Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli
peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty
hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt
hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota
nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään.
Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä
guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli
armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan
oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut
ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen
vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli -- Pavel Holub.
Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta,
ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt
aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei
katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut
häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä,
jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän
vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan
maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän
Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai
metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan
pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun
antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa
lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin
tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt.
Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän
nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti
kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai
kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa
Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä,
jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan
takaa: "Myrkynvalmistaja!... Olet sittekin myrkynvalmistaja!"
Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti
harmiaan.
"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä
onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta
ajattelivat tai sanoivat?"
Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".
"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen
selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän
kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta
juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys.
Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten
tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa
rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin
aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!... Tänään lankeisin
iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi
kuin hän itsekin on."
Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.
Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.
Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja
asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn
suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on
rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.
Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean
hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän
oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään
ilmaiseksi.
Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian
suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen
ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan
omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää,
jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.
Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel
levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan,
loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine
sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus
laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan
pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen
sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa
riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista
summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia
vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen
laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi,
kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin
mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.
Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti
huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:
"Milada,
rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta
luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on
heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan
johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta
että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja
olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä
rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi
olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte
luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."
Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että
äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.
Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja
ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan
suuren pettymyksen.
"Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" -- näin
kuului kirje -- "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän
katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän
rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa
sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin
aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä
vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä
minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan
että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen
uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel:
älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä
ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin
juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi,
joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät
että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita
puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin
tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa -- minua
et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut
sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit
vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua,
rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."
"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan
alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä
käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin
ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.
"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta
eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun
ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä
salaisuuttaan.
Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä
rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla
tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet
jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne
kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni
ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei
ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti
Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua
vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä
tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi
hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen
miehen -- Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.
"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."
"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö;
sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten
keppiään.
Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.
Vavisten ja nöyrästi puheli hän:
"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun
tiiliäsi."
"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin,
paholaisen ruoka!"
"Älä puhu hänestä", rukoili vanhus vapisevin polvin; "älä Jumalan
tähden puhu hänestä. Olen jo vanha, Paveliseni, ja kuolen pian; sinun
ei pidä käskeä minua helvettiin."
"Yhdentekevä jos käsken tahi en, yhdentekevä jos menet tahi et; ellet
itse mene, tulee hän sinua noutamaan."
Virgil alkoi itkeä: "Muorikin kuolee pian ja hän pelkää. Hän tahtoisi
nähdä sinut ennenkuin kuolee. Hän se olikin, joka sanoi: mene sinä
vartioimaan hänen tiiliään."
Pavel katseli häntä kauvan tarkkaavasti. Minkä näköinen hän olikaan,
miten kumman näköinen! Kokoonkyyristynyt ja laiha, vilusta värisevä
ohuissa vaatteissaan ja kasvot tulipunaiset kuin punainen lasilamppu.
Öljynä, joka tuota kurjaa olentoa valaisi, oli paloviina; ainoana
lohdutuksena, joka häntä virvotti, ajattelematon suurukous.
Konna-raukka, ajatteli Pavel; ne ajat ovat menneet, jolloin sinä
minua pieksit, nyt ryömit edessäni. "Jäähän sitte", sanoi hän
hitaasti, yhä vielä epäluuloa täynnä. "Pian se nähdään, minkälainen
vartija olet."
Hänen takaisin tullessaan oli kaikki kunnossa. Virgil oli todella
ollut uskollinen vartija, eikä pyytänyt kiitosta eikä palkkaa, kyseli
vain myötäänsä: "Etkö tule muorin luo?"
Pavel käski sanoa Virgilovalle että häneen nähden hän kyllä voi
rauhassa kuolla, mutta hänen luonansa Pavel ei tahdo käydä. Pääsyynä
kieltoonsa oli pelko, että tapaisi Vinskan äitinsä luona eikä silloin
voisi häntä karttaa, niinkuin oli tehnyt aina siitä asti kuin tämä
oli tullut Peterin vaimoksi. Ja niinkuin hän käänsi silmänsä poispäin
hänet kohdatessaan, niinkuin hän vältti mikäli mahdollista kuulemasta
hänestä mitään, samoin hän karkotti jokaisen Vinskaa koskevan
ajatuksenkin, joita, sen pahempi, pyrki väkisinkin mielessään
heräämään.
Vinska oli saavuttanut toiveittensa päämaalin ja Pavel oli häntä
siinä avustanut, nyt oli asiasta tehtävä loppu. Mikä lie ollutkaan,
joka häntä yhä vielä kiusasi, mikä häntä itseään voimakkaampi,
joka tuotti hänelle tuskia tuota naista nähdessään? Pavel laski
käsivartensa rinnoilleen sydämen kohdalle ja mutisi kiroten: "Älä
tykytä!" Mutta se tykytti siitä huolimatta kauniin talonemännän
astuessa ohitse tai ajaessa noissa samoissa vaunuissa, joissa hänen
miehensä puolitoista vuotta sitte oli vienyt Pavelin oikeuteen.
