta vuotta."
"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin
jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon
ja täys-ikäisiltä juhla-aterian ... ja tämä kaikki jottette näkisi
Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa
suhteessa, virkaveli? Miten?"
Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?"
kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.
"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni -- ei mikään
inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti.
"Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne
äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin
kaunis nainen?"
Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä.
Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä
iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko
kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen
ilon osakseni... Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti
uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin
viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä
ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei
mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin
tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta
miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti:
"Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta
sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut
hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä.
Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt
niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."
Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään
katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä
pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!
Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti
Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin
avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta,
varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta
kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei
painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle
talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin
sano -- sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa
huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin,
ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi
riemuiten: "He-hei!"
* * * * *
Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään,
heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia.
Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla
oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin
tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea
edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia
kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli
määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa
järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen
tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden
ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja
ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin.
Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun
äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei
juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli
vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen
sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.
Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä
palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä
oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi
pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta
arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja
jurosti: "Missä on herra opettaja?"
Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja",
sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman
koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"
Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.
"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.
Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne
hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt,
meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen.
Äkkiä hän löi otsaansa... Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!...
_Hänen_ luonaan, _hänen_ mökissään oli opettaja, sanoakseen
hänelle -- ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja
toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen
kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"
Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa
turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.
Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa
niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen
hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea
kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai
hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi
pöytää niin, että se romahti kumoon... Oliko Pavel enää niiden
tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka
itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?
Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!... Poissa -- edes sanomatta:
Jumala sinua siunatkoon!... Minkälainen ihminen hän olikaan, joka
saattoi tehdä moisen työn?... Parempi, tuhat kertaa parempi kun
olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä
ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen
katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.