"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.
"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.
"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.
"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.
"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.
Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?..." Hän keskeytti miltei
pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut
vasten tahtoaan.
Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon
varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin
samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"
Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.
"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.
"Vai niin -- tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"
Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo
kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset.
Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli
hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.
"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi
jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen
nöyrästi opettajaan ja vastasi:
"Hän vie pojan piirioikeuteen."
"Mitä poika piirioikeudessa?"
"Tunnustaakseen."
"Mitä?"
"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."
"Sen hän tunnustaa muutenkin."
"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."
"Sen hän tunnustaa teillekin."
"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa
niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."
"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.
Anton pidätti häntä:
"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen,
opettaja."
Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi
hetken päästä suojattinsa mukanaan.
Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä
pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin
näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa
tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"
Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman
tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä.
Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui
hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen
välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä
kohti.
Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja
tohtoria kohti.
Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen
virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit
esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"
Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului
voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.
"Mitä sinä hänelle veit?"
"Hyviä rohtoja."
"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.
Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua
lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"
Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".
"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi
tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."
"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla
sanoa totuutta."
"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi
kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin
levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:
"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo,
ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."
Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin
päin", ja Peter toisti suuttuneena:
"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja.
Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen
herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut
mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo
sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan
luona koululla."
"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin
muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi
-- siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta,
asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."
"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherra
Pavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"
"Niin."
"Ja mitä sanoit siellä?"
"Hyvää iltaa, herra esimies."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Ei mitään."
"Mitä hän teki?"
"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."
"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"
Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven
takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja
sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi"
sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.
Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin
jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti
säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit
leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain
pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.
Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko
mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka
kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja
turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä
asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt,
vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle
jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat
vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse
rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa.
Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet
tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel
heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika
katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että
papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille,
kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen
henkiheimolaisensa hänelle syytivät.
Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana
syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:
"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."
"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja
ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.
Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin --
juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee -- mutta..."
"No? -- Mutta?"
"Mutta mitä se _on_, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi
liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä,
järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette,
jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!"
Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin
näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä
huomennakin."
Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan,
astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.
"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.
Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää
suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme -- ei
kai siinä enää ole mitään myrkkyä."
"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin,
ainoastaan hiukan vähemmin."
"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi
siemauksella... Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."
"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja
harmista.
"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen
säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin
huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi
seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori
kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin
harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin,
puhkesi puhumaan:
"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on
keveämpää ja pysyy pinnalla. -- Siinä se on, nyt sen tiedämme,
parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa.
Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin
todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."
Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä
piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella.
Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä
säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi
hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin
jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun,
ärsyttävään nauruun.
Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei
kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta
vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin,
potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan
ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa
pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien
käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen,
opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan
säilytysvankeuteen.
"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän;
"teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan.
Kuka valjastaa hevosen?"
"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän
huoneesta kadulle.
Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut
ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja
suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä
sanoja.
Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti
pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi
Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen
vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen,
takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia
silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi
mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi
liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten.
"Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin
kuorossa.
"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan
kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan
partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään
puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:
"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"
Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi,
vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin
santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja
kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi
itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä
olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle,
otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja
kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti
takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun
vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui
hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle --
kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja
miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.
"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.
"Kun kerran rakennan itselleni mökin -- ja sen vielä teenkin" --
kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta
muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua
häväisseet."
Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari
kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan
hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa
sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein
alhaisinta."
Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi.
Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin
itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja
todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli
myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana
ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa
kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen
oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman
virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä
lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että
esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.
Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.
Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.
Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa,
oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä
jälleennäkeminen syvästi liikutti.
"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet
antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo
pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon,
kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli
ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.
"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat
antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta
esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän
oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen
ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun
kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen
ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle
sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi
tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi
pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat
omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi
yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet
huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta.
Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei
Habrecht saanut vastausta.
* * * * *
Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa
ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä
pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat
lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle,
jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.
Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi
vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua,
silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin,
mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja
ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen
oma tulevaisuutensakin.
Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen
tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen
täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti
räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel
hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa
huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa
esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan
tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi
käsivarret rinnoilla ristissä:
"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla
ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon,
että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy
huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen
kiinni. -- Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja
astui ulos.
He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut
noina kahtena kuukautena!... Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt
nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.