Vinska pyrki näyttämään onnelliselta, mutta todella onnelliseksi
hän tuskin voi itseään tuntea. Peter oli ahne, tyrannimainen
aviomies, joka teki tyhjäksi kaikki Virgilovan ennustukset. Hänen
appivanhempansa eivät rohenneet pistää jalkaansa hänen taloonsa; se
vähä, minkä Vinska voi tehdä heidän asemansa parantamiseksi, tapahtui
salaa, pelolla ja vavistuksella.
Vinska itse eleli vauraasti ja vietti suurella komeudella toisen
lapsensa ristiäisiä, mutta tämä, niinkuin ensimäinenkin, kohta
häitten jälkeen syntynyt, kuoli muutaman viikon vanhana ja kylässä
alettiin kuiskailla: "Hän näyttää jäävän lapsettomaksi".
Pavel sattui kulkemaan ohitse juuri kun pieni kirstu aivan hiljaa
ja ikäänkuin häveten vietiin portista ulos. Hän kuuli tuvasta
nyyhkytystä, nyyhkytystä, joka tunkeutui hänen sieluunsa muistuttaen
sitä hetkeä, jolloin tuo onneton, jonka hän heitti ulos, oli
nojautunut hänen rintaansa vasten ja hänet hyväilyillään hurmannut.
Virgilova näki vielä toisen lapsenlapsensa kuoleman, mutta pian
sen jälkeen tuli hänenkin viimeinen hetkensä, kovan, kauhistavan
kuolonkamppauksen jälkeen.
Pappi ei saattanut poistua hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä;
vielä maailmasta erotessaan hän halusi siunauksia ja esirukouksia,
ja sammuneissa silmissään kuvastui kysymys: onko minulle annettu
anteeksi?
Pavel kuunteli välinpitämättömästi tietoa hänen kuolemastaan ja jäi
kylmäksi Virgilin valituksille. Ainoa lohdutus, minkä hän puolestaan
antoi leskelle, kuului: "Pieni vahinko", jolloin Virgil keskeytti
surunpurkauksensa, katsoi silmiään räpyttäen Paveliin ja kysyi
puoleksi vakuutettuna: "Niinkö arvelet?"
Tämä sattui syyskesällä ja ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen kutsui
kirkkoherra Pavelin luokseen.
Hän meni heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Hengen mies istui
puutarhansa penkillä kauniin päärynäpuun alla, jonka hedelmät jo
alkoivat käydä kullanvärisiksi. Hän oli vaipunut sanomalehden
lukemiseen, Pavel seisoi hetkisen paikoillaan, uskaltamatta puhutella
kirkkoherraa ennenkuin tämä nosti pienet, kalpeat, leveälierisen
olkihatun varjostamat kasvonsa ja jonkun verran hidastellen sanoi:
"Sinulle on tehty vääryyttä". Hänen katseensa liukui Pavelin ohi
kauvas etäisyyteen. "Sinä et ole syypää esimiehen kuolemaan."
"En suinkaan", sanoi Pavel, "mutta kuitenkin lapset juoksevat
jälessäni huutaen: myrkynvalmistaja!... Pyytäisin että herra
kirkkoherra kieltäisi heitä huutamasta jälkeeni."
"Luuletko heidän tekevän sitä minun luvallani?" kysyi pappi
närkästyneesti.
"Ja vanhemmat henkilöt ovat samanlaisia", jatkoi Pavel. "Kolme kertaa
olen istuttanut nummelleni pieniä kuusia, mitään muuta ei siellä
kuitenkaan kasva. Kolme kertaa he ovat ne repineet maasta ylös. He
sanovat: sinun mökkisi pitää olla vapaana, sinun mökkiisi tahdomme
katsella joka puolelta, tahdomme tietää mitä sinä mökissäsi teet."
Kirkkoherra yskähti: "Hm, hm... Se johtuu siitä, että sinulla on niin
huono maine. Sinun täytyy koettaa parantaa mainettasi."
Pavel mutisi: "Minulla on oikeuden päätös".
"Siitä ei ole mitään hyötyä, ellei ihmiset sitä usko", sanoi
hengellinen. "Uskosta kaikki riippuu, niin suuressa kuin pienessä.
Ikuiseksi autuudeksesi sinun täytyy uskoa Jumalaan, maallinen onnesi
vaatii että ihmiset uskovat sinua."
"Se olisi varmaankin hyvä se."
"Tarkotat että olisi hyvä, jos voisit tuon luottamuksen itsellesi
voittaa, niinkö?"
"Niin."
"Siis pyri siihen! Sinä olet jo alkanut vaeltaa parempaa tietä
ja sinun täytyy pyrkiä sillä tiellä yhä eteenpäin. Ilman tukea
se kuitenkaan tuskin käy päinsä, _sellaista_ tulet vielä kauvan
kaipaamaan. Tähän saakka oli opettaja sinun tukenasi ... vaan kauvan
hän ei enää voine sitä olla."
"Miten? Minkätähden? -- Miksei enää kauvan?"
"Siksi, että hänet siirretään toiseen kouluun."
"Siirretään?" huudahti Pavel hämmästyneenä.
"Luultavasti."
Kirkkoherra katsoi häneen hetkisen tiukasti, ja sanoi sitte: "Enemmän
kuin luultavasti -- aivan varmasti. Mieti asiaa ja ajattele kenen
puoleen voit kääntyä, kun opettaja lähtee, kenelle silloin voit
sanoa: pyydän että _te_ otatte minut suojaanne."
Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra,
osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan
vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas,
eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"
Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja
silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" -- että pappi ei enää
koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.
"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele
kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän
nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi:
"Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti
käyn hänen luonaan."
Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi
saanut iskun päähänsä.
Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän
luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka
niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin.
Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla
tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä,
mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun
täytyykään teistä kuulla?"
Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun
häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan
tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui
velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä
ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja
ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan
nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin
kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili
ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"
Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän;
"nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut.
Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen.
"Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu
mielettömyys!... Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää
uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä... Kerro mitä olet
kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun
hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen
suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.
"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua
inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon
kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden,
minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle
publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on
surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä,
sillä se on tosi."
Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte
kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo
aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena.
Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan
itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään
paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat
hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien
hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään
korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja
samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat
imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen
nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin
levon ... kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä
palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena -- päivin opettajana,
öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen
oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun
hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna
vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta
etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin
sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte
seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan
laskeutuvan ylitseen.
Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi
kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet
luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen.
Siellä hän heräsi. -- Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan
kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys
ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää
sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi
mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan
elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan.
-- Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen -- kyläläisten harmiksi.
"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo
elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen
sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta
se onkaan tullut takaisin...?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä
kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä
koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän
kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka
ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta
joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät
ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle
myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa
kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja
turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti
mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän,
opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon
vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä -- vihollista. Hän
kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti
hänen itserakkauttaan.
Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja
omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään
ja luuli helposti onnistuvansa.
Mutta -- mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli
aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää
hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla
ponnistuksilla...
"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan,
jolla nyt minut musertaa... Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun
huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne
ovat jo kietoutuneet ympärilleni."
Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen
huoneessa kävelemisensä.
"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja -- rehellinen
murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen ... olen! Siitä ei
pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä
vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen
voimatta enää viedä pyrkimystään perille."
Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti
niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi... Muuta
tapasi! Se on vielä mahdollista."
"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.
"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei
hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää.
Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi,
vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi.
Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden
vihaa... Odotahan, kunnes tulee katumus, -- se tulee sinullekin, se
on jo ovella -- odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."
"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."
Habrecht säikähti. "Koputtaa? -- Mikä? -- Kuka?... Oi -- teidän
Korkea-arvoisuutenne...!"
Pappi astui sisään. "Olen koputtanut kolme kertaa", sanoi hän, "mutta
ette ole kuullut, olette puhunut niin äänekkäästi." Hänen älykkäät,
terävät silmänsä katselivat tarkkaavasti hänen odottamattoman tulonsa
kautta hämmästynyttä opettajaa.
"Oi, teidän Korkea-arvoisuutenne, kuinka ilahuttavaa ... mitä
suvaitsette? -- Tuolin ... Pavel, tuoli tänne!" änkytti Habrecht ja
kiiruhti pöydän ääreen, jota vasten nojasi vapisevia polviaan laskien
käsivartensa suojelevasti sen yli. Tavattomalla kömpelyydellään
kiinnitti hän papin huomion juuri siihen, jota ei mistään hinnasta
olisi suonut hänen näkevän, pöydällä olevaan avonaiseen kirjaan.
Kirkkoherra astui lähemmäksi, katsoi, ennenkuin Habrecht sai sen
estetyksi, nimilehteä ja luki hämmästyksellä, inholla ja kauhulla:
_Titi Lucretii Cari: De rerum natura_. [_De rerum natura_,
roomalaisen runoilijan Titus Lucretius Carus'en (synt. v. 94 ennen
Kr.) kirjottama laaja opetusruno, sisältävä fysiikan, sielutieteen,
jumaluusopin ja siveysopin perusteet. Suomentajan muist.]
Hän vetäsi kätensä pois, pyyhki sitä kiivaasti nuttuunsa ja huusi:
"Lucretius... Oi, herra opettaja -- oi...!"
Ja Habrecht, sieluntuskissaan väännellen, tyyntyi hitaasti,
vaivaloisesti -- valhetellakseen. "Tilapäistä", änkytti hän,
"sattumalta säilynyt tuo kirja aikaisemmilta tutkintoajoilta ...
sattumalta nyt joutunut esille..."
"Toivon niin, uskon niin, muussa tapauksessa surkuttelisin teitä",
vastasi hengellinen, joka katsoi häneen herkeämättä.
"Ja teillä on siihen oikeus, teillä, joka voitte luvata taivaan
autuuden jokaiselle, joka tulee teidän luoksenne lohdutusta
etsimään!" huudahti Habrecht.
Kun pappi oli mennyt, otti hän kirjansa, hyväili sitä kuin elävää
olentoa ja kätki poveensa tuon rakkaan ystävän, jota hän luki
yhä uudistuvalla ihastuksella, mutta jota ei uskaltanut koskaan
julkisesti omistaa.